21. Kultaruusu
”Endar!”, huusin alas portaikkoon. Hän ei
heti vastannut, joten säikähdin, mutta pian musta hiuspehko kuitenkin ilmestyi
näkyviin.
”Mitä?” Minun ei tarvinnut selittää, kun hän jo näki oven. Leveä hymy levisi hänen kasvoilleen ja halasimme toisiamme. Sitten hän tarttui kultaiseen kahvaan ja käänsi sitä. Ovi avautui.
Sen takana ei ollutkaan ruusupuskaa, vaan lunta. Luminen tasanko levittäytyi edessämme. Niin kuin alhaalla. Miten se oli mahdollista? Olimme kiivenneet viisi päivää ylöspäin ja sitten täällä oli taas samanlaista kuin alhaalla. Endar asteli hitaasti ulos, mutta minä en osannut liikuttaa jalkojani. Päässäni pyöri vain: Mahdotonta!
Endar käveli vähän matkaa ja riisui sitten takkinsa, jota oli pitänyt kierreportaissakin, koska siellä oli ollut melkein yhtä kylmä kuin ulkona. Huomasin vasta nyt miten lämmintä ilma tosiaan oli. Ovesta oikein huokui lämpöä. Aurinko paistoi kirkkaasti kasvoilleni. Riisuin myös takkini ja astui hänen peräänsä.
Kokeilin lunta käsilläni ja huomasin yllätyksekseni, ettei se ollutkaan kylmää. Aika viileää ja kosteaa kyllä, mutta koostumus oli väärä. Kuin seisoisi todella tiheän pilven päällä. Riisuin kenkänikin ja otin muutaman juoksuaskeleen. Maa tuntui ihanan pehmeältä ja upotti vähän.
”Tule katsomaan!”, Endar huusi vähän matkan päästä. Riensin hänen viereensä. Hän makasi mahallaan ja katsoi reunan yli. Tässä tosiaan oli reuna. Maa loppui yhtäkkiä ja kun katsoi alas, näki kymmenittäin valkoisia hattaroita. Pilviä, valkoisempia, kuin mitä olin ikinä nähnyt. Ja niitä oli paljon. Erikokoisia, suuria, pieniä, keskikokoisia. Yläpuolellammekin seilaili satoja pilviä. Se, jolla me olimme, oli yksi keskikokoisista. Seisoin pilven päällä!
”Taivasmaa!” Endar huudahti. Hän nousi siivilleen ja lenteli ympäriinsä kuin pieni lapsi, joka on päässyt ensimmäistä kertaa huvipuistoon. Nauroin hänelle, mutta olin itsekin innoissani. Taivasmaa! Olin tosiaankin pilvellä! Samassa Endar nappasi minut vauhdissa syliinsä ja kirkaisin säikähdyksestä. Sitten minun oli pakko huutaa:
”Wohoooo!”
Lensimme lähimmälle pilvelle ja hän laski minut maahan. Halasimme taas toisiamme ja olin mahdottoman onnellinen. Endar tosiaan oli minun, ainakin tällä hetkellä. Kun palaisimme Timanttimaahan, asia saattaisi muuttua, mutten halunnut ajatella sitä. Halusin elää tässä hetkessä, Endarin sylissä. Hän vetäytyi vähän kauemmas, mutta vain sen verran, että pystyi katsomaan minua silmiin. Sulin täysin auringon ja hänen mustien silmiensä lämmössä ja nojauduin lähemmäs.
Se suudelma oli upea, mikä saattoi johtua siitä, että tällä kertaa olin oikeasti hereillä. Upottauduin häneen ja kiedoin käteni lämmön ympärille. Hän piteli minua tiukasti itseään vasten ja olin pyörtyä ilosta. Kaikki oli täydellistä.
”Kulta, meillä on tehtävää”, hänen pehmeä äänensä kuiskasi huuliani vasten. Ymmärsin hänen tarkoittavan ruusun etsimistä ja irrotin otteeni hänestä.
”Eiköhän sitten aloiteta! Pitäisi löytää yksi ruusu!” Kuulostin vielä reippaammalta kuin olin ja lähdin sanojeni vahvistukseksi juoksemaan pilven reunaa pitkin ympärilleni vilkuillen. Hän nauroi minulle ja lähti lentäen haravoimaan tätä pilveä, joka oli yksi suurimmista.
Juoksin paljain jaloin kostealla pilvellä ja hihkuin aina välillä innostuksesta. Tämä oli mahtavaa. Siirryin jonkun ajan päästä juoksemaan Endarin alle ja yritin olla häntä nopeampi. Otimme kilpailun, jonka hän voitti helposti. Hyppelehdin hänen allaan, yrittäen ottaa hänen jaloistaan kiinni. Nauroimme yhdessä auringonpaisteessa.
Yhtäkkiä pysähdyimme molemmat kuin jäätyneinä paikoillemme. Samasta syystä. Pilven kauimmaisella reunalla kasvoi jokin hento kasvi. Se heilui heikosti tuulessa. Se oli kukka, ruusu. Kultaruusu.
Lähdimme samaan aikaan liikkeelle. Minä juosten niin lujaa kuin pystyin ja Endar lentäen. Hän oli tietysti paljon nopeampi, kuin minä ja laskeutui ruusun viereen kun minä olin vasta puolessavälissä matkaa.
Jostain syystä näin silloin edessäni Velhon, joka lausui taas nuo sanat:
”Sinä olet ihminen. Sinulla on voima pelastaa. Käytä sitä viisaasti.”
Ymmärsin vihdoinkin kaiken. Palat loksahtivat paikoilleen. Se, miksi minut oli tuotu Timanttimaahan. Se, miksi vain minä saatoin pelastaa prinsessan. Se, miksi vain ihminen saattoi pelastaa koko valtakunnan. Vain ihminen sai ottaa Kultaruusun. Ei kukaan, tai mikään muu. Silmäni kohdistuivat taas edessäni olevaan kuvaan.
Endar oli polvillaan, käsi ojennettuna, ottamassa ruusua.
”Endar!” Lähdin taas juoksemaan, nyt henkeni – tai oikeastaan jonkun vielä tärkeämmän, hänen henkensä - edestä. Minun oli pakko saada hänet pysähtymään.
”Ei! ENDAR!” Mutta olin liian hidas, niin kuin unessani. Painajaisessa. Siinä Endar iskeytyi maahan, enkä voinut sille mitään. Olin liian hidas.
Kun Endarin käsi kosketti Kultaruusua, siitä välähti kirkas valo, kuin salama. Se sokaisi minut hetkeksi ja samalla toivoin, että kuolisin itsekin. Että kaikki loppuisi siihen…
Mutta pikkuhiljaa silmieni eteen palasi todellisuus. Endar, makaamassa kuolleena ruusun vieressä, täysin elottomana. Tunsin huulteni liikkuvan, tunsin kuinka vedin henkeä yhä uudestaan ja uudestaan, huusin hänen nimeään uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, mutten kuullut mitään. Pääni sisällä oli tyhjää. Pimeää. Loputonta. Kaaduin oman painoni alla muutaman metrin päähän rakkaastani. Toivoin itsekin kuolevani siihen. Mahdotonta. Tajusin jatkavani huutoa ja tunsin kyynelten virtaavan vuolaasti kasvoillani. Ne tulvivat silmistäni loputtomana jokena, eikä se enää haitannut minua.
Millään ei ollut enää mitään väliä. Olin täysin yksin. Ilman häntä, ei ollut maailmaa, ei ollut minua, ei mitään…
”Mitä?” Minun ei tarvinnut selittää, kun hän jo näki oven. Leveä hymy levisi hänen kasvoilleen ja halasimme toisiamme. Sitten hän tarttui kultaiseen kahvaan ja käänsi sitä. Ovi avautui.
Sen takana ei ollutkaan ruusupuskaa, vaan lunta. Luminen tasanko levittäytyi edessämme. Niin kuin alhaalla. Miten se oli mahdollista? Olimme kiivenneet viisi päivää ylöspäin ja sitten täällä oli taas samanlaista kuin alhaalla. Endar asteli hitaasti ulos, mutta minä en osannut liikuttaa jalkojani. Päässäni pyöri vain: Mahdotonta!
Endar käveli vähän matkaa ja riisui sitten takkinsa, jota oli pitänyt kierreportaissakin, koska siellä oli ollut melkein yhtä kylmä kuin ulkona. Huomasin vasta nyt miten lämmintä ilma tosiaan oli. Ovesta oikein huokui lämpöä. Aurinko paistoi kirkkaasti kasvoilleni. Riisuin myös takkini ja astui hänen peräänsä.
Kokeilin lunta käsilläni ja huomasin yllätyksekseni, ettei se ollutkaan kylmää. Aika viileää ja kosteaa kyllä, mutta koostumus oli väärä. Kuin seisoisi todella tiheän pilven päällä. Riisuin kenkänikin ja otin muutaman juoksuaskeleen. Maa tuntui ihanan pehmeältä ja upotti vähän.
”Tule katsomaan!”, Endar huusi vähän matkan päästä. Riensin hänen viereensä. Hän makasi mahallaan ja katsoi reunan yli. Tässä tosiaan oli reuna. Maa loppui yhtäkkiä ja kun katsoi alas, näki kymmenittäin valkoisia hattaroita. Pilviä, valkoisempia, kuin mitä olin ikinä nähnyt. Ja niitä oli paljon. Erikokoisia, suuria, pieniä, keskikokoisia. Yläpuolellammekin seilaili satoja pilviä. Se, jolla me olimme, oli yksi keskikokoisista. Seisoin pilven päällä!
”Taivasmaa!” Endar huudahti. Hän nousi siivilleen ja lenteli ympäriinsä kuin pieni lapsi, joka on päässyt ensimmäistä kertaa huvipuistoon. Nauroin hänelle, mutta olin itsekin innoissani. Taivasmaa! Olin tosiaankin pilvellä! Samassa Endar nappasi minut vauhdissa syliinsä ja kirkaisin säikähdyksestä. Sitten minun oli pakko huutaa:
”Wohoooo!”
Lensimme lähimmälle pilvelle ja hän laski minut maahan. Halasimme taas toisiamme ja olin mahdottoman onnellinen. Endar tosiaan oli minun, ainakin tällä hetkellä. Kun palaisimme Timanttimaahan, asia saattaisi muuttua, mutten halunnut ajatella sitä. Halusin elää tässä hetkessä, Endarin sylissä. Hän vetäytyi vähän kauemmas, mutta vain sen verran, että pystyi katsomaan minua silmiin. Sulin täysin auringon ja hänen mustien silmiensä lämmössä ja nojauduin lähemmäs.
Se suudelma oli upea, mikä saattoi johtua siitä, että tällä kertaa olin oikeasti hereillä. Upottauduin häneen ja kiedoin käteni lämmön ympärille. Hän piteli minua tiukasti itseään vasten ja olin pyörtyä ilosta. Kaikki oli täydellistä.
”Kulta, meillä on tehtävää”, hänen pehmeä äänensä kuiskasi huuliani vasten. Ymmärsin hänen tarkoittavan ruusun etsimistä ja irrotin otteeni hänestä.
”Eiköhän sitten aloiteta! Pitäisi löytää yksi ruusu!” Kuulostin vielä reippaammalta kuin olin ja lähdin sanojeni vahvistukseksi juoksemaan pilven reunaa pitkin ympärilleni vilkuillen. Hän nauroi minulle ja lähti lentäen haravoimaan tätä pilveä, joka oli yksi suurimmista.
Juoksin paljain jaloin kostealla pilvellä ja hihkuin aina välillä innostuksesta. Tämä oli mahtavaa. Siirryin jonkun ajan päästä juoksemaan Endarin alle ja yritin olla häntä nopeampi. Otimme kilpailun, jonka hän voitti helposti. Hyppelehdin hänen allaan, yrittäen ottaa hänen jaloistaan kiinni. Nauroimme yhdessä auringonpaisteessa.
Yhtäkkiä pysähdyimme molemmat kuin jäätyneinä paikoillemme. Samasta syystä. Pilven kauimmaisella reunalla kasvoi jokin hento kasvi. Se heilui heikosti tuulessa. Se oli kukka, ruusu. Kultaruusu.
Lähdimme samaan aikaan liikkeelle. Minä juosten niin lujaa kuin pystyin ja Endar lentäen. Hän oli tietysti paljon nopeampi, kuin minä ja laskeutui ruusun viereen kun minä olin vasta puolessavälissä matkaa.
Jostain syystä näin silloin edessäni Velhon, joka lausui taas nuo sanat:
”Sinä olet ihminen. Sinulla on voima pelastaa. Käytä sitä viisaasti.”
Ymmärsin vihdoinkin kaiken. Palat loksahtivat paikoilleen. Se, miksi minut oli tuotu Timanttimaahan. Se, miksi vain minä saatoin pelastaa prinsessan. Se, miksi vain ihminen saattoi pelastaa koko valtakunnan. Vain ihminen sai ottaa Kultaruusun. Ei kukaan, tai mikään muu. Silmäni kohdistuivat taas edessäni olevaan kuvaan.
Endar oli polvillaan, käsi ojennettuna, ottamassa ruusua.
”Endar!” Lähdin taas juoksemaan, nyt henkeni – tai oikeastaan jonkun vielä tärkeämmän, hänen henkensä - edestä. Minun oli pakko saada hänet pysähtymään.
”Ei! ENDAR!” Mutta olin liian hidas, niin kuin unessani. Painajaisessa. Siinä Endar iskeytyi maahan, enkä voinut sille mitään. Olin liian hidas.
Kun Endarin käsi kosketti Kultaruusua, siitä välähti kirkas valo, kuin salama. Se sokaisi minut hetkeksi ja samalla toivoin, että kuolisin itsekin. Että kaikki loppuisi siihen…
Mutta pikkuhiljaa silmieni eteen palasi todellisuus. Endar, makaamassa kuolleena ruusun vieressä, täysin elottomana. Tunsin huulteni liikkuvan, tunsin kuinka vedin henkeä yhä uudestaan ja uudestaan, huusin hänen nimeään uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, mutten kuullut mitään. Pääni sisällä oli tyhjää. Pimeää. Loputonta. Kaaduin oman painoni alla muutaman metrin päähän rakkaastani. Toivoin itsekin kuolevani siihen. Mahdotonta. Tajusin jatkavani huutoa ja tunsin kyynelten virtaavan vuolaasti kasvoillani. Ne tulvivat silmistäni loputtomana jokena, eikä se enää haitannut minua.
Millään ei ollut enää mitään väliä. Olin täysin yksin. Ilman häntä, ei ollut maailmaa, ei ollut minua, ei mitään…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti