17. Nirash
Miksi meillä oli niin huono tuuri? Ensin
menetimme molemmat kantajamme ja sitten paras metsästäjämme sokeutui. Miren
kyllä näki hieman silmillään, mutta niiden auki pitäminen sattui kuulemma
hirveästi. Emme siis pakottaneet häntä siihen.
Olimme pari päivää siinä Koldeshko III:n
ylängöllä ja kun jatkoimme matkaa, piti meidän aina vuorotellen ohjata Mireniä.
Hän pahoitteli koko ajan ja sanoi pystyvänsä kävelemään yksin, mutta kun hän
yritti, kompastui ja kaatui hän niin paljon, ettemme antaneet hänen kiivetä
yksin. Jompikumpi, Endar tai minä, piti aina kädestä kiinni ja kertoi, jos
edessä oli vaikea este tai piti tehdä suuri harppaus. Olimme tietysti
hitaampia, muttemme missään nimessä olisi voineet jättää häntä yksin tänne
lumihelvettiin.
Kun olimme kiivenneet seuraavalle
ylängölle, sukelsi polkumme kersimetsään. Se oli mukavaa vaihtelua ainaisen
valkoisuuden keskelle. Kuljimme vaitonaisina eteenpäin – niin kuin melkein
aina.
Samassa kuulin jotain metsän uumenista.
Kyllähän metsässä aina jotain ääniä oli, mutta tämä kuulosti keijun
aiheuttamalta. Niin kuin lunta olisi tiputettu kersin oksalta. Oli outoa,
etteivät Miren tai häntä taluttava Endar huomanneet mitään, koska heillä oli
niin paljon parempi kuulo kuin minulla. Vai oliko kuulonikin – fyysisen
vahvistumisen rinnalla – parantunut?
Pysähdyin ja vilkaisin kersien väliin.
Valkoista, pelkkiä lumen peittämiä oksia ja runkoja. Katselin vielä hetken
ympärilleni, mutta otin sitten Endarin ja Mirenin hölkäten kiinni. Jatkoimme
matkaa, mutta muutaman minuutin kuluttua kuulin äänen taas, hieman lähempää.
Kuin joku olisi osunut kersin oksaan ja pudottanut siten kaikki lumet sen
päältä. Käännähdin ja tällä kertaa Mirenkin pysähtyi.
”Mikä se oli?”, hän kysyi käännellen
päätän, aivan kuin etsisi äänen lähdettä, vaikkei nähnytkään mitään. Endar
tuijotti puiden väliin ja jännitti jousensa. Ääni kuului uudestaan ja tällä
kertaa pystyin paikantamaan sen. Käänsin katseeni läheisien kersien latvoihin,
yläviistoon. Osoitin sormellani oikeaan suuntaan ja Endar käänsi nuolensa
sinne. En uskaltanut kuiskata, joten Miren oli yhä vastakkaiseen suuntaan
kääntyneenä kun olento ilmestyi latvojen välistä.
Kaikki tapahtui todella nopeasti.
Endar ampui nuolensa tulijaa kohti, mutta
se halkesi pituussuunnassa puolessa välissä matkaa toisen, punasulkaisen nuolen
lävistämänä. Se tippui pelottavan lähelle Endarin oikeaa jalkaa. Hän oli jo
ottamassa uutta nuolta kotelostaan, mutta se kirposi hänen kädestään toisen
punaisen nuolen osuessa siihen yläilmoista. Kokonaan mustaan pukeutunut
naiskeiju lennähti sekunninmurto-osassa Endarin taakse ja heitti tämän
nuolikotelon ja jousen kauas metsään. Jännitin jouseni niin nopeasti kuin
osasin ja tähtäsin uhkaan. Nainen nosti harmaan miekan vyöltään Endarin
kaulalle niin nopeasti, että tuskin erotin liikettä. Tuijotin kauhun
lamauttamana pitkää naista, joka oli kahlinnut Endarin kädet selän taakse ja
piti suurta painavannäköistä miekkaa tämän kaulalla. Tummasti rajatut silmät
tuijottivat minua ja nainen hymyili. Laskin jouseni maata kohti. Kaikki oli tapahtunut
vain muutamassa sekunnissa. Henkäisin ilmaa keuhkoihini, koska olin pidättänyt
hengitystäni.
”Olen Nirash, Tuhonmaan armeijan
viimeinen yhä elossa oleva naissoturi. Olen elänyt kymmenen vuotta yksin
vuorilla, enkä ole kertaakaan törmännyt keijuihin näin korkealla. Keitä te
luulette olevanne?” Kukaan ei vastannut Nirashin kysymykseen. Hän tönäisi
Endarin maahan sellaisella voimalla, että tältä varmasti lähti kaikki ilmat
keuhkoista. Hän jäi maahan yskimään. Nirash käveli nyt minun luokseni ja näin
hänet kunnolla.
Hänellä oli mustat ihonmyötäiset housut
ja mustat polviin asti ulottuvat talvisaappaat. Takki oli jonkun tumman eläimen
turkista tehty ja sen alla oli upeasti mustalla pitsillä kirjailtu korsetti.
Hänellä oli tumman harmaa huivi kaulansa ympärillä, mutta rintakehä oli aivan
paljas. Siinä näkyi neljä rumaa viiltohaavaa. Kuin karhu olisi raapaissut
häntäkin. Siivet olivat harmaat ja yksiosaiset. Mielenkiintoisinta hänessä oli
kuitenkin naama.
Kasvot olivat kapeat ja pitkät. Suu oli
oudon pieni ja kapea, samoin nenä. Kun käänsin katseeni silmiin, kavahdin
taaksepäin. Paksujen kulmakarvojen alla olevat silmät olivat jollain mustalla
väriaineella tummaksi rajatut ja kapeat. Oikea silmä oli kirkkaan sininen,
mutta vasen oli pelottavan tummanpunainen. Naisen katse oli läpitunkeva ja
hypnoottinen. Havahduin kun Nirash puhui taas. Tällä kertaa hänen äänensä ei
ollut uhmakas vaan yllättynyt:
”Oletko sinä Kioria Kronenstein?”
Tuijotin hänen outoja silmiään, enkä osannut vieläkään sanoa mitään. Hetken
päästä ravistin kuitenkin päätäni kieltävästi. Endar oli noussut taas
seisomaan, mutta hän ei tehnyt elettäkään hakeakseen joustaan metsästä. Se oli
varmasti hyvä idea, sillä Nirash näytti todella arvaamattomalta. Miren ”katsoi”
Nirashia kauhistuneena.
”Yritätkö valehdella minulle?”, Nirash
tiukkasi ja astui vielä lähemmäs.
”En…”, kuiskasin peloissani ja vihaisena
hänen töykeydestään.
”Minä olen kyllä tavannut sinut
henkilökohtaisesti, joten älä valehtele minulle, pikku prinsessa!” Vihaisen
äänen alta kuulsi pelko. Hän kääntyi Mirenin puoleen.
”Etkö uskalla katsoa minua vai mikä
sinulla on?”, Nirash kysyi häneltä uhmakkaasti. Se oli liikaa. Sitä, että hän
oli noin ilkeä muille kuin minulle, en kestänyt. Jokin sisälläni naksahti
pelosta vihaksi ja otin suuren harppauksen Nirashin taakse ja tönäisin hänet
sivuun Mirenin edestä.
”Hän on haavoittunut!”, huusin. Vaikka
olin työntänyt naista kaikin voimin, hän oli vain astunut metrin sivummalle.
Hän kääntyi puoleeni pelottava ilme kasvoillaan, mutta ihmetyksekseni hän vain
nyökkäsi ja meni taas Endarin luokse. Miksei hän tehnyt minulle mitään? Ehkä
hän sittenkin tosiaan pelkäsi minua, koska olin ”Timanttimaan prinsessa”.
”Mikä tuo teidät minun alueelleni?”, hän
kysyi Endarilta, joka seisoi nyt suorana ja oli häntä pidempi. Se ei tuntunut
häiritsevän häntä.
”Tutustutamme hänen ylhäisyyttä
Tuhonmaahan”, hän sanoi viitaten minuun. Tuijotin häntä kummissani.
”Etsittekö Velhoa?”, Nirash jatkoi.
”Anteeksi?”
”Etsittekö Velhon linnaa?”
”Mitä velhon linnaa?”, Endar oli
kummissaan.
”Ettekö tiedä Velhoa? Hah! On siinäkin
kuninkaallinen seurue! Miksi teitä on muutenkin niin vähän? Eikö kallisarvoinen
prinsessa tarvitsisi paljon enemmän vartijoita?”
”Muut ovat leirissä Samer IV:n ylängöllä.
Ajattelimme opettaa hänen korkeudelleen vähän metsästystä.” Nirash ei
vaikuttanut tyytyväiseltä selitykseen, muttei kysellyt aiheesta enempää.
”Olette kuitenkin tulleet luvattomasti
minun alueelleni ja ammuitte minua kohti, joten kai minun pitää teitä jotenkin
rankaista.” Hän lähti kiertämään ympyrää ympärillämme.
”Sokea nainen, pieni prinsessa ja
soturi…”, hän mutisi itsekseen. Pelko alkoi taas hiipiä sisääni.
”Älä yritäkään!” Nirash huudahti yhtäkkiä
ja tähtäsi jännittämällään jousella Endarin koholla olevaa kättä. Tämä laski
sen hitaasti. En ymmärtänyt mitä oli tapahtunut, mutta ainakin olin säikähtänyt
hirveästi.
”Haluatteko nähdä joitain täällä vuorilla
oppimiani taikoja?”, Nirash kysyi ilkikurisesti hymyillen. Kukaan ei taaskaan
sanonut mitään, joten hän nosti kätensä ja sulki silmänsä. Hetken jo ajattelin,
että pitäisi käyttää hetki hyväksi ja ampua häntä jousellani, mutta päätin
kuitenkin antaa olla. Mustaan pukeutunut nainen alkoi pyörittää käsiään päänsä
yläpuolella ja näin kuinka hänen huulensa liikkuivat nopeasti. Puut
ympärillämme alkoivat narista ja huojua. Heikko tuuli leyhytteli hiuksiamme ja
lumi pöllysi maasta. Meidän neljän ympärille ilmestyi vaalean sininen hohtava
nauha, joka sulki meidät sisäänsä.
Sitten metsästä alkoi ilmestyä susia,
jotka lähestyivät meitä muristen. Kirkaisin peloissani ja juoksin Endarin
kainaloon. Suuret mustat sudet paljastivat hampaansa. Niitä oli ainakin
kymmenen. Isoin niistä oli vain muutaman metrin päässä Mirenistä. Heidän
välissään kuitenkin loisti yhä se sininen nauha. Kun susi teki valtavan loikan
Mireniä kohti, se katosi ylittäessään nauhan rajan. Muutkin sudet hyökkäsivät
nyt meitä kohti mutta hävisivät kuin tuhka tuuleen osuessaan siniseen
loisteeseen. Nirash pyöritti yhä käsiään ja mumisi jotain käsittämätöntä.
Katselin kauhuissani aivan oikeilta susilta näyttäviä otuksia ja henkäisin
säikähdyksestä kun yksi loikkasi suoraan minua kohti. Kumarruin väistääkseni
terävät hampaat, mutta susi ei hyökännytkään. Se katosi kuten kaikki muutkin.
”Kiitos!”, Nirash huusi yhtäkkiä ja
sudet, sininen nauha ja outo kylmä tuuli katosivat. En ymmärrä mistä hän
kiitti, mutta olin kiitollinen siitä, että sudet katosivat. Endar kietoi
kätensä vapisevan ruumiini ympärille.
”Siinä oli pieni esinäytös. Kuule
prinsessa, sain juuri todella hyvän idean!” Nirash käänsi pelottavat eriväriset
silmänsä minuun päin ja puhui myrkyllisellä äänellä:
”Luulisin, että Timanttimaan kuningas
antaisi sinusta aika paljon rahaa, jos sieppaisin sinut… hmm… Eikö se ole
sinustakin hyvä idea?” Hän asteli pelottavasti lähemmäs ja tarttui oikeaan
ranteeseeni. Hänellä ei ollut hanskoja ja paljaat kädet tuntuivat jääkylmiltä
takkini läpikin. Hän riuhtaisi minut irti Endarin otteesta sellaisella
voimalla, että pelkäsin olkapääni menneen sijoiltaan. Vedettyään minut
kauemmaksi muista hän käski Endaria mennä hakemaan aseensa. Miren näytti
avuttomalta ja pelokkaalta, mikä ei sopinut hänen yleensä niin itsevarmaan
ilmeeseensä. Kun Endar palasi, hän ei tehnyt elettäkään jännittääkseen
joustaan, koska Nirash piti minua koko ajan edessään kuin kilpenä.
”Tulepas prinsessa, lähdetään pienelle
retkelle.” Nainen avasi suuret harmaat siipensä ja nousi metrin ilmaan. Hän
kääntyi katsomaan minua kummastuneena kun en noussut hänen kanssaan. Vilkaisin
hätääntyneenä Endaria. Nyt Nirash saisi tietää, etten ollutkaan Kioria. Käännyin
katsomaan naista, mutta hän ei enää ollutkaan ilmassa vaan makasi ohut nuoli
sydämessään punaiseksi muuttuvassa lumessa. Huuliltani purkautui heikko
kirkaisu. Miten Endar oli niin nopea? Tuijotin mustiin pukeutunutta pelottavan
näköistä naista hetken ja juoksin sitten taas Endarin kainaloon. Hengitin
katkonaisesti ja nopeasti.
”Mitä tapahtui?”, Miren kysyi.
”Nirash on kuollut, jatketaan matkaa”,
Endar vastasi hänelle kylmästi ja lähti kävelemään ylöspäin metsän halki
kiemurtelevaa polkua. Minä jäin paikoilleni enkä osannut liikuttaa itseäni
eteenpäin.
”Klara?” Lopulta pakotin itseni kävelemää
Mirenin luokse ja aloin taluttaa häntä eteenpäin. Kun ohitimme Nirashin
ruumiin, pidin katseeni visusti polussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti