Kiorian kirous, luku 18

18. Jyrsijöitä

      Nyt kun Miren ei voinut enää metsästää, lähti Endar aina pyydystämään meille ruokaa. Minä jäin yleensä Mirenin kanssa syömään lounasta nuotion ääreen. Me aloimme ystävystyä yhä paremmin.

      Kerran halusin kuitenkin mennä Endarin mukaan ja yrittää itse ampua eläimen. Hän suostui hetken kiistelemisen jälkeen.
      Juoksimme ensin vähän matkaa teltalta – jossa Miren nukkui päiväunia – jotta pääsisimme metsään. Eläimet viihtyivät parhaiten puiden suojassa. Etsimme, siis Endar etsi, valkoketun pesän ja asetuimme odottamaan.

      Minulla oli todella tylsää ja kylmä. Makasimme siinä lumessa varmasti puolituntia. Sitten Endar teki sopimamme sormiliikkeen ja jännitin jouseni. Miten saattoi olla niin hyvä kuulo, että kuuli ketun pienimmänkin liikahduksen luolan sisältä? Odotin henkeä pidätellen aivan paikallani, ja kun valkoisen ketun pää pisti esiin kolosta – josta sitä tuskin valkoista vasten erotti – päästin nuoleni lentoon. Eläin oli kuitenkin nopeampi. Nuoleni upposi syvälle lumeen aivan luolan suuaukon eteen. Uhria ei näkynyt, joten se oli varmasti sujahtanut takaisin sisälle. Kirosin hiljaa ja Endar nauroi:

      ”Pitää vain olla sekunninmurto-osaa nopeampi kuin eläin. Harjoittelu tekee mestarin!” Nousimme ylös ja tönäisin häntä muka vihaisena kylkeen. Lumisen mustan hiuspehkon kehystämät kasvot vain kääntyivät yhä leveämpään hymyyn.

      ”Meidän täytyy nyt kai tyytyä metsästämään hiiriä… Tule!”

      Endar ampui helposti pari jyrsijää – jotain myyrän, hiiren ja sopulin yhdistelmää.

      ”Ovatko nuo muka hyvän makuisia?”, kysyin epäilevästi kun lähdimme takaisin teltalle.

      ”Iri-hiirien liha on todella maukasta, mutta on myös olemassa jyrsijöitä, joiden liha on todella myrkyllistä.” Endar tunnistaisi varmasti kaikki Timanttimaan eläinlajit silmät sidottuina. Osasin vain hymyillä.

      Illalla söimme Endarin pyydystämät elukat ja ne todella maistuivat hyviltä. Nukuin sinä yönä ihmeellisen hyvin.

      Seuraavana päivänä istuin taas Mirenin kanssa syömässä lounasta kun Endar oli metsästämässä. Söimme jotain juureksia ja kauan sitten metsästettyä kersikaurista. Liha oli hieman sitkeää, mutta olin niin nälkäinen, että söin itseni ähkyn partaalle. Autoin aina välillä Mireniä löytämään juomakupin tai ruokakulhon.

      Kun olimme syöneet, kävin lumeen levitetylle kankaalle hetkeksi makaamaan. Miren istui oman huopansa päällä, silmät suljettuina – kuten aina nykyään –, ajatuksiinsa vaipuneena.

      ”Kuulitko tuon äänen?”, hän kuiskasi yhtäkkiä. En ollut kuullut mitään, mutta nousin varuillani istumaan.

      ”Missä?” Miren osoitti kädellään jonnekin viistosti taakseen. Tuijotin hänen olkansa yli valkoisuuteen ja otin jousipyssyni maasta (pidin sitä aina lähelläni). Odotimme molemmat jännittyneinä.

      Sitten lumen alta kaivautui pieni hiiri esiin. Huokasin helpotuksesta ja laskin jo asettani, mutta päätinkin sitten ottaa haasteen vastaan. Tutkin eläintä hetken. Se oli erivärinen, kuin ne Endarin pyytämät – ruskeita korvia lukuun ottamatta kokonaan musta -, mutta muuten samannäköinen. Se otti muutaman juoksuaskeleen poispäin leiristä, mutta pysähtyi sitten nuuhkimaan jotain. Musta pallero oli täydellinen maalitaulu valkoisessa maassa ja jännitin jouseni uudestaan. Tähtäsin tarkasti. Ammuin.

      ”Jess!”, hihkaisin kun näin osuneeni kohteeseen.

      ”Saitko sen?”, Miren kuulosti innokkaalta.

      ”Sain, sain. Se on joku pieni jyrsijä.”  Juoksin saaliini luokse ja vetäisin nuolen irti. Olin oppinut näkemään söpöt pikku eläimet ruokana, joten sen tappaminen ei tuntunut enää missään. Kannoin sen yhdessä kämmenessä nuotiolle. Leikkasin puukolla hiiren mahan oikealla tavalla auki. Olin nähnyt tämän tehtävän monta kertaa erilaisilla eläimillä, viimeksi eilen.

      ”Haluatko?”, kysyin Mireniltä, joka ei ollut tykännyt kersikauriin lihasta, eikä siksi ollut syönyt melkein mitään, toisin kuin minä. Hän nyökkäsi hymyillen. Otin maasta puunoksan ja pistin sen yhden lihanpalan läpi. Kohensin vähän nuotiota, jossa olimme lämmittäneet edellistä ruokaa ja aloin kypsentää hiiren lihaa.

      Siinä kesti jonkin aikaa, eikä Endar ollut kumma kyllä vieläkään palannut, kun ojensin kuuman palan Mirenille. Itse en jaksanut syödä palaakaan. Sokea nainen haukkasi ahnaasti pienestä palasta ja hymyili.

      ”Tämä on paljon parempaa kuin kersikauris! Vähän kirpeämpää kuin se eilinen, mutta hyvää.” Olin tyytyväinen ruuan laitostani. Miren söi koko palan ja ”paistoin” hänelle loputkin.

      ”Oikein hyvää, tosi hyvää…”, hän hoki.

      Koska Endar ei ollut vieläkään palannut, kun olimme valmiita, päätimme ottaa päiväunet. Miren sanoi, että hän oli erityisen väsynyt hyvän ruuan jälkeen. Talutin hänet telttaan ja nukahdimme nopeasti.
 

      Heräsin ensin ja ryömin ulos harmaaseen iltapäivään. Endaria ei näkynyt ja aloin oikeasti huolestua. Keräsin ruokatarvikkeet niille tarkoitettuun laukkuun ja levittelin nuotion hehkuvia hiiliä lumeen.

      Jyrsijän turkki oli vielä päineen kaikkineen tulipaikan vieressä. Valkoinen sen ympärillä oli muuttunut punaiseksi. Siirsin sen syrjemmälle, puhtaan lumen päälle. Se oli kaunis. Silitin mustat karvat sileiksi ja katselin pientä eläintä.

     ”Hei Klara!” Säikähdin, mutta tokenin nopeasti. Tuo ääni oli niin tuttu ja mukava, ettei sitä voinut kunnolla pelästyä. Menin halaamaan Endaria.

      ”Mikä kesti?”, kysyin tahallinen huolestunut ja toruva painotus äänessäni.

      ”Näin aivan upean hirven, mutta se pääsi karkuun kun yritin ampua sitä. Lähdin perään ja minulla kesti kauan saada se taas kiinni. Anteeksi, että olen myöhässä, mutta katso!” Endar kuulosti todella innostuneelta ja otti askeleen sivuun. Hän veti perässään valtavan hirven ruhoa. Se oli melkein lumitiikerin kokoinen.

      ”Tästä saamme ruokaa viikoiksi! Missäs Miren muuten on?” Nyökkäsin telttaan päin.

      ”Nukkuu vielä, otimme päiväunet. Tule katsomaan mitä minä sain.” Vedin Endarin pienen turkin luokse. Naurahdin saaliidemme kokoerolle, mutta olihan silti hienoa, että oli saanut edes jotain metsästettyä. Katsahdin Endarin reaktiota.

      Hän näytti siltä, kuin olisi juuri nähnyt maailman pelottavimman hirviön, eikä hänellä ollut mitään aseita tätä vastaan. Täysin kauhistuneelta ja järkyttyneeltä.

      ”Mitä?”, kysyin huolestuneena. En ollut koskaan nähnyt hänellä tuollaista ilmettä.

      ”Söittekö te tämän?”, hän kysyi hiljaisella ja konemaisella äänellä.

      ”Tietysti! Tai siis Miren söi. Minä olin jo niin täynnä, etten jaksanut. Endar! Mitä nyt?”, ääneni alkoi jo kuulostaa hysteeriseltä ja pelokkaalta, koska hänen ilmeensä muuttui – jos mahdollista – vielä kauhistuneemmaksi. Hän ei vastannut hetkeen mitään, mutta kysyi sitten:

      ”Paljonko hän söi?”

      ”No koko hiiren! Mitä on tapahtunut Endar? Endar!!” Tartuin hänen olkapäihinsä ja ravistelin.

      ”Ei…”, hän vain sopersi. Sitten aivan yhtäkkiä hän lennähti teltalle ja sujahti sisälle sekunnissa. Juoksin hänen peräänsä paniikin partaalla.

      Järkyttynyt poika istui siskonsa vieressä ja piti tätä kädestä. Tai tarkemmin sanottuna ranteesta, kokeili pulssia. Omani nousi vaarallisen nopeaksi ja vetäisin henkeä.

      ”Ei kai -”, en pystynyt lopettamaan lausettani.

      ”Miren? Miren. Miren!” Endar ravisteli isosiskoaan kuin hänen elämänsä riippuisi siitä ja näin kyynelten nousevan hänen silmiinsä. Sitäkään en ollut koskaan ennen nähnyt.

      Miren ei hievahtanutkaan. Ei hengittänyt. Sydän ei lyönyt. Tuijotin eteeni näkemättä mitään. Painajaiseni. Se oli varoittanut minua. Kahdesti. Kaikki oli minun syytäni. Käänsin katseeni ja näin hänet takanani. Hän hymyili heikosti, silmät auki. Maailman kaunein nainen. Hän oli lähtenyt tälle matkalle vain pelastaakseen pikkuveljensä. Urhoollinen. Rohkea. Kaunis. Mirenin hymy hyytyi ja hän tuijotti minua ilmeettömänä.

      ”EI!”