16. Kotka
Ja matka jatkui, mukavampana kuin
koskaan. Mirenin ja minun välillä ei enää vaihdettu vihaisia tai epäileviä
katseita, selkäkipuni oli loppunut ja Endar kertoi meidän olevan jo melkein
huipulla. Mitä hänen ”melkein” sitten tarkoitti, oli toinen asia. Päivärytmimme
oli palannut selkäkivun kadottua normaaliksi, koska sain taas nukuttua hyvin.
Tarvoimme 90 prosenttia päivästä todella reipasta tahtia ja olin usein illalla
yllättynyt siitä, miten olin jaksanut koko päivän kiivetä vuoren rinnettä. Oli
ihmeellistä miten olin vahvistunut niin paljon tämän matkan aikana.
Kova vauhtimme valitettavasti hidastui
hieman yhtenä iltana kun ylitimme jonkin näkymättömän rajan ja lumen määrä
kaksinkertaistui. Sitä oli kyllä ollut jo pitkään muutaman metrin paksuisesti,
mutta pehmeää upottavaa lunta oli vain nilkkaan asti. Nyt sitä oli yhtäkkiä
polviin asti ja kävely oli paljon raskaampaa. Meidän matkantekomme ei
kuitenkaan paljoa hidastunut.
Puukon paino oli nyt nostettu harteitani
ja tunsin itseni vapaammaksi. Välillä, kun juoksimme laajojen tasankojen halki,
minusta tuntui kuin olisin oikeasti itsekin keiju. Olin niin vahva ja
väsymätön. Kaikkein ihaninta oli näköalapaikoilla, kun Endar liidätti minua
pilvien yläpuolella ja kuvittelin lentäväni. Ja joskus pilvipeitteen raoista,
näin vielä alemmas ja tunsin onnen piston mahassani. Tätä minä oikeasti
halusin, olla vapaa kuin lintu ja lennellä tuulen kanssa kilpaa. Halusin nousta
liian korkealle ja syöksyä maata kohti kuin tähdenlento. Halusin tehdä
piruetteja ja kuperkeikkoja ilmassa. Halusin voida maata pilvellä ja katsella
muiden vapaiden keijujen lentoa. Leikin lentämisen ajatuksella usein iltaisin,
mutten enää nähnyt siitä unia, koska olin liian väsynyt.
Nyt kun jäykkyys minun ja Mirenin välillä
oli poistettu, lähdin aina välillä hänen kanssaan metsälle. Hän opetti minulle
jousipyssyllä ammuntaa ja eläinten lopettamista nopeasti. Jälkimmäinen ei ollut
minun lempipuuhaani, mutta halusin oppia pärjäämään metsällä. Meillä oli itse
asiassa aika hauskaa Mirenin kanssa, mutta silloin kun minä olin mukana
metsästämässä, emme yleensä saaneet mitään saalista, koska liikutin jalkaani
väärään aikaan tai hengitin liian kovaäänisesti. Onneksi taitamattomuuteni ei
näyttänyt haittaavan Mireniä paljoakaan. Tai sitten hän vain piilotti tunteeensa hyvin.
Iltaisin, kun söimme iltapalaa, Endar
kertoili minulle Timanttimaan ja muiden maiden vanhoja taruja. Hän kertoi
hurjista hirviöistä, jotka asuivat Taikamaassa, muinaisista prinsessoista ja
prinsseistä, ihmeellisistä taioista ja Timanttimaan kuninkaista.
Yksi tarina kiinnitti huomioni. Se kertoi
Tuhonmaan kuninkaasta, jonka ylle oli langetettu kirous, niin kuin Kiorialle,
mutta tämä kirous oli aivan erilainen. Se teki kuninkaasta vallan- ja
verenhimoisen sekä raa’an ja lannistumattoman. Hän oli muuttanut kaikki
valtakunnan miehet eläimiksi, eikä miksi tahansa eläimiksi, vaan pedoiksi,
jotka raatelivat ja söivät kaikkea, mikä eteen sattui. Vain muutama sata heistä
oli kuninkaan halittavissa, ja niitä hän piti vartioinaan. Villit pedot saivat
kulkea vapaina maassa ja tekivät uskomattoman paljon tuhoa. Endar sanoi sen
olevan yksi syy siihen, miksi maan nimi oli Tuhonmaa.
Timanttimaassa tietysti huomattiin
Tuhonmaan katastrofi, mutta kukaan ei tiennyt miten kirouksen saisi pois
synkistämästä kuninkaan mieltä. Sen ajan prinsessa ja kaksi maan parasta
salapoliisia oli lähetetty tuhon keskelle ottamaan asiasta selvää ja he saivat
monien pelottavien tapahtumien jälkeen tietää, että kirous katoaisi, jos
kuningas sanoisi ääneen oman nimensä, jota kukaan ei tiennyt. Lausuttuaan
nimensä, Himerish, hänen suuruuden hulluutensa ja kaikki muutkin pahat piirteet
katosivat ja eloon jääneet pedot muuttuivat taas keijuiksi. Kuningas hallitsi
loppuelämänsä Tuhonmaata hyvin ja hänen nimensä jäi historiaan. Sen jälkeen
Tuhonmaassa on ollut tapana, että kaikki tietävät kuninkaan nimen ja
Luna-vuoriston ylänköjä on alettu nimetä heidän mukaansa.
Kiehtovan tarinan jälkeen kysyin, miksei
Kioria ollut kokeillut samaa, mutta muistin samalla hänen sanoneen oman nimensä
minulle silloin kauan sitten, kun hän tuli Aurinkohuoneeseen yöllä. Endar
vastasi vain:
”Luuletko oikeasti, ettei kaikkea
mahdollista ole jo yritetty.” Kun hänen kanssaan puhui Kioriasta, hän kävi aina
todella vakavaksi ja huolestuneeksi. Hän todella välitti prinsessasta ja olikin
hihkua riemusta, kun Vare – kymmenen kuukauden jälkeen – palasi tuomaan
viestiä. Endar halusi palaavasti tietää uutiset, olivat ne sitten hyviä tai
huonoja.
”Herra Kriegshart, suureksi onneksemme
prinsessan äiti rouva Lampenstroh on valmistanut yrttijuoman, joka helpottaa
prinsessan kurkkukipua ja yskintää. Hänen kuumeensa kuitenkin nousee aina
välillä todella vaarallisiin lukemiin. Pitäkää kiirettä. Tri Edelstein.”
Istuimme kaikki kolme hetken hiljaa ja sitten Endar ilmoitti menevänsä nukkumaan.
Asia loppuun käsitelty.
Yritin olla mainitsematta Kioriaa
muutamaan päivään, mutta minun oli pakko kysyä yhtä asiaa:
”Eikö meillä tosiaan ole mitään tietoa
siitä, missä se ruusu on?” Endar huokasi.
”Ei. Ainoa vihjeemme on se, että pitää
etsiä todella korkealta. Tämä vuori on Titanin korkein kohta, joten etsimme
täältä. Lomen-heimon polun valitsin vain, koska se on suorin reitti ylös.
Olemme nyt noin 30 kilometrin korkeudessa ja Luna-vuorien korkein kohta on
34 450 metriä. Olemme siis jo melkein huipulla!” Endar yritti kuulostaa
reippaalta, mutta epäonnistui siinä täysin. Meidän olisi pakko ehtiä
pelastamaan Kioria, aivan pakko.
Yhtenä iltapäivänä tapahtui taas jotain,
joka hidasti matkaamme. Kävelimme parhaillaan Koldesko III:n ylängöllä. Miren
oli – kuten tavallista – hieman minun ja Endarin takana. Käänsin katseeni
harmaalle taivaalle, kun näin valtavan linnun liitävän meitä vastaan. Se oli
outoa, koskemme olleet nähneet juuri yhtään lintua koko matkallamme. Kun olento
lensi lähemmäs, tunnistin se kotkaksi ja katselin lumoutuneena sen lentoa. Tajusin
pysähtyneeni ja tuijottavani kotkaa kun se kaarsi ylitsemme ja teki laajan
u-käännöksen, kuin halusi näyttää kauneuttaan meille uudestaan.
Sitten aivan yhtäkkiä se syöksähti alaspäin
suoraan Mirenin kimppuun. Hän kiljaisi ja huitoi käsillään. Onneksi emme olleet
kiipeämässä jyrkkää vuoren rinnettä, koska silloin Miren olisi huitoessaan varmasti
pudonnut. Kotka repi ja raastoi kurkku suorana kiljuvan Mirenin kasvoja aivan
päättömästi. En osannut liikuttaa yhtäkään lihastani auttaakseni ja oli
onnellinen kun näin Endarin syöksähtävän ohitseni kotkan kimppuun. Hän tarttui
sen vahvoihin raatelukynsillä sonnustettuihin jalkoihin ja riuhtaisi pedon
Mirenin päältä. Kotka olisi varmasti tappanut Mirenin, ellei Endar olisi
auttanut. Mikä ihme eläimiä vaivasi täällä vuorilla? Mustahiuksinen nainen
vaipui maahan. Vihdoin jalkani toimivat taas ja juoksin hänen viereensä.
Käänsin velton vartalon selälleen ja katselin kauhuissani verisiä kasvoja.
Miren piteli käsiään silmiensä edessä ja nyyhkytti hysteerisesti. Hänen
täydellisten kasvojensa kauneus oli tuhoutunut.
Endar oli nähtävästi hoidellut linnun,
sillä hän laskeutui viereeni ja alkoi kaivaa laukustaan yrttejä. Hän pudisti
naaman ja kaulan haavat – joista yksikään ei onneksi ollut vaarallisen syvä –
pehmeällä kankaalla ja asetteli parantavien kasvien lehtiä niiden päälle. Hän
yritti myös ottaa Mirenin käsiä pois tämän silmien päältä, mutta tämä piti ne
siinä viimeisillä voimillaan ja sopersi:
”Ei… sattuu…”
”Voi ei!” Endar huudahti ilmeisesti jo
tietäen mitä näkisi ja repi siskonsa kämmenet väkisin sivuun. Minun oli pakko
päästä kauhistunut parahdus. Kotkan kynnet olivat repineet hänen luomensa
riekaleiksi ja verta oli aivan liikaa. Tärisin hieman kun pyyhin Endarin
käskystä verta silmien ympäriltä.
”Onko hän nyt sokea?” kysyin itkuisella
äänellä, mutten itkenyt. Endar ei vastannut, vaan alkoi mumisemaan jotain
taikoja. Hän siirteli käsiään omituisesti Mirenin kasvojen yläpuolella, mutta
mitään ei tapahtunut. Hetken kuluttua hän luovutti ja sanoi, että jäisimme
tähän muutamaksi päiväksi. Hän käveli vähän alempana olevalle yksinäiselle
kersille ja pystytti telttamme sen juurelle. Kun se oli valmis, pyysi hän minua
tuomaan Mirenin. Olin todella yllättynyt kun jaksoin nostaa minua monta
kymmentä senttiä pidemmän naisen käsivarsilleni. Hän vain nyyhki ja nyyhki,
mutta olin onnellinen, että hänen silmistään valui nyt vettä eikä verta.
Aseteltuani hänet patjalleen, kävi Endar
hänen viereensä pitkäkseen ja rauhoitteli pehmeällä äänellä. Minäkin kävin
makuulle Mirenin viereen ja halusin jotenkin auttaa, mutta huolestunut
pikkuveli käski minun nukkua.
Kello oli vasta 23, enkä saanut unta.
Kuvat Mirenin verisistä kasvoista piinasivat minua, joten pakotin itseni
ajattelemaan kesää, lämpöä ja lentämistä. Lopulta ajatukseni muuttuivat
värikkääksi uneksi, mutta näin painajaista.
Kiipesin Mirenin kanssa vuoren rinnettä.
Olin häntä aika paljon edellä, mutta odotin aina välillä ystävääni. Olimme
kiivenneet jo pitkään ja olin janoinen. Pyysin Mireniltä vesipulloa, mutta kun
hän pysähtyi, ilmestyivät sudet hänen taakseen. Lähdimme juoksemaan henkemme
edestä pakoon. Yksi susista sai kiinni Mirenin jalasta ja ne kaikki alkoivat
raadella häntä. Pian koko nainen oli poissa ja sudet jahtasivat taas minua.
Tiesin, etten pääsisi pakoon, joten käännyin kohtaamaan takaa-ajajani. Silloin
maisema muuttui samalla kun tajusin, että Miren oli kuollut minun takiani. Olin
pyytänyt vettä ja hän oli pysähtynyt, jolloin sudet saivat hänet helposti
kiinni. Syvä ja pelottava rotko avautui eteeni. Näin Mirenin sen toisella
puolella tuijottavan minua ilmeettömänä. Huulillaan hän muodosti sanan:
”Ei!” Astuin tyhjyyteen…
Heräsin taas huohottaen. Se oli vain
painajainen. Mutta se oli se sama painajainen. Sisarukset nukkuivat
rauhallisina vieressäni. Tarkistin, että Miren oli oikeasti siinä, hengitti
rauhallisesti. Elossa. Istuin koko loppuyön teltan suuaukkoa tuijottaen, vain
yksi kysymys mielessäni: Mitä tuo painajainen tarkoitti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti