Kiorian kirous, luku 15

15.Ystävyys

      Siitä alkoi taas pitkä vaellus, ja aina oli harmaata. Koska kaikki Kersitkin olivat lumen peitossa, oli valkoinen ainoa toinen väri, jota näimme vuoren jylhissä maisemissa. Nyt kun jalkanikin oli täysin parantunut, olimme paksusta lumikerroksesta huolimatta paljon nopeampia, kuin aikaisemmin. Minä ja Endar kävelimme usein edellä ja Miren hiljaa kuin varjo perässämme.

      Se, ettei Kem enää kulkenut kanssamme, tuntui todella omituiselta. Emme olleet löytäneet häntä, vaikka kuljimme mahdollisimman reippaasti eteenpäin. Hän ei ollut voinut saada yhden päivän aikana niin paljoa etumatkaa, ettemme olisi saaneet häntä kiinni, joten hänen oli pitänyt lähteä jotain toista reittiä. Se oli harmillista ja lannistavaa, mutta meillä ei ollut aikaa alkaa etsiä häntä kunnolla. Ymmärsin kyllä, että Kem oli masentunut Saagen kuoleman takia, mutten silti uskonut, että hän olisi lähtenyt yksin vuorille paleltumaan. Hän oli sen verran viisas keiju, ettei tekisi sitä.

     Toinen huono puoli siinä, että Kem oli lähtenyt – surun rinnalla –, oli tavaroiden kantajan puute, mutta Endar oli korjannut tilanteen nopeasti. Kun olimme kävelleet ehkä kaksi päivää kantaen kaikkia laukkuja selässämme, hän sanoi, ettei sillä tavalla kantaminen ollut järkevää. Hän oli ottanut yhden suurista ruokasäkeistä ja mumissut jonkun taian. Sitten hän oli alkanut latoa laukkujamme siihen säkkiin, joka ikisen laatikon, vaatekappaleen, teltan osan ja peiton linnunhäkkiä myöten. Olin tuijottanut ruskeaa säkkiä, joka ei edes näyttänyt täydeltä, pitkään suu auki.

     ”Piilolaajennustaika”, Endar oli selittänyt. Kun olin toipunut hämmästyksestä, kysyin hitaasti:

      ”Miksi ihmeessä emme heti käyttäneet tätä taikaa?” Endarilla oli tietysti heti ollut selitys valmiina:

      ”Ensinnäkin, Kem ja Saage olivat meillä mukana myös vartijoina. Heidät vähän niin kuin naamioitiin tavarankantajiksi, etteivät tuhonmaalaiset ajattelisi meitä uhkana. Toiseksi, siinä kaupungissa, jossa yövyimme ennen kuin lähdimme matkaan, on taikuus kiellettyä. En tiedä miksi, mutta joissain Tuhonmaan kaupungeissa on sellainen laki, ettei mitään taikoja saa käyttää. Kun sitten olimme Pimeässä metsässä, taioin heti osan ruokalaukuista laajemmiksi, ettei tavaraa pitäisi kantaa niin paljon, et varmaan huomannut?” Olin ravistanut päätäni kieltävästi ja sitten olimme jatkaneet matkaa.

      Nyt istuimme Kersimetsän keskellä teltan edustalla ja Endar pakkasi niitä leipiä, joita emme olleet syöneet, suureen säkkiin. Sen takia olinkin juuri muistellut sitä kun hän kertoi minulle laajennustaiasta muutamaa viikkoa aiemmin.

      ”Mikä päivä tänään on?”, kysyin pitkästä aikaa. Vilkaistuaan kelloaan, Endar vastasi:

      ”6.89.”

      Miren oli metsästämässä. Hän oli varmasti vähintään yhtä hyvä jousiampuja, kuin Endar, sillä olimme miltei joka päivä saaneet iltaruuaksi hänen pyydystämäänsä lihaa. Keksipäivällä söimme yleensä Endarin kanssa kahdestaan jotain mukaan pakatuista ruuista (joihin oli tehty joku taika, etteivät ne menneet huonoiksi). Päivärytmimme oli helppo muistaa, mutta vaikea toteuttaa:

      Herääminen, aamiainen ja teltan purkaminen kello 9, kävelyä kello 10–14, aamupäivällinen kello 14, kävelyä kello 14:30–17, päivällinen kello 17 (jolloin Miren oli metsällä), päiväunet kello 17:30–18, kävelyä kello 18–21, iltaruoka (yleensä Mirenin metsästämää riistaa) kello 21, kävelyä kello 21:30–24, iltapala kello 24, nukkumaan kello 24:30.

      Huhhuh… Vaeltamista oli niin monta tuntia, että nukahdin iltaisin aina muutamassa sekunnissa. Mutta vaikka päivät olivat uuvuttavia, huomasin juoksemisen, kiipeämisen, kapuamisen, kävelemisen ja vaeltamisen käyvän koko ajan helpommaksi. Vahvistuin joka päivä ja totuin aina vain paremmin aikatauluumme. Outoa oli myös se, että vaikka söimme usein, riitti ruokaa aina vain lisää ja söin itseni ihan ähkyyn. Heti syömisen jälkeen olinkin vähän hitaampi kuin muut, mutta kipitin sitten aina vähä ajan kuluttua Endarin rinnalle. Keijuilla oli selvästi parempi ruuansulatusjärjestelmä.

      Ja maisema vain hohkasi värittömyyttään. Välillä tulimme onneksi kielekkeille, joilta näki kauas, kauas alas. Näköalat olivat huikaisevia, mutta useimmiten emme nähneet kovinkaan pitkälle alas, koska olimme jo niin korkealla, että pilvet lainehtivat allamme. En ikinä elämässäni ollut kiivennyt pilvien yläpuolelle, ja kysyinkin 2.88. Endarilta kuinka korkealla olimme. Hän ei tiennyt tarkkaan, mutta veikkasi noin kahtakymmentäviittä kilometriä.

      ”Miten pystymme yhä hengittämään?”, kysyin kummastuneena. Se oli vasta toinen kerta kun olin tiedustellut korkeuttamme ja säikähdin sitä, miten korkealla olimme.

      ”Miksi emme voisi hengittää tavallisesti?”, Endar vastasi kysymykseeni aivan yhtä kummastuneella kysymyksellä.

      ”Eikö ilma ohene ollenkaan? Ja täällä pitäisi olla ainakin -50 °C!” Minulla oli kyllä todella kylmä, muttei pakkasta varmasti ollut enempää kuin -20 °C. Endar vain nauroi.

      ”Ei ilma mitenkään ohene kun mennään ylemmäs. Titanin ilmakupla on yhtä tiheä kaikkialla. Se vain loppuu rajusti sadan kilometrin korkeudessa. Eikä Luna-vuorilla koskaan ole kylmempää kuin -30 °C. Kesällä tällä korkeudella olisi tavallisesti ihan yhtä lämmintä kuin alhaallakin, mutta näillä vuorilla on se muinainen taika, ettei kolmea kilometriä korkeammalla ole koskaan kesä. Kukaan Lomen-heimostakaan ei ole sen takia koskaan nähnyt mitään muuta kuin lumisia maisemia. Paitsi ehkä se Veran…”, Endar lopetti pohtivaan sävyyn. Minä huohotin hänen takanaan, koska nousimme juuri todella jyrkkää rinnettä, jonka päätyttyä, edessämme pitäisi olla Karlos XV:n ylänkö. Vedin syvään kylmää ja raikasta vuoristoilmaa ja kysyin:

      ”Kuka se Veran olikaan?”

      ”Hän oli se punaruskeahiuksinen paksu nainen, joka oli hakenut ruuat. Hän käytti tietysti laajennustaikaa.” Hän lisäsi, kun näki ilmeeni, joka kysyi miten yksi nainen oli voinut tuoda kaiken sen ruuan. Jatkoimme kipuamista vaieten.

     

      Lähdettyämme Lomen-heimon kylästä 8.80., vaelsimme kymmenen kuukautta ilman mitään muutoksia – jos paria petoeläimen hyökkäystä ja väsymystä ei lasketa – ja sitten kun muutoksia tuli, ne olivat vain huonoja. Minun selkääni alkoi yhtenä päivänä aivan yhtäkkiä sattua hirveästi ja se jatkui monta päivää. Oli minulla vaelluksen alussa tietysti ollut selkäkipuja, mutta ne olivat loppuneet jo monta kymmentä kuukautta sitten, ja tämä oli muutenkin erilaista. Silloin aluksi minusta tuntui kuin joku olisi painanut minua koko ajan alaspäin, mutta nyt kipu oli kuin kahta keihästä työnnettäisiin lapaluideni alle. Kun se alkoi, huusin kivusta ja Endar päätti, että lepäisimme koko loppu päivän. Kiemurtelin tuskissani patjallani ja yritin löytää asentoa, jossa ei sattuisi niin paljon. Lopulta, kun söimme ulkona päivällistä, huomasin, että seisaaltaan ei sattunut niin paljon.

      Seuraavana päivänä meidän oli pakko jatkaa matkaa, koskemme saaneet hidastella yhtään. Endar oli koko ajan tarjoamassa auttavaa kättä minulle, mutta torjuin hänet, koska halusin pärjätä yksi. Pystyisin kyllä selviämään yksin! Tai sitten en… siltä tuntui aina öisin kun kipu kaksinkertaistui makuuasennossa. Lyhensimme kävelyn osuutta päivärytmissä, jotta voisin levätä enemmän, kun sain öisin nukuttua niin vähän. Päivien kuluessa kipu lieveni hieman, mutta oli silti todella inhottavaa.

      Selkäkipu ei kuitenkaan ollut ainoa huono muutos. 9.90. löysin reppuni pohjalta Derakin antaman puukon. En ollut löytänyt sitä aiemmin, koska minun laukkuuni oli tehty laajennustaika, niin että sain sinne kaikki vaatteeni ja evästä, jota söin aina välillä kävellessämme. Nyt laukusta oli hieman vaikeaa löytää mitään. Kun käteni osui terään, tunsin kipua ja vedin aseen ulos nähtäväkseni. Sormeeni oli tullut vain pikkiriikkinen paperihaavaa muistuttava viilto, josta ei edes tullut verta. Nyt ajatus puukon turvaa antavuudesta oli kadonnut, minulla oli Endar. Oli hullua ajatella, että tappaisin hänet. Olin vihainen itselleni siitä, että olin edes harkinnut asiaa kauan sitten. Nyt vihasin Derakia ja hänen veistään.

      Oli aikainen aamu kun pengoin laukustani vaatteita, jotka halusin sinä päivänä laittaa, ja löysin puukon. Puhaltelin pientä haavaa sormessani ja katselin Endaria, joka nukkui vielä sikeästi vieressäni. Miren oli laittamassa aamiaista, kuulin nuotion narskahtelua ja poksahtelua. Nyt olisi hankkiuduttava eroon tästä kapistuksesta ja Derakin muistosta. Nappasin vihaisena puukon ja työnsin sen (taas) hihaani. Vedin paksut karvahousut jalkaani ja ryömin ulos yömekko yhä ylläni.

      ”Huomenta”, Miren huikkasi huomatessaan minut. Huomenta ja hyvää yötä olivatkin ainoat asiat mitä hän yleensä sanoi. Nyökkäsin hänelle ja sanoin meneväni asioille metsään. Tunsin enemmän kuin näin, miten hän tuijotti perääni, kosken vielä koskaan ollut tullut aamulla ulos teltasta ilman, että olin pukeutunut. Kiiruhdin puiden sekaan.

     Oli minun onneni, että olimme juuri nyt leiriytyneet metsään. Kersit olivat aika tiheässä, joten en joutunut kävelemään kovinkaan pitkälle. Minulla oli vahva tunne, että minua seurattiin, mutta tiesin kuvittelevani, joten jatkoin vain eteenpäin. Kun pysähdyin todella paksun puun juurelle, vilkaisin kuitenkin taakseni. Näin juuri ja juuri teltan tumman kankaan puiden lomitse, mutta Miren ei varmasti nähnyt minua.

      Vedin puukon hihastani varoen, otin kunnon otteen sen kahvasta ja nostin käteni heittoasentoon. Vaikka yritin estää, kuvat välähtelivät silmieni edessä. Se, kun näin Derakin ensimmäisen kerran linnan kellarissa. Kuviteltu kuva omasta naamastani, kun Endar kertoi, että Derak oli hänen isänsä. Derak minun huoneessani, veitsi voitonmerkiksi kohotettuna. Minä yksin seisomassa metsässä vuorten juurella, puukko kädessä. Olin silloin ollut liian heikko heittämään sitä pois. Nyt vihasin sitä ja sen entistä omistajaa.

      Jännitin lihakseni ja heitin puuko vihan voimistamalla vahvuudella kauas puiden väliin. Kuulin suhisevan äänen kun se lensi yhä vain eteenpäin, yllättävän pitkälle ennen kuin kopsahti johonkin kersiin, joka oli sen tiellä. Huokasin ja käännyin, kävelläkseni takasin teltalle.

      Järkytykseni oli niin suuri, etten osannut edes hengittää, kun näin Mirenin seisomassa takanani kauhistunut ilme kasvoillaan. Ikuisuudelta tuntuvan hetken jälkeen kauhistus muuttui vihaisuudeksi, sitten hämmästykseksi ja lopulta pieneksi kunnioittavaksi hymyksi. En osannut muuta kuin hymyillä takaisin. Tajusin, että voisimme nyt olla Mirenin kanssa ystäviä, kun tuo ase oli lopullisesti poissa pelistä. Kaunotar käveli luokseni, tarttui minua kädestä ja sanoi:

      ”Kiitos.” Kävelimme yhdessä takaisin nuotiolle.