24. Kuoleva Prinsessa
Kun heräsin, kertoi Kem, että olimme
matkanneet vain 25 tuntia. Toiseen suuntaan matka oli kestänyt kuusi päivää,
joten ihmettelin, miten se oli mahdollista, mutta Kem vain osoitteli soutajia
ja hymyili. Tajusin, että olimme taittaneet saman matkan, joka oli mennessä
kestänyt 40 kuukautta, vain kahdessakymmenessä kuussa. Hymyilin hieman.
Saavuimme Timanttimaan satamaan kello 19 iltapäivällä, ja koko markkina-aukio oli täynnä keijuja. Saimme samanlaisen vastaanoton, kuin Tuhonmaassakin, huutoineen ja kukkineen. En katsonut ketään silmiin tai vilkuttanut tukijoilleni. Havaitsin maahan tuijotellessani, että lunta ei ollut. Täällä kevät oli jo täydessä loistossa, toisin kuin Tuhonmaassa, jossa oli ollut vielä talvi. Lumen puuttuminen tuntui todella omituiselta, mutta ei niin hätkähdyttävältä, että olisin välittänyt siitä sillä hetkellä. Kem talutti minut hevosrattaisiin, jotka lähtivät liikkeelle heti istuuduttuani.
Hevoset laukkasivat täyttä vauhtia ja vaunu tärisi hirveästi. Olisin halunnut taas nukkua, paeta todellisuutta, mutten saanut unta. Olin täysin virkeä ja pään tyhjentäminen oli mahdotonta. Kem oli hiljaa – kuten melkein aina – ja minä vajosin ajatuksiini.
Miltähän Kioria näyttäisi? Olisiko hän edes vielä elossa? Kyyneleet vierivät poskilleni kun muistelin ensimmäistä tapaamistamme. Hän oli seisonut Aurinkohuoneen oven takana pienenä ja mitättömänä, minun peilikuvanani. Olin heti pitänyt hänestä ja yllättynyt, kun kuulin hänen olevan prinsessa. Tulimme hyvin toimeen seuraavina päivinä ampumaradoilla ja ruokalassa. Kävimme keskusteluja keijuista, kuninkaallisista ja harrastuksista. Hän oli kannustanut minua jousiammunnassa ja nauranut kanssani niin moneen kertaan. Hän oli kaksoseni, kaikin tavoin.
Silloin tajusin yhtäkkiä hänen yllensä langenneen kirouksen oikean muodon. Kun hän oli alkanut heikentyä, olin minä alkanut vahvistua. Matkan aikana olin kehittynyt niin paljon fyysisesti, ettei se voinut olla vain kovan työn – kiipeämisen – ansiota. Minun kaikki aistini olivat parantuneet ja olin monta kertaa vahvempi kuin ennen. Lopulta jopa muutuin keijuksi. Kiorian voimat olivat siirtyneet minuun! Alle 20-vuotiaan naispuolisen kuninkaallisen keijun energia siirtyy tämän ihmiskaksoisolentoon. Se oli Kiorian kirous!
Kova tyssäys herätti minut ajatuksistani ja katselin kummastuneena ympärilleni. Kem kuiskasi meidän olevan perillä ja käski minun kuivata kyyneleeni. Astuimme yhdessä ulos vaunuista ja valtavaan väkijoukkoon. Minua alkoi toden teolla ärsyttää kaikki nämä iloiset hurraajat, jotka eivät tienneet mistään mitään. Nousin siivilleni, enkä välittänyt ihastuneista huudoista ja kehuista, vaan lähdin lentämään kaikkien yli linnaa kohden. Nuo typerät keijut eivät ymmärtäneet, ettei aikaa ollut hukattavaksi!
Liisin niin lujaa kuin pystyin avonaisista porteista ja ovista sisään. Olin sekunneissa portaikossa ja seurasin keijumassaa, joka vyöryi ylöspäin, kertomaan tulostani kaikille linnan sisällä olioille. Minut huomatessaan he huusivat iloisina, eivätkä välittäneet lentokiellosta, jota uhmasin kiitämällä sisätiloissa kuin ohjus.
16. kerroksessa oli kaikkein eniten hälinää. Kaikki yrittivät tunkea yhtä valkoista ovea kohden. Se oli kiinni ja arvasin Kiorian olevan sen takana. Laskeuduin aivan oven eteen, tunkeuduin väkijoukkoon. Vasta silloin tajusin, ettei Kem ollut tullut perässäni. Ehkei hän edes pystynyt lentämään niin lujaa kuin minä. En välittänyt kymmenistä halauksista, joita sain siinä seisoskellessani, vaan odotin kärsimättömänä Kemiä. Ennen kuin hän tuli, ennen kuin olin edes yrittänyt avata valkoista ovea, se aukesi takanani ja joku kuiskasi:
”Klara?” Nyökkäsin ja minut vedettiin sisälle. Ovi sulkeutui nenäni edessä ja käytävän hälinä hiljeni kuin seinään. Käännyin lyhyehkön miehen puoleen. Hänellä oli takkuinen vaalea tukka ja pitkä valkoinen takki päällään. Tohtori Edelstein, otaksuin. Kääntelin päätäni huoneessa. Se oli aika pieni ja yksinkertainen. Seiniä peittivät kattoon asti ulottuvat hyllyt pulloineen ja purnukoineen ja kaiken keskellä oli leveä sänky.
Minulle tuli vahva Dejá vu kun näin sairaan naisen peiton alla. Hän näytti aika lailla samalta, kuin Nalate, silloin kun ensimmäisen kerran näin hänet. Hän näytti vaarallisen kipeältä ja tunsin heti halua auttaa ja lieventää hänen kipuaan. Mutta Nalate ei kuitenkaan näyttänyt näin pahalta. Kioria ei edes näyttänyt itseltään. Tai minulta… Nainen, jonka näin sängyssä, ei näyttänyt juurikaan siltä prinsessalta, johon olin tutustunut. Tunnistin kipeän kopion Kioriasta vain, koskei huoneessa ollut ketään muita.
Kioria oli – kuten Nalate – kääritty moniin peittoihin ja vain naama ja hiukset näkyivät. Hänen silmänsä olivat kiinni ja naama valkoinen kuin lakana. Vain silmien alla oli väriä, mustaa. Hänen otsallaan kiilteli hiki ja hiukset olivat siitä märät. Kuume oli laskemassa, ehkä viimeisen kerran.
Repäisin repun olaltani ja tiputin sen maahan. Kävelin hitaasti sängyn luokse kuolleelta näyttävän prinsessan viereen. Ennen kun ehdin sanoa mitään, näin silmäkulmastani, että Tohtori Edelstein nosti laukkuni maasta ja alkoi penkoa sitä. Tällä kertaa muistin ajoissa varoittaa:
”Sinun täytyy laittaa jotkut hanskat, ennen kuin kosket Kultaruusuun. Muuten se tappaa, ellei ole ihminen.” Ääneni särkyi lauseen lopussa. Katsoin Tohtorin kasvoja. Hän näytti ensin kummastuneelta, sitten siltä, kuin olisi tajunnut jonkun vanhan arvoituksen, ja lopuksi huolestuneelta. Hän kääntyi yhden hyllyn puoleen ja veti valkoiset hanskat käteensä. Nyökkäsin ja käänsin katseeni Kioriaan.
Hänen kasvonsa olivat valahtaneet aivan veltoiksi ja huulet näyttivät kalpeina kapeammilta. Hän ei näyttänyt yhtään entiseltään.
”Voitko… saatko puhua? Tai pystytkö?” Tunsin ääneni oudon hauraaksi ja sisimpäni tyhjäksi. Kaksoseni näytti, kevyttä rinnan kohoilua lukuun ottamatta, oikeasti kuolleelta. Hämmästyin kun hänen kasvoilleen nousi hymy, kun hän kuuli ääneni. Sitten hän nyökkäsi melkein huomaamattomasti.
”Olen niin pahoillani tästä kaikesta. Kaikesta mitä sinulle on tapahtunut…” Tunsin jonkinlaista syyllisyyttä hänen tilanteestaan, koska hänen voimansa olivat siirtyneet minulle. Kyyneleet nousivat silmiini. Pyyhin ensimmäisen, joka karkasi, kämmenelläni nopeasti pois. Kioria avasi hitaasti silmänsä ja suunsa. Ruskeat silmät, minun silmäni, hehkuivat hieman ikkunasta tulvivassa päivänvalossa. Hänen äänensä oli todella heikko ja hiljainen, mutta tunnistin siitä kummastuneen vihan:
”Pahoillasi? Sinähän pelastat minut!” Käänsin kieltävästi päätäni. Ehkä olin tuonut ruusun Kiorialle, mutta eihän ollut vieläkään varmaa, että se auttaisi. Lääke tepsi vain harvoihin kirouksen saaneisiin. Aloin itkeä kunnolla ja näin Kiorian ilmeen pehmenevän. Hän halusi selvästi lohduttaa minua, mutta minunhan olisi pitänyt lohduttaa häntä. Ennen kun ehdin sanoa muuta, tuli tohtori Edelstein sängyn toiselle puolelle pieni lasi kädessään. Siinä oli tilkka jotain kultaista nestettä.
”Tässä on lääkejuomanne, teidän ylhäisyytenne. Siinä on veteen sekoitettuna myrkyllisen kultaruusun terälehti. Se joko tappaa tai parantaa teidät. Suostutteko juomaan tämän?” Kioria nyökkäsi ilmeenkään värähtämättä. Ehkä hän oli jo niin tottunut ajatukseen kuolemasta, ettei tämä hetkauttanut häntä, tai sitten hän vain oli yksinkertaisesti niin väsynyt, ettei jaksanut liikuttaa mitään lihaksiaan.
Tohtori nosti lasin prinsessan huulille. Minä päästin surun, vihan, pelon ja kauhun sekaisen parahduksen, kun Kioria joi kaiken yhdellä kulauksella. Hänen luomensa valahtivat kiinni. Koko vartalo värähteli ja tärisi peiton alla, kuin hänellä olisi kylmä.
Romahdin lattialle itkemään, kosken enää pystynyt pidättelemään kyyneliä. Kaikki ei voinut päättyä näin! Timanttimaan prinsessa Kioria Okariina Kasandra Kronenstein ei saanut luovuttaa nyt! En pystynyt katsomaan kuolevaa prinsessaa. Hautasin kasvoni käsiini ja tärisin itsekin. Nyt saatoimme vain toivoa…
Saavuimme Timanttimaan satamaan kello 19 iltapäivällä, ja koko markkina-aukio oli täynnä keijuja. Saimme samanlaisen vastaanoton, kuin Tuhonmaassakin, huutoineen ja kukkineen. En katsonut ketään silmiin tai vilkuttanut tukijoilleni. Havaitsin maahan tuijotellessani, että lunta ei ollut. Täällä kevät oli jo täydessä loistossa, toisin kuin Tuhonmaassa, jossa oli ollut vielä talvi. Lumen puuttuminen tuntui todella omituiselta, mutta ei niin hätkähdyttävältä, että olisin välittänyt siitä sillä hetkellä. Kem talutti minut hevosrattaisiin, jotka lähtivät liikkeelle heti istuuduttuani.
Hevoset laukkasivat täyttä vauhtia ja vaunu tärisi hirveästi. Olisin halunnut taas nukkua, paeta todellisuutta, mutten saanut unta. Olin täysin virkeä ja pään tyhjentäminen oli mahdotonta. Kem oli hiljaa – kuten melkein aina – ja minä vajosin ajatuksiini.
Miltähän Kioria näyttäisi? Olisiko hän edes vielä elossa? Kyyneleet vierivät poskilleni kun muistelin ensimmäistä tapaamistamme. Hän oli seisonut Aurinkohuoneen oven takana pienenä ja mitättömänä, minun peilikuvanani. Olin heti pitänyt hänestä ja yllättynyt, kun kuulin hänen olevan prinsessa. Tulimme hyvin toimeen seuraavina päivinä ampumaradoilla ja ruokalassa. Kävimme keskusteluja keijuista, kuninkaallisista ja harrastuksista. Hän oli kannustanut minua jousiammunnassa ja nauranut kanssani niin moneen kertaan. Hän oli kaksoseni, kaikin tavoin.
Silloin tajusin yhtäkkiä hänen yllensä langenneen kirouksen oikean muodon. Kun hän oli alkanut heikentyä, olin minä alkanut vahvistua. Matkan aikana olin kehittynyt niin paljon fyysisesti, ettei se voinut olla vain kovan työn – kiipeämisen – ansiota. Minun kaikki aistini olivat parantuneet ja olin monta kertaa vahvempi kuin ennen. Lopulta jopa muutuin keijuksi. Kiorian voimat olivat siirtyneet minuun! Alle 20-vuotiaan naispuolisen kuninkaallisen keijun energia siirtyy tämän ihmiskaksoisolentoon. Se oli Kiorian kirous!
Kova tyssäys herätti minut ajatuksistani ja katselin kummastuneena ympärilleni. Kem kuiskasi meidän olevan perillä ja käski minun kuivata kyyneleeni. Astuimme yhdessä ulos vaunuista ja valtavaan väkijoukkoon. Minua alkoi toden teolla ärsyttää kaikki nämä iloiset hurraajat, jotka eivät tienneet mistään mitään. Nousin siivilleni, enkä välittänyt ihastuneista huudoista ja kehuista, vaan lähdin lentämään kaikkien yli linnaa kohden. Nuo typerät keijut eivät ymmärtäneet, ettei aikaa ollut hukattavaksi!
Liisin niin lujaa kuin pystyin avonaisista porteista ja ovista sisään. Olin sekunneissa portaikossa ja seurasin keijumassaa, joka vyöryi ylöspäin, kertomaan tulostani kaikille linnan sisällä olioille. Minut huomatessaan he huusivat iloisina, eivätkä välittäneet lentokiellosta, jota uhmasin kiitämällä sisätiloissa kuin ohjus.
16. kerroksessa oli kaikkein eniten hälinää. Kaikki yrittivät tunkea yhtä valkoista ovea kohden. Se oli kiinni ja arvasin Kiorian olevan sen takana. Laskeuduin aivan oven eteen, tunkeuduin väkijoukkoon. Vasta silloin tajusin, ettei Kem ollut tullut perässäni. Ehkei hän edes pystynyt lentämään niin lujaa kuin minä. En välittänyt kymmenistä halauksista, joita sain siinä seisoskellessani, vaan odotin kärsimättömänä Kemiä. Ennen kuin hän tuli, ennen kuin olin edes yrittänyt avata valkoista ovea, se aukesi takanani ja joku kuiskasi:
”Klara?” Nyökkäsin ja minut vedettiin sisälle. Ovi sulkeutui nenäni edessä ja käytävän hälinä hiljeni kuin seinään. Käännyin lyhyehkön miehen puoleen. Hänellä oli takkuinen vaalea tukka ja pitkä valkoinen takki päällään. Tohtori Edelstein, otaksuin. Kääntelin päätäni huoneessa. Se oli aika pieni ja yksinkertainen. Seiniä peittivät kattoon asti ulottuvat hyllyt pulloineen ja purnukoineen ja kaiken keskellä oli leveä sänky.
Minulle tuli vahva Dejá vu kun näin sairaan naisen peiton alla. Hän näytti aika lailla samalta, kuin Nalate, silloin kun ensimmäisen kerran näin hänet. Hän näytti vaarallisen kipeältä ja tunsin heti halua auttaa ja lieventää hänen kipuaan. Mutta Nalate ei kuitenkaan näyttänyt näin pahalta. Kioria ei edes näyttänyt itseltään. Tai minulta… Nainen, jonka näin sängyssä, ei näyttänyt juurikaan siltä prinsessalta, johon olin tutustunut. Tunnistin kipeän kopion Kioriasta vain, koskei huoneessa ollut ketään muita.
Kioria oli – kuten Nalate – kääritty moniin peittoihin ja vain naama ja hiukset näkyivät. Hänen silmänsä olivat kiinni ja naama valkoinen kuin lakana. Vain silmien alla oli väriä, mustaa. Hänen otsallaan kiilteli hiki ja hiukset olivat siitä märät. Kuume oli laskemassa, ehkä viimeisen kerran.
Repäisin repun olaltani ja tiputin sen maahan. Kävelin hitaasti sängyn luokse kuolleelta näyttävän prinsessan viereen. Ennen kun ehdin sanoa mitään, näin silmäkulmastani, että Tohtori Edelstein nosti laukkuni maasta ja alkoi penkoa sitä. Tällä kertaa muistin ajoissa varoittaa:
”Sinun täytyy laittaa jotkut hanskat, ennen kuin kosket Kultaruusuun. Muuten se tappaa, ellei ole ihminen.” Ääneni särkyi lauseen lopussa. Katsoin Tohtorin kasvoja. Hän näytti ensin kummastuneelta, sitten siltä, kuin olisi tajunnut jonkun vanhan arvoituksen, ja lopuksi huolestuneelta. Hän kääntyi yhden hyllyn puoleen ja veti valkoiset hanskat käteensä. Nyökkäsin ja käänsin katseeni Kioriaan.
Hänen kasvonsa olivat valahtaneet aivan veltoiksi ja huulet näyttivät kalpeina kapeammilta. Hän ei näyttänyt yhtään entiseltään.
”Voitko… saatko puhua? Tai pystytkö?” Tunsin ääneni oudon hauraaksi ja sisimpäni tyhjäksi. Kaksoseni näytti, kevyttä rinnan kohoilua lukuun ottamatta, oikeasti kuolleelta. Hämmästyin kun hänen kasvoilleen nousi hymy, kun hän kuuli ääneni. Sitten hän nyökkäsi melkein huomaamattomasti.
”Olen niin pahoillani tästä kaikesta. Kaikesta mitä sinulle on tapahtunut…” Tunsin jonkinlaista syyllisyyttä hänen tilanteestaan, koska hänen voimansa olivat siirtyneet minulle. Kyyneleet nousivat silmiini. Pyyhin ensimmäisen, joka karkasi, kämmenelläni nopeasti pois. Kioria avasi hitaasti silmänsä ja suunsa. Ruskeat silmät, minun silmäni, hehkuivat hieman ikkunasta tulvivassa päivänvalossa. Hänen äänensä oli todella heikko ja hiljainen, mutta tunnistin siitä kummastuneen vihan:
”Pahoillasi? Sinähän pelastat minut!” Käänsin kieltävästi päätäni. Ehkä olin tuonut ruusun Kiorialle, mutta eihän ollut vieläkään varmaa, että se auttaisi. Lääke tepsi vain harvoihin kirouksen saaneisiin. Aloin itkeä kunnolla ja näin Kiorian ilmeen pehmenevän. Hän halusi selvästi lohduttaa minua, mutta minunhan olisi pitänyt lohduttaa häntä. Ennen kun ehdin sanoa muuta, tuli tohtori Edelstein sängyn toiselle puolelle pieni lasi kädessään. Siinä oli tilkka jotain kultaista nestettä.
”Tässä on lääkejuomanne, teidän ylhäisyytenne. Siinä on veteen sekoitettuna myrkyllisen kultaruusun terälehti. Se joko tappaa tai parantaa teidät. Suostutteko juomaan tämän?” Kioria nyökkäsi ilmeenkään värähtämättä. Ehkä hän oli jo niin tottunut ajatukseen kuolemasta, ettei tämä hetkauttanut häntä, tai sitten hän vain oli yksinkertaisesti niin väsynyt, ettei jaksanut liikuttaa mitään lihaksiaan.
Tohtori nosti lasin prinsessan huulille. Minä päästin surun, vihan, pelon ja kauhun sekaisen parahduksen, kun Kioria joi kaiken yhdellä kulauksella. Hänen luomensa valahtivat kiinni. Koko vartalo värähteli ja tärisi peiton alla, kuin hänellä olisi kylmä.
Romahdin lattialle itkemään, kosken enää pystynyt pidättelemään kyyneliä. Kaikki ei voinut päättyä näin! Timanttimaan prinsessa Kioria Okariina Kasandra Kronenstein ei saanut luovuttaa nyt! En pystynyt katsomaan kuolevaa prinsessaa. Hautasin kasvoni käsiini ja tärisin itsekin. Nyt saatoimme vain toivoa…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti