20. Velhon linna
Se aamu oli erityisen kirpeä, kylmempi
kuin kaikki aikaisemmat. Söimme aamiaista – tulen hehkussa lämmitellen – ja
pakkasimme teltan rutiinilla. Endar vaikutti erityisen hilpeältä.
”Mikä nyt on niin hauskaa?”, kysyin
ensimmäisellä ruokatauolla.
”Eipä
tässä oikeastaan mitään. Olemme vain niin lähellä. Ymmärrätkö? Olemme nyt
suunnilleen 34 400 metrin korkeudessa, ja vuori on 34 450 metriä
korkea! Näetkö tuon jyrkän parin kymmenen metrin korkuisen mäen suoraan edessä?
Kun olemme kiivenneet sen, olemme huipulla!” Hymyilin hänen kanssaan, mutta
sisälläni ei ollut aitoa iloa. Mitä jos ruusu ei olisikaan siellä? Sitten oli
vielä takaisin tulo matka. Toivotonta.
Jatkoimme matkaa ja tulimme pian jyrkkään
kohtaan. Lähdin kiipeämään reippaasti, mutta väsyin pian, koska nousu oli niin
raskas. Endar auttoi minua hieman vetämällä kädestäni ja lopulta vedin itseni
vuoren huipulle.
Se oli suuri tasainen alue, jonka keskellä oli jokin valtava rakennus, joka katosi meitä ympäröiviin pilviin. Lunta oli kaikkialla ja ilma oli muutenkin sumuinen. Upeita näköaloja ei voinut erottaa harmauden läpi. Näin Endarin haravoivan maisemaa katsellaan ruusua etsien, mutta tiesin jotenkin sisimmässäni, ettei kukka ollut noin vain neniemme edessä. Hetken kuluttua Endar tuli, otti kädestäni ja lähdimme suurta rakennelmaa kohden.
”Tämä on varmasti sen Velhon linna, josta Nirash puhui”, hän sanoi kun olimme tulleet niin lähelle, että näimme kaiken, mitä linnasta oli näkyvissä. Se oli harmaata kiveä, mikä antoi karun ensi vaikutelman. Rakennus oli todella korkea, eikä siinä ollut yhtään ikkunoita, vain harmaata seinää. Valtava pytinki näytti olevan suorakulmion muotoinen ja minulle tuli siitä mieleen vankila.
Sen meitä kohden olevassa tasaisessa seinässä oli varmasti kymmenen metrin korkuiset pariovet tai portit, jotka olivat kiinni. Kun laskin katsettani ovia pitkin kohti maata, huomasin tumman hahmon seisovan niiden edessä. Endar huomasi tämän luultavasti tismalleen samaan aikaan, koska hän jäykistyi ja pysäytti hitaan kävelymme.
”Ja tämä on luultavasti se ”kuuluisa” Velho…”, hän mumisi. Seisoimme pitkään paikoillamme, mutta lopulta pakotin Endarin jatkamaan matkaa, koska minusta tuntui, ettei mies ollut vaarallinen. Pysähdyimme uudestaan vasta, kun olimme vain muutaman metrin päässä portin vartijasta.
Hän oli erittäin pitkä mies, Endariakin hieman pidempi, ja mustaan kaapuun sonnustautunut. Vaikka hänen olemuksensa oli hyvin uhkaava, en osannut pelätä miestä. Kukaan ei sanonut hetkeen sanaakaan.
”Klara, astu eteenpäin.” Hätkähdin, kun kuulin oman nimeni. Otin ujon askeleen eteenpäin, vaikka Endar yritti vetää minua taaksepäin. Mies huokasi ärtyneesti ja teki oikean käden etusormellaan pienen kutsuvan liikkeen. Tunsin, kuinka jalkani liikkuivat eteenpäin, vaikken liikuttanut niitä. Käteni irtosi Endarin lämpimästä kämmenestä. Nyt seisoin aivan kaapu-velhon edessä.
”Sinä olet ihminen. Sinulla on voima pelastaa. Käytä sitä viisaasti.” Miehen ääni oli vahva ja jotenkin tuttu, mutten osannut sanoa mistä.
”Saat luvan astua linnaani. Muista etsiä korkeuksista, ihminen.” Saat luvan? Miksi hän sanoi sen yksikössä? Vilkaisin peloissani Endaria, joka tuijotti Velhoa vihaisesti.
”Mene nyt, nuori pelastaja. Tämä on käsky.” Äänenvoimakkuus ei noussut, se ei ollut huuto, mutta minulle tuli täysin selväksi, että hän oli tosissaan. Aloitin silti vielä kerran:
”Entä…” Kun käänsin katseeni Velhon naamaan, kysymykseni hyytyi. Kasvot tumman hupun alla eivät olleet mitenkään pelottavat tai rumat. Itse asiassa, niissä oli paljon samaa, kuin eräissä toisissa kasvoissa. Naama oli kapea, huulet ohuet. Suuta ympäröi musta parta, mutta se ei ollut likainen ja villiintynyt, niin kuin Derakilla, vaan erittäin siisti. Olkapäille ulottuvat hiukset olivat mustat ja kiharat. Lopuksi käännyin katsomaan hänen silmiään. Vaikka tummat kulmakarvat olivat vihaisesti kurtussa keskeltä, näkyi silmien mustissa iiriksissä lämmön liekki. Nuo mustat silmät minä tunsin.
”Jos et nyt astu linnaani, olet kuoleman oma. Minä voin repiä sinut riekaleiksi sormien napsautuksella tai viedä henkesi jollain muulla tavalla silmäräpäyksessä. Ole hyvä ja astu sisään matalaan majaani.” Äänensävy oli raivostunut ja kylmä. Juoksin pää pyörällä korkeista harmaista porteista, jota olivat auenneet. Heti kun olin astunut linnan sisäpuolelle, ne alkoivat sulkeutua. Minun oli pakko vielä kääntyä katsomaan Endaria. Hänen ilmeensä oli kaihoisa, kuin viimeinen hyvästi. Mutta eihän tämä voinut vielä olla -
”Endar…”, kuiskasin, mutta ovet pamahtivat kiinni kasvojeni eteen.
Tämä ei voinut olla mahdollista. Minulla ei ollut mitään tietoa siitä, mitä Endarille tapahtuisi ja olin luvannut pitää hänestä huolta. Hän ei voinut kuolla! Toisaalta en uskonut Velhon pystyvän tappamaan omaa poikaansa.
Mutta minun piti nyt keskittyä ruusun löytämiseen. `Muista etsiä korkeuksista`, hän oli sanonut. Lähdin kävelemään eteishallin poikki katse kattoon kohdistettuna. Se oli huikean korkealla yläpuolellani. Valkoinen marmorikatto kaartui upeasti muutaman kymmenen metrin korkeudessa.
Kiiruhdin leveästä oviaukosta seuraavaan saliin, ja siitä seuraavaan. Linna koostui suurista valkoisista holveista, joiden seinät hohtivat outoa valoa. Saleja oli kymmeniä ja jokaisessa oli monia pieniä ovia. Juoksin huohottaen eteenpäin, mutten nähnyt mitään muuta kuin valkoisia marmoriseiniä ja – ovia. Olin tunnissa eksynyt totaalisesti.
Päättömästi-ympäri-juoksemiseen väsyneenä, aloin availla myös pieniä ovia. Ensimmäisen takana oli pieni kuution muotoinen huone. Valkoinen ja tyhjä. Seuraavankin oven takana oli sellainen huone, ja sitä seuraavan. Miten täältä voisi löytää mitään? Pitikö minun muka katsoa linnan jokaisen salin jokaisen oven taakse? Ja ruusu olisi viimeisessä? Voi ei!
Tunsin itseni todella turhautuneeksi, väsyneeksi ja yksinäiseksi, mutta tiesin, että minun piti etsiä se kultaruusu, joten jatkoin ovien availua. Ainoa ääni, jonka kuulin, oli saappaideni kymmenistä saleista kaikuva kopsahtelu.
761. oven avattuani luulin kuulevani toisetkin askeleet, mutta ajattelin sen olevan vain myöhäinen kaiku. Jätin oven auki – niin kuin kaikki muutkin avaamani ovet, jotta tietäisin, mitkä olin jo tarkistanut – ja avasin seuraavan. Silloin kuulin varmasti jonkun toisen askeleet. Se joku oli vielä kaukana, koska vain askeleiden kaiku tavoitti korvani, mutta tajusin äänen lähenevän. Astuin refleksin omaisesti matalaan huoneeseen ja suljin oven. Jouduin kumartumaan hieman pienessä huoneessa. Huohotin jännityksestä ja katselin valkoisia seiniä ympärilläni. Täällä oli todella ahdasta… Kuuntelin peloissani askelten lähestymistä ja aloin potea ahtaanpaikankammoa. Yritin rauhoitella itseäni, mutta turhaan. Vedin ilmaa nopeasti ja katkonaisesti keuhkoihini. Tuntematon keiju saapui minun saliini ja pysähtyi. Aloin täristä ahdistuksesta ja jännityksestä. Hikoilin kauttaaltaan, minun oli pakko istuutua.
”Klara?” Olin sekunnissa ulkona pienestä häkistäni ja Endarin sylissä. Aloin melkein itkeä ilosta kun kuulin hänen äänensä.
”Mitä sinä täällä- ? Miten- ? Miksi Velho-? Kiitos!”, sopersin hänen rintaansa vasten. Vahvat käsivarret puristivat minua lämpimästi.
”Hyvä, että olet kunnossa, mutta miksi kiität minua?” En ollut varma. Olin vain niin kiitollinen siitä, että hän oli nyt tässä, minun kanssani. Ravistin vain päätäni ja vetäydyin vähän kauemmaksi.
”Mitä Velho teki sinulle? Miten löysit minut?”
”Kuulin askeleesi jo ovelta ja seurasin vain niitten ääntä. Keskustelu Velhon kanssa oli todella outo. Aluksi hän pyysi minua lähemmäs, mutta sitten kun astuin hänen eteensä, hän näytti aivan järkyttyneeltä ja käski minut kauemmas. En ymmärrä mitä hän säikähti. Kysyin, voisinko mennä linnaan sinun avuksesi, mutta hän ravisti päätään. Kysyin miksi, mutten saanut vastausta. Lopulta hän alkoi selittää minulle Saagesta ja Kemistä. Kirouksen mukaan sen ihmisen apuna, joka pelastaa prinsessan, ei saa olla ketään, joten hän oli lähettänyt karhun hoitelemaan Saagen. Myöhemmin hän oli luonut haamun, joka houkutteli Kemin hänen luokseen ja lähettänyt sen kotkan ja Nirashin tappamaan Mireniä. Sitten hän oli sanonut katuneensa viimeistä tekoaan, koska Miren oli hänelle jotenkin tuttu. En tajunnut sitä osaa, mutta tajusin, että hänen tehtävänsä oli seuraavaksi tappaa minut. Hän kuitenkin vain kysyi minulta, tiesinkö kuka maailman kaunein nainen oli, johon en osannut vastata ja avasi minulle sitten ovet. Silloin lähdin etsimään sinua.”
Tuijotin Endaria hetken pohtien. Pitäisikö kertoa, että Velho oli hänen oikea isänsä Derakin sijaan? Pitäisikö mainita Mirenin kauneus? Pitäisikö olla vihainen Velholle Saagen tappamisesta, vai kiitollinen Endarin säästämisestä? Päätin olla sanomatta mitään kysymyksiini liittyvää, joten nyökkäsin vain ja aloin selittää:
”Ne ovet, jotka ovat auki, on jo katsottu läpi, eli niitä ei enää tarvitse tarkistaa. Autatko minua ruusun etsimisessä?” Hän hymyili minulle vinoa hymyään ja juoksi avaamaan ovia.
Vaikka olimme nyt nopeampia ja tehokkaampia, emme löytäneet mitään uutta. Vain loputtomasti pieniä kuutiohuoneita. Laskin koko ajan ovia, jotka avasimme, jotta olisi jotain muutakin tekemistä.
Olimme olleet linnassa varmasti koko päivän, kun pamautin 5000. oven kiinni ja lysähdin maahan istumaan. Minulla oli hirveä nälkä ja olin uuvuksissa. Sanoin sen Endarille ja hän alkoi kaivaa repustaan ruokaa. Söimme viimeiset palat Endarin metsästämästä hirvestä ja joimme marjamehua.
”Pitäisiköhän meidän nyt nukkua ja jatkaa etsimistä huomenna?”, hän kysyi samalla kun veti laukustaan huopia esille. Nyökkäsin ja haukottelin heti päälle. Asettelimme monta huopaa päällekkäin kovalle lattialle ja kävimme makaamaan. Endar peitteli minut paksulla peitolla. Suljin silmäni, mutta oli yhä todella valoisaa. Salin seinät hohtivat yhä outoa valoaan, vaikka ulkona oli jo varmasti yö. En antanut sen kuitenkaan häiritä minua vaan keskityin vieressäni makaavan pojan lämpöön ja nukahdin nopeasti.
Seuraavan päivän 6507. ovi oli erilainen kuin kaikki muut. Se oli hieman suurempi ja vaikea saada auki. Pyysin Endarin, joka oli toisella puolella salia, avukseni, kosken saanut sitä auki. Hän riuhtaisi voimakkaasti ja kivinen ovi avautui hitaasti. Päällemme pöllähti pölypilvi ja aloin yskiä.
”Tämä se on!”, Endar huusi, joten nostin katseeni oven takaa paljastuneisiin portaisiin. Huokasin ihmetyksestä ja astuin ensimmäiselle askelmalle.
”’Muista etsiä korkeuksista’! Portaat! Tietysti!” Olin innoissani ja lähdin kapuamaan marmorisia kierreportaita.
Niitä pitkin ei päässyt mihinkään yläkertaan, tai torniin. Ne vain jatkuivat ja jatkuivat yhä ylöspäin ja aloin pian ihmetellä. Mihin ne saattaisivat johtaa? Nousimme koko iltapäivän, eikä vastaan tullut mitään. Lopulta päätimme taas nukkua. Portaitten oikealla puolella oli noin sadan portaan välein hassuja syvennyksiä, joihin mahduimme makaamaan. Nukuin sikeästi monta tuntia.
Kiipesimme koko seuraavan päivän ja sitä seuraavan. Söimme, mitä ruokavarastosta oli jäljellä ja nukuimme syvennyksissä.
Neljäntenä päivänä Endar istuutui yhtäkkiä yhdelle portaalle, vaikkei ruokatauosta ollut tuntiakaan. Laskeuduin hänen viereensä.
”Mitä nyt?”, kysyin huolestuneena.
”Ehkä meidän pitäisi lähteä takaisin. Linnassa on varmasti toisetkin portaat. Tunnen, että näissä on jotakin taikaa, enkä ihmettelisi jos se olisi loputtomuus-taika. Emme ole moneen päivään löytänyt mitään, eikä mikään muutu. Ei tässä voi kestää niin kauan!” Tuijotin häntä kummastuneena.
”Minusta todella tuntuu, että tämä on oikea tie. Olemme tulleet jo näin pitkälle. Ei nyt luovuteta. Enkä ole vielä yhtään väsynyt.” Se oli totta ja outoa. Olimme kiivenneet portaita neljä päivää, enkä ollut mitenkään erityisen poikki. Olin selvästi tottunut kiipeämiseen näiden kuukausien aikana.
”Niin, mutta jos tämä on väärä tie, teemme kaiken aivan turhaan!”
”Olen varma, että nämä ovat oikeat portaat. Jos emme huomiseen iltaan mennessä löydä mitään, lähdemme takaisin. Sopiiko?” Hän nyökkäsi ja jatkoimme matkaa.
Yöllä en oikein saanut unta. Mitä jos olin väärässä? Tai mitä jos kääntyisimme huomenna takaisin ja nämä olisivatkin oikeat portaat? Mitäköhän niiden päässä olisi? Kuvittelin suuren pensaan, jossa kasvoi upeita kultaisia ruusuja. Kun löytäisimme sen, voisimme pelastaa Kiorian ja minä voisin mennä kotiin. Vai menisinkö kotiin? Endarhan jäisi tänne. Ehkä minäkin voisin. Vai voisinko, kun hänellä oli Kioria…
Silloin muistin taas sen yllättävän tosiasian, että Derak ei ollutkaan Endarin isä. Miksi hän haluaisi tappaa velhon pojan? Ja miten Endar oli päätynyt Timanttimaahan? Kuka sitten oli hänen äitinsä? Ei varmasti ainakaan se Marii. Eikö Miren sitten ollutkaan hänen siskonsa? Mietin hänen täydellisiä kasvonpiirteitään. Ne olivat olleet hyvin samanlaiset kuin Endarilla, eli heidän täytyi olla jotain läheistä sukua. Oliko Mirenkin Velhon lapsi? Miten Velho suhtautui siihen, että hän näki poikansa täällä Luna-vuorilla? Hänhän oli tiennyt meidän olevan tulossa, koska hän lähetti ne eläimet tappamaan Mirenin ja Saagen, mutta ei sitten nähtävästi ollut tiennyt keitä me olimme. Paitsi, että minä olin Timanttimaan prinsessan ihmiskaksoisolento. Hän ei varmasti ollut odottanut näkevänsä poikaansa, mutta oli säästänyt hänen henkensä. Miksei Endar sitten ollut tunnistanut häntä isäkseen? Hän ei ollut voinut elää kovin pitkään Velhon kanssa, jos ei muistanut hänestä mitään.
Sekin asia, että Velho oli sanonut minulla olevan voima pelastaa, painoi mieltäni. Mitä se tarkoitti? Miksi minut oli pitänyt ottaa mukaan tälle matkalle? Miksi vain minä voisin pelastaa Kiorian? Sadat kysymykset pyörivät ajatuksissani. Kaikki oli niin sekavaa. Onneksi Endarin tasainen hengitys sai minut rauhoittumaan ja lopulta sain unen päästä kiinni.
Valitettavasti näin painajaista.
Seisoin Endarin kanssa yhdellä niistä upeista näköalapaikoista, joilta saattoi ihailla alla avautuvia lumisia lakeuksia. Jotenkin tiesin mielessäni, että osasin lentää ja hyppäsin siivilleni. Liisin alaspäin ja sitten taas ylös. Olin kuin maailman vapain lintu, tai keiju.
”Tule Endar!”, huusin iloisena. Tein piruetteja ja olin ikionnellinen. Endarkin heittäytyi tuulen vietäväksi, mutta hänen siipensä eivät kantaneetkaan. Hän vain putosi holtittomasti alas.
”Klara!”, kuulin pojan huutavaan hädissään. Syöksyin hänen peräänsä. Miten oli mahdollista, että heti kun minä opin lentämään, hän menetti sen voiman? Oliko se jotenkin minun syytäni? Endar tippui ja tippui. Lensin niin lujaa kuin pystyin, mutten ollut tarpeeksi nopea.
”Endar!” Ääneni hukkui tukehduttavaan ilmaan välissämme. Yritin lentää vielä nopeammin, mutten pystynyt. Maanpinta läheni jo uhkaavasti.
”Ei! ENDAR! EIIIII!” Karjuin, mutten ehtinyt saada häntä kiinni. Lumi vain pöllysi, kun hän iskeytyi maahan. Vaikka oli liian myöhäistä, jatkoin huutamista:
”Endar! Endar!”
”Klara! Klara, herää! Mitä nyt? Olen tässä!” Avasin silmäni ja näin Endarin kasvot omieni yläpuolella, huolestuneina. Makasin liikkumatta. Oliko se varmasti vain unta?
”Endar?”
”Olen tässä, ei mitään hätää. Näitkö painajaista?” Nyökkäsin ja nousin istumaan.
”Jatketaan matkaa”, sanoin päättäväisesti.
Mitä jos tämäkin uni oli varoitus? Pidin Endaria kädestä koko ajan, ettei mikään voisi yllättää minua. Hyökätä nurkan takaa ja tappaa Endaria. Söimme ja kiipesimme vaitonaisina. Hän ei edes kysynyt, mitä painajaisessani tapahtui, mistä olin kiitollinen, kosken olisi osannut tai halunnut selittää sitä.
Söimme, kipusimme, söimme, kipusimme… Kun tunnit kuluivat, aloin pelätä pahinta: Että portaat eivät loppuisikaan koskaan. Ehkä ei ollutkaan ovea, jonka takana kukoisti ruusupuska. Ehkä tämä oli ansa.
Kun nukkumisaika lähestyi, aloin olla todella huolissani. Näiden oli pakko olla oikeat portaat! Jostain syystä oli varma siitä. Irrotin vastahakoisesti käteni Endarin kädestä ja lähdin juoksemaan ylös portaita. Se oli jo aika raskasta koko päivän nousun jälkeen, mutten antanut periksi. Harpoin kaksi askelta kerrallaan ja yritin epätoivoisesti ja tuloksetta löytää portaikosta jotain poikkeavaa, tai seinistä jotain salaista ovea. Ei mitään.
Yhtäkkiä mieleeni tuli taas painajaiseni ja mietin, pitäisiköhän mennä takaisin Endarin luokse. Painoin katseeni ja hidastin vauhtiani. Tämä oli täysin toivotonta. Rinnassani paloi itku, mutten päästänyt sitä ulos.
”Ai!”, huudahdin, kun löin pääni johonkin. Nostin katsettani kummastuneena suurta puista ovea pitkin. Portaat loppuivat siihen. Tämä se oli…
Se oli suuri tasainen alue, jonka keskellä oli jokin valtava rakennus, joka katosi meitä ympäröiviin pilviin. Lunta oli kaikkialla ja ilma oli muutenkin sumuinen. Upeita näköaloja ei voinut erottaa harmauden läpi. Näin Endarin haravoivan maisemaa katsellaan ruusua etsien, mutta tiesin jotenkin sisimmässäni, ettei kukka ollut noin vain neniemme edessä. Hetken kuluttua Endar tuli, otti kädestäni ja lähdimme suurta rakennelmaa kohden.
”Tämä on varmasti sen Velhon linna, josta Nirash puhui”, hän sanoi kun olimme tulleet niin lähelle, että näimme kaiken, mitä linnasta oli näkyvissä. Se oli harmaata kiveä, mikä antoi karun ensi vaikutelman. Rakennus oli todella korkea, eikä siinä ollut yhtään ikkunoita, vain harmaata seinää. Valtava pytinki näytti olevan suorakulmion muotoinen ja minulle tuli siitä mieleen vankila.
Sen meitä kohden olevassa tasaisessa seinässä oli varmasti kymmenen metrin korkuiset pariovet tai portit, jotka olivat kiinni. Kun laskin katsettani ovia pitkin kohti maata, huomasin tumman hahmon seisovan niiden edessä. Endar huomasi tämän luultavasti tismalleen samaan aikaan, koska hän jäykistyi ja pysäytti hitaan kävelymme.
”Ja tämä on luultavasti se ”kuuluisa” Velho…”, hän mumisi. Seisoimme pitkään paikoillamme, mutta lopulta pakotin Endarin jatkamaan matkaa, koska minusta tuntui, ettei mies ollut vaarallinen. Pysähdyimme uudestaan vasta, kun olimme vain muutaman metrin päässä portin vartijasta.
Hän oli erittäin pitkä mies, Endariakin hieman pidempi, ja mustaan kaapuun sonnustautunut. Vaikka hänen olemuksensa oli hyvin uhkaava, en osannut pelätä miestä. Kukaan ei sanonut hetkeen sanaakaan.
”Klara, astu eteenpäin.” Hätkähdin, kun kuulin oman nimeni. Otin ujon askeleen eteenpäin, vaikka Endar yritti vetää minua taaksepäin. Mies huokasi ärtyneesti ja teki oikean käden etusormellaan pienen kutsuvan liikkeen. Tunsin, kuinka jalkani liikkuivat eteenpäin, vaikken liikuttanut niitä. Käteni irtosi Endarin lämpimästä kämmenestä. Nyt seisoin aivan kaapu-velhon edessä.
”Sinä olet ihminen. Sinulla on voima pelastaa. Käytä sitä viisaasti.” Miehen ääni oli vahva ja jotenkin tuttu, mutten osannut sanoa mistä.
”Saat luvan astua linnaani. Muista etsiä korkeuksista, ihminen.” Saat luvan? Miksi hän sanoi sen yksikössä? Vilkaisin peloissani Endaria, joka tuijotti Velhoa vihaisesti.
”Mene nyt, nuori pelastaja. Tämä on käsky.” Äänenvoimakkuus ei noussut, se ei ollut huuto, mutta minulle tuli täysin selväksi, että hän oli tosissaan. Aloitin silti vielä kerran:
”Entä…” Kun käänsin katseeni Velhon naamaan, kysymykseni hyytyi. Kasvot tumman hupun alla eivät olleet mitenkään pelottavat tai rumat. Itse asiassa, niissä oli paljon samaa, kuin eräissä toisissa kasvoissa. Naama oli kapea, huulet ohuet. Suuta ympäröi musta parta, mutta se ei ollut likainen ja villiintynyt, niin kuin Derakilla, vaan erittäin siisti. Olkapäille ulottuvat hiukset olivat mustat ja kiharat. Lopuksi käännyin katsomaan hänen silmiään. Vaikka tummat kulmakarvat olivat vihaisesti kurtussa keskeltä, näkyi silmien mustissa iiriksissä lämmön liekki. Nuo mustat silmät minä tunsin.
”Jos et nyt astu linnaani, olet kuoleman oma. Minä voin repiä sinut riekaleiksi sormien napsautuksella tai viedä henkesi jollain muulla tavalla silmäräpäyksessä. Ole hyvä ja astu sisään matalaan majaani.” Äänensävy oli raivostunut ja kylmä. Juoksin pää pyörällä korkeista harmaista porteista, jota olivat auenneet. Heti kun olin astunut linnan sisäpuolelle, ne alkoivat sulkeutua. Minun oli pakko vielä kääntyä katsomaan Endaria. Hänen ilmeensä oli kaihoisa, kuin viimeinen hyvästi. Mutta eihän tämä voinut vielä olla -
”Endar…”, kuiskasin, mutta ovet pamahtivat kiinni kasvojeni eteen.
Tämä ei voinut olla mahdollista. Minulla ei ollut mitään tietoa siitä, mitä Endarille tapahtuisi ja olin luvannut pitää hänestä huolta. Hän ei voinut kuolla! Toisaalta en uskonut Velhon pystyvän tappamaan omaa poikaansa.
Mutta minun piti nyt keskittyä ruusun löytämiseen. `Muista etsiä korkeuksista`, hän oli sanonut. Lähdin kävelemään eteishallin poikki katse kattoon kohdistettuna. Se oli huikean korkealla yläpuolellani. Valkoinen marmorikatto kaartui upeasti muutaman kymmenen metrin korkeudessa.
Kiiruhdin leveästä oviaukosta seuraavaan saliin, ja siitä seuraavaan. Linna koostui suurista valkoisista holveista, joiden seinät hohtivat outoa valoa. Saleja oli kymmeniä ja jokaisessa oli monia pieniä ovia. Juoksin huohottaen eteenpäin, mutten nähnyt mitään muuta kuin valkoisia marmoriseiniä ja – ovia. Olin tunnissa eksynyt totaalisesti.
Päättömästi-ympäri-juoksemiseen väsyneenä, aloin availla myös pieniä ovia. Ensimmäisen takana oli pieni kuution muotoinen huone. Valkoinen ja tyhjä. Seuraavankin oven takana oli sellainen huone, ja sitä seuraavan. Miten täältä voisi löytää mitään? Pitikö minun muka katsoa linnan jokaisen salin jokaisen oven taakse? Ja ruusu olisi viimeisessä? Voi ei!
Tunsin itseni todella turhautuneeksi, väsyneeksi ja yksinäiseksi, mutta tiesin, että minun piti etsiä se kultaruusu, joten jatkoin ovien availua. Ainoa ääni, jonka kuulin, oli saappaideni kymmenistä saleista kaikuva kopsahtelu.
761. oven avattuani luulin kuulevani toisetkin askeleet, mutta ajattelin sen olevan vain myöhäinen kaiku. Jätin oven auki – niin kuin kaikki muutkin avaamani ovet, jotta tietäisin, mitkä olin jo tarkistanut – ja avasin seuraavan. Silloin kuulin varmasti jonkun toisen askeleet. Se joku oli vielä kaukana, koska vain askeleiden kaiku tavoitti korvani, mutta tajusin äänen lähenevän. Astuin refleksin omaisesti matalaan huoneeseen ja suljin oven. Jouduin kumartumaan hieman pienessä huoneessa. Huohotin jännityksestä ja katselin valkoisia seiniä ympärilläni. Täällä oli todella ahdasta… Kuuntelin peloissani askelten lähestymistä ja aloin potea ahtaanpaikankammoa. Yritin rauhoitella itseäni, mutta turhaan. Vedin ilmaa nopeasti ja katkonaisesti keuhkoihini. Tuntematon keiju saapui minun saliini ja pysähtyi. Aloin täristä ahdistuksesta ja jännityksestä. Hikoilin kauttaaltaan, minun oli pakko istuutua.
”Klara?” Olin sekunnissa ulkona pienestä häkistäni ja Endarin sylissä. Aloin melkein itkeä ilosta kun kuulin hänen äänensä.
”Mitä sinä täällä- ? Miten- ? Miksi Velho-? Kiitos!”, sopersin hänen rintaansa vasten. Vahvat käsivarret puristivat minua lämpimästi.
”Hyvä, että olet kunnossa, mutta miksi kiität minua?” En ollut varma. Olin vain niin kiitollinen siitä, että hän oli nyt tässä, minun kanssani. Ravistin vain päätäni ja vetäydyin vähän kauemmaksi.
”Mitä Velho teki sinulle? Miten löysit minut?”
”Kuulin askeleesi jo ovelta ja seurasin vain niitten ääntä. Keskustelu Velhon kanssa oli todella outo. Aluksi hän pyysi minua lähemmäs, mutta sitten kun astuin hänen eteensä, hän näytti aivan järkyttyneeltä ja käski minut kauemmas. En ymmärrä mitä hän säikähti. Kysyin, voisinko mennä linnaan sinun avuksesi, mutta hän ravisti päätään. Kysyin miksi, mutten saanut vastausta. Lopulta hän alkoi selittää minulle Saagesta ja Kemistä. Kirouksen mukaan sen ihmisen apuna, joka pelastaa prinsessan, ei saa olla ketään, joten hän oli lähettänyt karhun hoitelemaan Saagen. Myöhemmin hän oli luonut haamun, joka houkutteli Kemin hänen luokseen ja lähettänyt sen kotkan ja Nirashin tappamaan Mireniä. Sitten hän oli sanonut katuneensa viimeistä tekoaan, koska Miren oli hänelle jotenkin tuttu. En tajunnut sitä osaa, mutta tajusin, että hänen tehtävänsä oli seuraavaksi tappaa minut. Hän kuitenkin vain kysyi minulta, tiesinkö kuka maailman kaunein nainen oli, johon en osannut vastata ja avasi minulle sitten ovet. Silloin lähdin etsimään sinua.”
Tuijotin Endaria hetken pohtien. Pitäisikö kertoa, että Velho oli hänen oikea isänsä Derakin sijaan? Pitäisikö mainita Mirenin kauneus? Pitäisikö olla vihainen Velholle Saagen tappamisesta, vai kiitollinen Endarin säästämisestä? Päätin olla sanomatta mitään kysymyksiini liittyvää, joten nyökkäsin vain ja aloin selittää:
”Ne ovet, jotka ovat auki, on jo katsottu läpi, eli niitä ei enää tarvitse tarkistaa. Autatko minua ruusun etsimisessä?” Hän hymyili minulle vinoa hymyään ja juoksi avaamaan ovia.
Vaikka olimme nyt nopeampia ja tehokkaampia, emme löytäneet mitään uutta. Vain loputtomasti pieniä kuutiohuoneita. Laskin koko ajan ovia, jotka avasimme, jotta olisi jotain muutakin tekemistä.
Olimme olleet linnassa varmasti koko päivän, kun pamautin 5000. oven kiinni ja lysähdin maahan istumaan. Minulla oli hirveä nälkä ja olin uuvuksissa. Sanoin sen Endarille ja hän alkoi kaivaa repustaan ruokaa. Söimme viimeiset palat Endarin metsästämästä hirvestä ja joimme marjamehua.
”Pitäisiköhän meidän nyt nukkua ja jatkaa etsimistä huomenna?”, hän kysyi samalla kun veti laukustaan huopia esille. Nyökkäsin ja haukottelin heti päälle. Asettelimme monta huopaa päällekkäin kovalle lattialle ja kävimme makaamaan. Endar peitteli minut paksulla peitolla. Suljin silmäni, mutta oli yhä todella valoisaa. Salin seinät hohtivat yhä outoa valoaan, vaikka ulkona oli jo varmasti yö. En antanut sen kuitenkaan häiritä minua vaan keskityin vieressäni makaavan pojan lämpöön ja nukahdin nopeasti.
Seuraavan päivän 6507. ovi oli erilainen kuin kaikki muut. Se oli hieman suurempi ja vaikea saada auki. Pyysin Endarin, joka oli toisella puolella salia, avukseni, kosken saanut sitä auki. Hän riuhtaisi voimakkaasti ja kivinen ovi avautui hitaasti. Päällemme pöllähti pölypilvi ja aloin yskiä.
”Tämä se on!”, Endar huusi, joten nostin katseeni oven takaa paljastuneisiin portaisiin. Huokasin ihmetyksestä ja astuin ensimmäiselle askelmalle.
”’Muista etsiä korkeuksista’! Portaat! Tietysti!” Olin innoissani ja lähdin kapuamaan marmorisia kierreportaita.
Niitä pitkin ei päässyt mihinkään yläkertaan, tai torniin. Ne vain jatkuivat ja jatkuivat yhä ylöspäin ja aloin pian ihmetellä. Mihin ne saattaisivat johtaa? Nousimme koko iltapäivän, eikä vastaan tullut mitään. Lopulta päätimme taas nukkua. Portaitten oikealla puolella oli noin sadan portaan välein hassuja syvennyksiä, joihin mahduimme makaamaan. Nukuin sikeästi monta tuntia.
Kiipesimme koko seuraavan päivän ja sitä seuraavan. Söimme, mitä ruokavarastosta oli jäljellä ja nukuimme syvennyksissä.
Neljäntenä päivänä Endar istuutui yhtäkkiä yhdelle portaalle, vaikkei ruokatauosta ollut tuntiakaan. Laskeuduin hänen viereensä.
”Mitä nyt?”, kysyin huolestuneena.
”Ehkä meidän pitäisi lähteä takaisin. Linnassa on varmasti toisetkin portaat. Tunnen, että näissä on jotakin taikaa, enkä ihmettelisi jos se olisi loputtomuus-taika. Emme ole moneen päivään löytänyt mitään, eikä mikään muutu. Ei tässä voi kestää niin kauan!” Tuijotin häntä kummastuneena.
”Minusta todella tuntuu, että tämä on oikea tie. Olemme tulleet jo näin pitkälle. Ei nyt luovuteta. Enkä ole vielä yhtään väsynyt.” Se oli totta ja outoa. Olimme kiivenneet portaita neljä päivää, enkä ollut mitenkään erityisen poikki. Olin selvästi tottunut kiipeämiseen näiden kuukausien aikana.
”Niin, mutta jos tämä on väärä tie, teemme kaiken aivan turhaan!”
”Olen varma, että nämä ovat oikeat portaat. Jos emme huomiseen iltaan mennessä löydä mitään, lähdemme takaisin. Sopiiko?” Hän nyökkäsi ja jatkoimme matkaa.
Yöllä en oikein saanut unta. Mitä jos olin väärässä? Tai mitä jos kääntyisimme huomenna takaisin ja nämä olisivatkin oikeat portaat? Mitäköhän niiden päässä olisi? Kuvittelin suuren pensaan, jossa kasvoi upeita kultaisia ruusuja. Kun löytäisimme sen, voisimme pelastaa Kiorian ja minä voisin mennä kotiin. Vai menisinkö kotiin? Endarhan jäisi tänne. Ehkä minäkin voisin. Vai voisinko, kun hänellä oli Kioria…
Silloin muistin taas sen yllättävän tosiasian, että Derak ei ollutkaan Endarin isä. Miksi hän haluaisi tappaa velhon pojan? Ja miten Endar oli päätynyt Timanttimaahan? Kuka sitten oli hänen äitinsä? Ei varmasti ainakaan se Marii. Eikö Miren sitten ollutkaan hänen siskonsa? Mietin hänen täydellisiä kasvonpiirteitään. Ne olivat olleet hyvin samanlaiset kuin Endarilla, eli heidän täytyi olla jotain läheistä sukua. Oliko Mirenkin Velhon lapsi? Miten Velho suhtautui siihen, että hän näki poikansa täällä Luna-vuorilla? Hänhän oli tiennyt meidän olevan tulossa, koska hän lähetti ne eläimet tappamaan Mirenin ja Saagen, mutta ei sitten nähtävästi ollut tiennyt keitä me olimme. Paitsi, että minä olin Timanttimaan prinsessan ihmiskaksoisolento. Hän ei varmasti ollut odottanut näkevänsä poikaansa, mutta oli säästänyt hänen henkensä. Miksei Endar sitten ollut tunnistanut häntä isäkseen? Hän ei ollut voinut elää kovin pitkään Velhon kanssa, jos ei muistanut hänestä mitään.
Sekin asia, että Velho oli sanonut minulla olevan voima pelastaa, painoi mieltäni. Mitä se tarkoitti? Miksi minut oli pitänyt ottaa mukaan tälle matkalle? Miksi vain minä voisin pelastaa Kiorian? Sadat kysymykset pyörivät ajatuksissani. Kaikki oli niin sekavaa. Onneksi Endarin tasainen hengitys sai minut rauhoittumaan ja lopulta sain unen päästä kiinni.
Valitettavasti näin painajaista.
Seisoin Endarin kanssa yhdellä niistä upeista näköalapaikoista, joilta saattoi ihailla alla avautuvia lumisia lakeuksia. Jotenkin tiesin mielessäni, että osasin lentää ja hyppäsin siivilleni. Liisin alaspäin ja sitten taas ylös. Olin kuin maailman vapain lintu, tai keiju.
”Tule Endar!”, huusin iloisena. Tein piruetteja ja olin ikionnellinen. Endarkin heittäytyi tuulen vietäväksi, mutta hänen siipensä eivät kantaneetkaan. Hän vain putosi holtittomasti alas.
”Klara!”, kuulin pojan huutavaan hädissään. Syöksyin hänen peräänsä. Miten oli mahdollista, että heti kun minä opin lentämään, hän menetti sen voiman? Oliko se jotenkin minun syytäni? Endar tippui ja tippui. Lensin niin lujaa kuin pystyin, mutten ollut tarpeeksi nopea.
”Endar!” Ääneni hukkui tukehduttavaan ilmaan välissämme. Yritin lentää vielä nopeammin, mutten pystynyt. Maanpinta läheni jo uhkaavasti.
”Ei! ENDAR! EIIIII!” Karjuin, mutten ehtinyt saada häntä kiinni. Lumi vain pöllysi, kun hän iskeytyi maahan. Vaikka oli liian myöhäistä, jatkoin huutamista:
”Endar! Endar!”
”Klara! Klara, herää! Mitä nyt? Olen tässä!” Avasin silmäni ja näin Endarin kasvot omieni yläpuolella, huolestuneina. Makasin liikkumatta. Oliko se varmasti vain unta?
”Endar?”
”Olen tässä, ei mitään hätää. Näitkö painajaista?” Nyökkäsin ja nousin istumaan.
”Jatketaan matkaa”, sanoin päättäväisesti.
Mitä jos tämäkin uni oli varoitus? Pidin Endaria kädestä koko ajan, ettei mikään voisi yllättää minua. Hyökätä nurkan takaa ja tappaa Endaria. Söimme ja kiipesimme vaitonaisina. Hän ei edes kysynyt, mitä painajaisessani tapahtui, mistä olin kiitollinen, kosken olisi osannut tai halunnut selittää sitä.
Söimme, kipusimme, söimme, kipusimme… Kun tunnit kuluivat, aloin pelätä pahinta: Että portaat eivät loppuisikaan koskaan. Ehkä ei ollutkaan ovea, jonka takana kukoisti ruusupuska. Ehkä tämä oli ansa.
Kun nukkumisaika lähestyi, aloin olla todella huolissani. Näiden oli pakko olla oikeat portaat! Jostain syystä oli varma siitä. Irrotin vastahakoisesti käteni Endarin kädestä ja lähdin juoksemaan ylös portaita. Se oli jo aika raskasta koko päivän nousun jälkeen, mutten antanut periksi. Harpoin kaksi askelta kerrallaan ja yritin epätoivoisesti ja tuloksetta löytää portaikosta jotain poikkeavaa, tai seinistä jotain salaista ovea. Ei mitään.
Yhtäkkiä mieleeni tuli taas painajaiseni ja mietin, pitäisiköhän mennä takaisin Endarin luokse. Painoin katseeni ja hidastin vauhtiani. Tämä oli täysin toivotonta. Rinnassani paloi itku, mutten päästänyt sitä ulos.
”Ai!”, huudahdin, kun löin pääni johonkin. Nostin katsettani kummastuneena suurta puista ovea pitkin. Portaat loppuivat siihen. Tämä se oli…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti