22. Keiju
Minulla ei ole aavistustakaan siitä,
kuinka kauan makasin siinä, kuolemaa toivoen, murtuneena, itkien ja huutaen,
shokissa. Jossain vaiheessa kyyneliä ei vain enää tullut. Olin itkenyt itseni
kuiviin.
Yritin nousta istumaan, mutta olin liian turta. Katselin sumeiden silmieni läpi aurinkoa, joka ei näyttänyt laskeneen lainkaan. Siirsin katseeni yläpuolellani avautuvasta taivaasta edessäni kasvavaan kukkaan. Vedin itseäni käsillä ruusua kohti, vaikkei siinä mitään järkeä ollutkaan. Ei missään enää ollut.
Pidin visusti katseeni kultaisissa terälehdissä, poissa vieressäni makaavasta ruumiista. Nostin käteni ja puristin sen piikikkään varren ympärille. Tiesin, että minun olisi pitänyt tuntea kipua, mutta kaikki, mitä tunsin, oli tunne tyhjyydestä. Ei mitään. Katkaisin kukan helposti ja nuuhkaisin vaistomaisesti kultaista kukintoa. Tuoksu oli huumaava ja upea, kuin lämmin kesäpäivä tai kaunis auringonlasku kerrottuna sadalla. Vedin repun selästäni ja tungin kukan sinne.
Pitäisikö minun muka nyt lähteä takaisin? Kaiken tämän jälkeen? Pitäisikö minun jättää hänet tänne ja mennä pelastamaan Kioria? Tiesin vastauksen, mutten jaksanut välittää oikeasta ja väärästä. Mikä oli oikein ja mikä väärin? Hänen kuolemansa ainakin oli todella väärin, siitä olin varma. Muuten oli tyhjää…
Jäin siihen pitkäksi aikaa makaamaan, eikä aurinko vieläkään hievahtanut paikaltaan. Liikkuivatko pilvet sen kanssa samaan tahtiin? Painoin pääni kosteaan, mutta ihanan pehmeään tyynyyn ja suljin silmäni, yrittäen paeta todellisuutta uneen, mutten saanut unta. Ei se tietenkään ollut mikään ihme.
Kosken pystynyt nukkumaan, tuli mieleeni viime kerta, kun näin unta, painajaista. Mieleeni hyppäsi ensimmäistä kertaa salaman välähdyksen jälkeen jokin muu tunne, kuin suru. Pelko. Ei kai hänen kuolemansa ollut minun syytäni? Yritin epätoivoisesti paeta ajatusta nousemalla äkkinäisellä liikkeellä seisomaan. Lähdin juoksemaan pilven toista reunaa kohden, kun tyhjän mieleni täyttivät tuhannet vihaiset äänet, jotka huusivat: Se oli sinun syytäsi! Sinä et varoittanut häntä, vaikka tiesit! Sinun syytäsi! Hän kuoli sinun takiasi! Yritin puolustautua sillä, etten ollut tajunnut asiaa ennen sitä hetkeä, mutten saanut itseäni tai ääniä sisälläni vakuutetuksi. Kaikki oli minun syytäni…
Saavuin vain muutaman minuutin kuluttua pilven toiseen päähän ja yritin koko ajan tyhjentää mieltäni. Ei mitäänkin, oli parempi, kuin nuo äänet, jotka mursivat sisintäni. Samassa tajusin seuraavan pelottavan asian: En pääsisi mitenkään pois tältä pilveltä! Seuraavalle pilvelle – jossa näin avonaisen oven ja sen takana portaikon – oli ainakin kymmenen metriä matkaa, ja se oli lähin pilvi. Ymmärrys iski niin lujasti, että mieleni hälytti hetken vain sitä, mutta sitten äänet taas palasivat: Hän kuoli sinun takiasi! Sinä et varoittanut häntä! Sinun syytäsi!
Romahdin pilven reunalle makaamaan, kun viiltävä kipu iski selkääni. Huusin tuskissani ja etsin kauhistuneena katseellani haavoittajaani, mutten nähnyt ketään. Pian tajusin, että tämä oli sitä samaa selkäkipua, jota minulla oli ollut jo kaksi kertaa matkan aikana. Tuntui kuin kahta veistä työnnettäisiin lapaluideni alle. Kiemurteli tuskissani ja tuijotin puista ovea. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Nääntyisinkö nälkään tällä pilvellä ja kuolisin? Hänen viereensä? Ajatus oli periaatteessa helpottava, mutta käytännössä hirveä. Jos en olisi jo itkenyt itseäni täysin tyhjäksi, olisin taas alkanut kyynelehtiä. Ei ollut mitään pois pääsyä. Minunhan piti pelastaa Kioria ja koko Timanttimaa! On liian myöhäistä! Sinun syytäsi! Et pitänyt lupauksiasi!
Selkäkipuni loppui kuin seinään juuri kun luulin sen jo tappavan minut. Tartuin käsilläni pilven pehmeään reunaan ja vedin kehoni lähemmäs. Kurkistin alas kymmenien kilometrien pudotukseen. Jos kuolisin tälle pilvelle, voisin yhtä hyvin saada lentää ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässäni. Kaikki loppui joka tapauksessa tähän. Suljin silmäni ja mieleni, ja vedin itseni laidan yli.
Putoaminen oli ihanaa. Jos ei todella kovaa tuulta ja sen aiheuttamaa huminaa laskettu, oli oloni täydellinen. Tuntui todella kuin lentäisin. Kuvittelin selkääni suuret vaaleanvihreät siivet, jotka olin nähnyt niin monissa unissa. Tunsin niitten olevan osa minua ja kuvittelin avaavani ne.
Tuuli lakkasi aivan yhtäkkiä. Avasin silmäni kummissani ja katselin ympärilleni. Leijuin ilmassa pilvien välissä. Vilkaisin taakseni ja huuliltani karkasi kirkaisu.
Melkein kaksi metriä pitkät, suipot, läpinäkyvät, vihreät siivet liikkuivat hitaasti, pitäen minut paikoillani. Eikä tämä ollut unta! Pystyin liikuttamaan niitä samalla tavalla kuin mitä tahansa muuta lihasta. Iskin ne kerran voimakkaasti yhteen ja sinkouduin eteenpäin sellaisella voimalla, että ilma pakeni keuhkoistani. Siivet olivat todella, todella vahvat. Henkäisin ja iskin hieman hennommin, jolloin lennähdin sirosti lähemmäs lähinnä olevaa pilveä.
Tyhjä mieleni alkoi täyttyä ajatuksilla. Minä. Osasin. lentää. Oikeasti! Olin keiju! Pyörähdin kokeiluksi ilmassa ja hihkaisin onnesta. Tämä ei voinut olla totta! Taitoin siivet selkääni vasten, putosin, ja avasin ne uudestaan. Tein saman pelottavan tempun pari kertaa ja lähdin sitten lentämään ylöspäin. Iskin ilmaa yhä uudestaan ja uudestaan, lujempaa ja lujempaa. Kiisin pilvien ohitse kuin ohjus. Rakastin tätä! Olin aina halunnut osata lentää! En voinut uskoa sitä todeksi. Tein kuperkeikkoja, kärrynpyöriä ja syöksyä. Lensin ympyrää ja hypin ilmassa kuin iloinen lapsi. Tämä oli unelmieni täyttymys!
Silloin – aivojeni täyttyessä hetkellisesti ilosta – tajusin myös, että tätä ne selkäkivut olivat olleet. Minulle oli ollut kasvamassa nämä upeat siivet! Lensin auringonpaisteessa varmasti tunnin, vain iloiten uudesta kyvystäni. Maailman vapain lintu!
Jossain vaiheessa tajusin kuitenkin ajan kuluvan ja - vaikken tosiaankaan olisi halunnut – muistin ruusun ja salaman. Se jäykisti minut paikoilleni ja putosin allani olevalle pilvelle, kun siivet pettivät. En kuitenkaan antanut itseni vajota epätoivoon – taas – vaan nousin uudestaan siivilleni ja etsin sen hattaran, jolla puuovi oli yhä apposen auki. Vilkaisematta taakseni syöksähdin portaikkoon.
Yritin nousta istumaan, mutta olin liian turta. Katselin sumeiden silmieni läpi aurinkoa, joka ei näyttänyt laskeneen lainkaan. Siirsin katseeni yläpuolellani avautuvasta taivaasta edessäni kasvavaan kukkaan. Vedin itseäni käsillä ruusua kohti, vaikkei siinä mitään järkeä ollutkaan. Ei missään enää ollut.
Pidin visusti katseeni kultaisissa terälehdissä, poissa vieressäni makaavasta ruumiista. Nostin käteni ja puristin sen piikikkään varren ympärille. Tiesin, että minun olisi pitänyt tuntea kipua, mutta kaikki, mitä tunsin, oli tunne tyhjyydestä. Ei mitään. Katkaisin kukan helposti ja nuuhkaisin vaistomaisesti kultaista kukintoa. Tuoksu oli huumaava ja upea, kuin lämmin kesäpäivä tai kaunis auringonlasku kerrottuna sadalla. Vedin repun selästäni ja tungin kukan sinne.
Pitäisikö minun muka nyt lähteä takaisin? Kaiken tämän jälkeen? Pitäisikö minun jättää hänet tänne ja mennä pelastamaan Kioria? Tiesin vastauksen, mutten jaksanut välittää oikeasta ja väärästä. Mikä oli oikein ja mikä väärin? Hänen kuolemansa ainakin oli todella väärin, siitä olin varma. Muuten oli tyhjää…
Jäin siihen pitkäksi aikaa makaamaan, eikä aurinko vieläkään hievahtanut paikaltaan. Liikkuivatko pilvet sen kanssa samaan tahtiin? Painoin pääni kosteaan, mutta ihanan pehmeään tyynyyn ja suljin silmäni, yrittäen paeta todellisuutta uneen, mutten saanut unta. Ei se tietenkään ollut mikään ihme.
Kosken pystynyt nukkumaan, tuli mieleeni viime kerta, kun näin unta, painajaista. Mieleeni hyppäsi ensimmäistä kertaa salaman välähdyksen jälkeen jokin muu tunne, kuin suru. Pelko. Ei kai hänen kuolemansa ollut minun syytäni? Yritin epätoivoisesti paeta ajatusta nousemalla äkkinäisellä liikkeellä seisomaan. Lähdin juoksemaan pilven toista reunaa kohden, kun tyhjän mieleni täyttivät tuhannet vihaiset äänet, jotka huusivat: Se oli sinun syytäsi! Sinä et varoittanut häntä, vaikka tiesit! Sinun syytäsi! Hän kuoli sinun takiasi! Yritin puolustautua sillä, etten ollut tajunnut asiaa ennen sitä hetkeä, mutten saanut itseäni tai ääniä sisälläni vakuutetuksi. Kaikki oli minun syytäni…
Saavuin vain muutaman minuutin kuluttua pilven toiseen päähän ja yritin koko ajan tyhjentää mieltäni. Ei mitäänkin, oli parempi, kuin nuo äänet, jotka mursivat sisintäni. Samassa tajusin seuraavan pelottavan asian: En pääsisi mitenkään pois tältä pilveltä! Seuraavalle pilvelle – jossa näin avonaisen oven ja sen takana portaikon – oli ainakin kymmenen metriä matkaa, ja se oli lähin pilvi. Ymmärrys iski niin lujasti, että mieleni hälytti hetken vain sitä, mutta sitten äänet taas palasivat: Hän kuoli sinun takiasi! Sinä et varoittanut häntä! Sinun syytäsi!
Romahdin pilven reunalle makaamaan, kun viiltävä kipu iski selkääni. Huusin tuskissani ja etsin kauhistuneena katseellani haavoittajaani, mutten nähnyt ketään. Pian tajusin, että tämä oli sitä samaa selkäkipua, jota minulla oli ollut jo kaksi kertaa matkan aikana. Tuntui kuin kahta veistä työnnettäisiin lapaluideni alle. Kiemurteli tuskissani ja tuijotin puista ovea. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Nääntyisinkö nälkään tällä pilvellä ja kuolisin? Hänen viereensä? Ajatus oli periaatteessa helpottava, mutta käytännössä hirveä. Jos en olisi jo itkenyt itseäni täysin tyhjäksi, olisin taas alkanut kyynelehtiä. Ei ollut mitään pois pääsyä. Minunhan piti pelastaa Kioria ja koko Timanttimaa! On liian myöhäistä! Sinun syytäsi! Et pitänyt lupauksiasi!
Selkäkipuni loppui kuin seinään juuri kun luulin sen jo tappavan minut. Tartuin käsilläni pilven pehmeään reunaan ja vedin kehoni lähemmäs. Kurkistin alas kymmenien kilometrien pudotukseen. Jos kuolisin tälle pilvelle, voisin yhtä hyvin saada lentää ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässäni. Kaikki loppui joka tapauksessa tähän. Suljin silmäni ja mieleni, ja vedin itseni laidan yli.
Putoaminen oli ihanaa. Jos ei todella kovaa tuulta ja sen aiheuttamaa huminaa laskettu, oli oloni täydellinen. Tuntui todella kuin lentäisin. Kuvittelin selkääni suuret vaaleanvihreät siivet, jotka olin nähnyt niin monissa unissa. Tunsin niitten olevan osa minua ja kuvittelin avaavani ne.
Tuuli lakkasi aivan yhtäkkiä. Avasin silmäni kummissani ja katselin ympärilleni. Leijuin ilmassa pilvien välissä. Vilkaisin taakseni ja huuliltani karkasi kirkaisu.
Melkein kaksi metriä pitkät, suipot, läpinäkyvät, vihreät siivet liikkuivat hitaasti, pitäen minut paikoillani. Eikä tämä ollut unta! Pystyin liikuttamaan niitä samalla tavalla kuin mitä tahansa muuta lihasta. Iskin ne kerran voimakkaasti yhteen ja sinkouduin eteenpäin sellaisella voimalla, että ilma pakeni keuhkoistani. Siivet olivat todella, todella vahvat. Henkäisin ja iskin hieman hennommin, jolloin lennähdin sirosti lähemmäs lähinnä olevaa pilveä.
Tyhjä mieleni alkoi täyttyä ajatuksilla. Minä. Osasin. lentää. Oikeasti! Olin keiju! Pyörähdin kokeiluksi ilmassa ja hihkaisin onnesta. Tämä ei voinut olla totta! Taitoin siivet selkääni vasten, putosin, ja avasin ne uudestaan. Tein saman pelottavan tempun pari kertaa ja lähdin sitten lentämään ylöspäin. Iskin ilmaa yhä uudestaan ja uudestaan, lujempaa ja lujempaa. Kiisin pilvien ohitse kuin ohjus. Rakastin tätä! Olin aina halunnut osata lentää! En voinut uskoa sitä todeksi. Tein kuperkeikkoja, kärrynpyöriä ja syöksyä. Lensin ympyrää ja hypin ilmassa kuin iloinen lapsi. Tämä oli unelmieni täyttymys!
Silloin – aivojeni täyttyessä hetkellisesti ilosta – tajusin myös, että tätä ne selkäkivut olivat olleet. Minulle oli ollut kasvamassa nämä upeat siivet! Lensin auringonpaisteessa varmasti tunnin, vain iloiten uudesta kyvystäni. Maailman vapain lintu!
Jossain vaiheessa tajusin kuitenkin ajan kuluvan ja - vaikken tosiaankaan olisi halunnut – muistin ruusun ja salaman. Se jäykisti minut paikoilleni ja putosin allani olevalle pilvelle, kun siivet pettivät. En kuitenkaan antanut itseni vajota epätoivoon – taas – vaan nousin uudestaan siivilleni ja etsin sen hattaran, jolla puuovi oli yhä apposen auki. Vilkaisematta taakseni syöksähdin portaikkoon.
Lensi koko matkan ja taitoin viiden
päivän matkan tunnissa. Kun pyrähdin suureen, hiljaiseen, valkoiseen saliin,
huomasin, että yhdellä seinällä olivat ne korkeat pariovet. Eivät ne olleet
siinä aikaisemmin olleet! Eihän tämä voinut olla se sali, johon tulin
ensimmäisenä. Velho oli varmasti jotenkin sekoittanut saleja taioillaan.
Juoksin oville, jotka avautuivat harmaaseen iltaan. Ulkona oli paljon hämärämpää, kuin linnan sisällä. Pysähdyin hetkeksi ja paikansin katseellani pitkän huppupäisen hahmon hieman etäämmällä.
”Klara…”, hän huokasi väsyneellä ja surullisella äänellä. En tiennyt mitä vastata, joten kävelin vain hänen ohitseen.
”Klara, missä poikani on?” Jähmetyin paikoilleni.
”Poissa”, vastasin pitkän hiljaisuuden jälkeen. Olin varma hänen surullisesta äänensävystään, että hän oli jo tiennyt sen. Oliko hän ajatellut, että toisin hänen poikansa tänne alas? Ravistin vain päätäni ja tunsin ikävän kuristavan tunteen kurkussani. Nielaisin, mutta se ei auttanut.
”Olisit voinut varoittaa.” Ääneni oli kuiva ja karhea. Velhohan tiesi koko ajan, ettei keiju saanut koskettaa ruusua.
”Kyllä minä varoitin”, hän sanoi, mutta kuulin katumuksen hänen äänessään. Olinhan tajunnut varoituksen, mutta liian myöhään! Se oli sinun syytäsi! Ei Velhon, ei kenenkään muun! Sinun syytäsi! En kestänyt kuunnella inhottavia syytöksiä, joten lähdin juoksemaan poispäin. Poispäin linnasta. Pois hänen luotaan. Pois Velhon luota.
Juuri kun olin saapumassa jyrkänteelle, kuulin heikosti Velhon äänen:
”Anteeksi…”
En voinut pysähtyä tai kääntyä enää. Otin muutaman nopean juoksuaskeleen ja hyppäsin sitten jyrkänteen reunalta siivilleni.
Juoksin oville, jotka avautuivat harmaaseen iltaan. Ulkona oli paljon hämärämpää, kuin linnan sisällä. Pysähdyin hetkeksi ja paikansin katseellani pitkän huppupäisen hahmon hieman etäämmällä.
”Klara…”, hän huokasi väsyneellä ja surullisella äänellä. En tiennyt mitä vastata, joten kävelin vain hänen ohitseen.
”Klara, missä poikani on?” Jähmetyin paikoilleni.
”Poissa”, vastasin pitkän hiljaisuuden jälkeen. Olin varma hänen surullisesta äänensävystään, että hän oli jo tiennyt sen. Oliko hän ajatellut, että toisin hänen poikansa tänne alas? Ravistin vain päätäni ja tunsin ikävän kuristavan tunteen kurkussani. Nielaisin, mutta se ei auttanut.
”Olisit voinut varoittaa.” Ääneni oli kuiva ja karhea. Velhohan tiesi koko ajan, ettei keiju saanut koskettaa ruusua.
”Kyllä minä varoitin”, hän sanoi, mutta kuulin katumuksen hänen äänessään. Olinhan tajunnut varoituksen, mutta liian myöhään! Se oli sinun syytäsi! Ei Velhon, ei kenenkään muun! Sinun syytäsi! En kestänyt kuunnella inhottavia syytöksiä, joten lähdin juoksemaan poispäin. Poispäin linnasta. Pois hänen luotaan. Pois Velhon luota.
Juuri kun olin saapumassa jyrkänteelle, kuulin heikosti Velhon äänen:
”Anteeksi…”
En voinut pysähtyä tai kääntyä enää. Otin muutaman nopean juoksuaskeleen ja hyppäsin sitten jyrkänteen reunalta siivilleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti