Kiorian kirous, luku 19

19. Lupauksia

      ”Klara, Klara!” Räpyttelin silmiäni kummissani. Mitä oli tapahtunut?

      ”Klara, sinä pyörryit. Kaikki on nyt ihan hyvin. Herää.” Endar siveli poskeani ja suuteli sitten otsaani. Avasin silmäni kokonaan ja muistin. Miren!

      Nousin liian nopeasti istumaan ja päässäni pyöri. Etsin häntä kuitenkin katseellani. Olimme teltassa, mutta Mireniä ei näkynyt.

      ”Missä hän on?” Tiesin, että Endar tajusi ketä tarkoitin, koska hän irvisti kuin puukko olisi isketty hänen sydämeensä. Oli hirveää nähdä hänet sen näköisenä, todella tuskissaan.

      ”Ulkona.” Endar hautasi naamansa käsiinsä ja alkoi hengittää katkonaisesti nyyhkyttäen. Olisin halunnut tehdä samoin, mutten voinut. Olin luvannut itselleni. Silitin Endarin selkää ja yritin lohduttaa. Minä en kyllä ollut oikea ihminen siihen. Tämä oli minun syytäni, kaikki, en ikinä pääsisi siitä eroon. Lohdutukseni muuttuivat anteeksipyynnöiksi ja aloin itsekin hengittää katkonaisesti. Olin kuitenkin pitänyt itkua jo niin pitkään kurissa, että oli suhteellisen helppoa olla sortumatta.

      ”Anteeksi. Olen maailman hirvein ihminen, anteeksi Endar. En tiennyt, olen niin pahoillani. Anna anteeksi, olen niin pahoillani. Olen hirveä ihminen. Anteeksi.” Lopulta sanat yhdistyivät surulliseksi puuroksi ja Endar kietoi kätensä ympärilleni.

      ”En ole yhtään vihainen sinulle. Et sinä voinut tietää, kulta. Saat anteeksi, ei se ollut sinun syytäsi.”  Halasimme toisiamme pitkään, mutta yhtäkkiä selkääni iski taas se kipu. Huudahdin kivusta ja kompuroin ulos teltasta. Kipu oli huumaava, mutta seisoessa ei sattunut niin paljon.

      ”Klara?” Endar tuli heti perässäni ja otti minut kiinni, kun meinasin kaatua. Tuijotin häntä hetken silmiin. Ne punoittivat, näki selvästi, että hän oli itkenyt paljon. Mustat silmät, samanlaiset, kuin Mirenillä ja Derakilla, mutta lämpimämmät.

      ”Mitä nyt?”, hän kysyi huolestuneena.

      ”Selkään sattuu, se sama kipu. Tulin ulos, koska seisoessa ei satu niin paljon.” Vedin syvään henkeä. Kauhea kipu.

      ”Jospa nukuttaisiin nyt, niin jaksetaan jatkaa matkaa huomenna.” Hän johdatti minut sisälle. Jatkaa matkaa? Heti seuraavana päivänä? Eikö Endar halunnut kunnioittaa siskoaan yhtään enempää? Oliko Kioria tärkeämpi kuin oma sisko? Ajattelin asiaa tarkemmin. Itse asiassa oli.  Kioria oli seuraava kuningatar, ja Endar seuraava kuningas… Asia räjähti mieleeni, en ollut muistanut. Mutta Endar piti minua varmasti jonain muuna kuin pelkkänä ystävänä. Kuinka paljon kuitenkaan merkitsin hänelle? Minulle hän oli jo lähes koko maailma. Me olimme kuitenkin ainoat, jotka voisivat pelastaa Kiorian. Rakastin prinsessaa, mutta kumman Endar valitsisi? Turhautuneena ja yhä kivun uhrina nukahdin levottomaan uneen.

      Kyltti, jossa luki: 34 000m tuli vastaan 10.99. Olimme siis viittä vaille huipulla. Endarin kasvoille nousi pitkästä aikaa kaipaamani hymy. Selkäkipu oli loppunut edellisenä päivänä, yhtäkkiä, niin kuin viime kerrallakin. Nyt oli ilta, joten pystytimme teltan kyltin viereen. Sisällä Endar vilkaisi kelloa.

      ”Tunti vielä…”, hän mumisi mietteissään.

      ”Tunti vielä mihin?”, kysyin uteliaana.

      ”Näet sitten.”

      En jaksanut välittää, joten kääriydyin peittooni.

      Nyt meitä oli tässä teltassa enää kaksi, aluksi oli ollut viisi. Karhu oli raadellut Saagen, Kem oli kadonnut mystisesti ja minä olin syöttänyt Mirenille – maailman kauneimmalle keijulle – myrkyllistä lihaa ja hän oli kuollut nukkuessaan. Se oli kielletty aihe, kun kuolemasta oli vain muutama viikko. Emme olleet maininneet häntä kertaakaan, vaan jatkaneet matkaa urhoollisesti. Miren oli jätetty lumen alle jäätymään, ehkä hänet joskus löydettäisiin. Mustahiuksinen prinsessa. Kova kuin kivi, kylmä kuin jää ja valkoinen kuin lumi. Miren Karolin Kriegshart. Mitähän Derak sanoisi? Ei varmaan välittäisi. Pääsinpähän siitäkin kakarasta, hän varmaan ajattelisi. Mutta Endarista ei pääsisi. Siitä minä pitäisin huolen. Suljin väsyneenä silmäni ja sain kuin sainkin hetken päästä ajateltua jotain muuta kuin Mireniä.

      Näin ihanaa unta. Olimme Endarin kanssa teltassa ja minä makasin iloisena hänen vieressään. Puhuimme Kioriasta ja kuningas Edwardista.
      Yhtäkkiä hän kumartui ylleni ja painoi huulensa omiani vasten. Aluksi säikähdin, koska hän ei ollut koskaan tehnyt niin, mutta sitten minut valtasi jokin tunne, jota en osannut määritellä ja se sytytti koko vartaloni liekkeihin. Vastasin hänen suudelmaansa ja kietaisin käteni hänen ympärilleen. Vedin hänet tiukemmin itseäni vasten ja nautin lämmöstä, joka huokui minuun hänen läheisyydestään. En olisi ikinä halunnut sen hetken loppuvan, mutta pian – aivan liian nopeasti – Endar irrottautui otteestani ja naurahti. Avasin silmäni ja punastuin kirkkaan punaiseksi. En ollutkaan nähnyt unta…

      ”Anteeksi”, sopersin. Hän vain hymyili jumalaista hymyä, jota rakastin ja tarttui käsiini.

      ”Hyvää uutta vuotta!” Tuijotin häntä ihmeissäni.

      ”Mitä? Onko nyt? Mitä kello on?”

      ”Kello on tasan 00:00. Haluatko tehdä uudenvuodenlupauksia?”

      ”Haluan.” Nyt minäkin hymyilin. Mitä pitäisi luvata…

      ”Lupaan, että vien Kultaruusun Kiorialle, tai siis me viemme. Lupaan, että pidän sinusta huolta ja etten syötä sinulle mitään myrkyllistä ja lupaan etten tämän matkan jälkeen enää ikinä kiipeä minnekään!” Nauroimme yhdessä ja hän nosti minut syliinsä. Se tuntui ihanalta ja painauduin häntä vasten.

      ”Minäkin lupaan, että me pelastamme Kiorian. Mutta lupaan myös rakastaa sinua elämäni loppuun saakka.” Siihen en osannut sanoa mitään. Ei minun tarvinnutkaan. Katsoimme vain toisiamme silmiin ja tiesimme, että tunsin samoin.

      ”Lupaatko?”, kysyin kuiskaten, arasti hymyillen.

      ”Lupaan.”