26. Kotiin
Löysin Kiorian helposti Suuresta Salista.
Hän seisoi lavalla Edwardin kanssa ja selosti kiitollisuudestaan minulle.
Yleisö istui taas kiltisti penkeissään. Kuului vain kaksoseni tuttu ääni, joka
kaikui salissa. Villein juhlinta oli nähtävästi ohi.
Istuuduin vaivihkaa ensimmäiseen riviin, eikä kukaan onneksi huomannut minua. Olin päättänyt odottaa hänen puheensa loppuun, ennen kuin pyytäisin häneltä palvelusta.
”Ja kun näin hänet ensimmäisen kerran, tiesin, että hän tekisi kaikkensa Timanttimaan puolesta. Klara on koko kuningassuvun pelastaja ja minulle kuin sisko. Kohdelkaa häntä kuninkaallisena ja jopa minua arvokkaampana.” Silloin hänen katseensa osui minuun.
”Klara, nousisitko lavalle?” Tunsin vahvan Dejá vun, kun lihakseni jännittyivät ja kaikki kääntyivät katsomaan minua. Hitaasti nousin seisomaan ja nousin lavalle.
Kioria halasi minua lujasti. Hän oli selvästi jo täysin terve.
”Kiitos, koko Timanttimaan puolesta!” Hän nosti käteni ylös ja kaikki taputtivat raivokkaasti. Hymyilin hieman, mutta halusin oikeastaan pois kaikkien silmien edestä.
Pyysin prinsessalta puheenvuoroa ja astuin lavan eteen. Yhden asian halusin vielä kertoa kaikille, jotta he tajuaisivat asian oikean laidan. Kioria katseli minua hieman huolestuneena, kun värisin ennen kun aloitin:
”Vaikka tänään on yksi Timanttimaan historian iloisimmista päivistä, on myös surullisia asioita, jotka pitää muistaa.” Ihmettelin itsekin, miten osasin puhua niin muodollisesti. Seuraava lause oli kuitenkin vaikea:
”Endar ja Miren Kriegshart ovat valitettavasti… menehtyneet.” Itku nousi kurkkuuni, mutten antanut sen tulla.
”Samoin hyvä ystäväni Saage Birkenast. He… tai siis eläimet hyökkäsivät heidän kimppuunsa matkallamme. Emme voineet mitenkään estää tapahtunutta. Olen niin pahoillani…” Ääneni sortui, mutten antanut kyynelten tulla. Kioria kietoi kätensä ympärilleni ja huomasin hänen itkevän. Endaristahan piti tulla hänen prinssinsä, Timanttimaan kuningas. En ollut tullut ajatelleeksi sitä. Yleisö oli aivan hiljaa.
”Pyytäisin, että pidämme hiljaisen hetken kuolleiden muistoa kunnioittaen”, Kioria lausui vakaalla äänellä. Melkein kaikki keijut sulkivat silmänsä ja näin monen itkevänkin. Etsin katseellani Pirgittiä.
Hän istui taas ensimmäisessä rivissä, silmät kiinni, kädet ihmisten tapaan ristissä, kyyneliä poskillaan. Hän oli varmasti ollut iloisin kaikista, kun hänen tyttärensä oli parantunut, ja nyt minä kerroin hänelle tällaisen suru-uutisen. Se tuntui jotenkin ilkeältä, mutta olihan minun pakko kertoa.
Nykäisin Kiorian mekon hihasta ja hän kääntyi puoleeni.
”Haluaisin lähteä kotiin”, kuiskasin niin hiljaa kuin osasin. Silti muutamat keijut nostivat katseensa minuun.
”Hyvä on, saatan sinut huoneistoosi.”
”Ei, tarkoitan kotiin.” Kiorian katse oli hämmentynyt.
”Aiotko lähetä jo nyt? Eihän sinua ole vielä edes kunnolla juhlittu. Kaikki odottavat sinun jäävän. Edes muutamaksi päiväksi?” Ravistin päätäni.
”En pysty olemaan iloinen, kaiken tämän keskellä. Tietysti on ihanaa ja mahtavaa ja suurenmoista, että olet taas terve, mutten pysty ajattelemaan mitään muuta kuin Endarin kasvoja.” Hetken kaksoseni näytti todella surulliselta ja myötätuntoiselta ja nyökkäsi sitten.
”Kiitos!”, hän huusi yleisölle ja talutti minut sitten alas korokkeelta. ”Etkö halua edes hyvästellä kaikkia?”
”Liikaa kyyneliä. Sinähän voit sanoa, että minun oli pakko lähteä.”
”Jäisit edes yhdeksi päiväksi?” Kääntelin päätäni puolelta toiselle. Halusin eroon kaikesta siitä mitä olin menettänyt. Lopulta Kioria suostui ja kävelimme vaitonaisina ”asuntooni” hakemaan niitä vaatteita, joissa olin tullut Timanttimaahan.
Siitä oli niin mielettömän kauan. Satoja päiviä, kuin ikuisuus. Löysin harmaat legginsit, liian ison t-paidan, lenkkarit ja mustan takin vaatekaapin pohjalta. Oli ihmeellistä nähdä jotain niin inhimillistä pitkästä aikaan. Puin ne päälleni ja jatkoimme matkaa ruokasaliin ja sieltä portaat ylös taulu-käytävään.
Jäin katsomaan Kiorian kuvaa.
”Minkä ikäinen olet tässä?”
”Luultavasti yhdeksän.”
”Olemme niin samannäköisiä…” Huokasin ihmeissäni ja jotenkin väsyneenä. Kun kävelimme käytävän päähän, tajusin olevani ihan lopussa, rätti väsynyt. Päivä oli ollut pitkä ja halusin vain nukkua.
Aurinkohuone ei näyttänyt samalta kuin muistin. Hedelmäkulhot olivat tyhjiä, eikä aurinko enää paistanut. Ehkä täällä pidettiin ruokaa, vain kun huoneessa oli joku minun tapaiseni.
Täällähän olin ensimmäisen kerran nähnyt Kiorian. Timanttimaan tulevan kuningattaren. Aikaisempi oli kuollut vaikeaan synnytykseen…
”Klara?” Kioria oli toistanut nimeäni jo hetken aikaa, en vain ollut huomannut. Nyt kun olin havahtunut, kuulin juoksuaskelia käytävästä. Pirgit syöksyi huoneeseen huohottaen.
”Klara! Kulta! Luulitko lähteväsi hyvästelemättä minua?” Hänen poskillaan oli yhä onnen – tai surun – kyyneliä.
”Anteeksi”, sanoin ja huomasin ääneni heikkenevän. Olinko taas alkamassa itkeä? Astuin hänen luokseen ja halasin lujasti. Hän kietoi lämpimät kätensä ympärilleni ja olin iloinen, että hän oli tullut hyvästelemään minua. Vesipisarat nousivat silmiini.
”Olen niin pahoillani siitä mitä Mirenille… ja Saagelle ja… Anteeksi…” Yritin selittää nyyhkyttäen. Pirgit tarttui minua olkapäistä ja työnsi minut sen verran taaksepäin, että näki kasvoni.
”Sinä olet Timanttimaan sankari! Sinä et saa olla pahoillasi! Sinä pelastit tyttäreni ja samalla koko Timanttimaan! Me kaikki olemme sinulle ikuisesti kiitollisia!” Jatkoin vain itkemistä ja painauduin hänen olkapäätään vasten. Eihän hän tiennyt mitä oikeasti oli tapahtunut! Kaikki oli minun syytäni! Kaikkien heidän kuolemansa. Kun tajusin sen, muuttui hengitykseni raskaaksi ja haukoin ilmaa. Tajusin huutavani:
”Anteeksi! Olen niin pahoillani! Anteeksi!” Pirgit silitti hiuksiani, ja hitaasti parkunani muuttui soperrukseksi:
”Olen niin pahoillani… Olen niin pahoillani Pirgit…” Jossain vaiheessa siirryin Kiorian syliin ja halasimme loputtoman pitkään. Periaatteessa halusin pois täältä, mutta toisaalta tuntui mahdottomalta jättää Kioria taakse. En voisi enää ikinä nähdä häntä! Kiristin käsieni otetta enkä halunnut irrottaa.
”Ole hyvä kuningatar kaksonen. Minä luotan sinuun, ja olen todella pahoillani End…” Se oli liian vaikeaa.
”En ikinä voi kiittää sinua kylliksi kaikesta mitä olet tehnyt sisko. Tulet aina olemaan minulle tärkeä, meille kaikille…”
Lopulta Pirgit muistutti ajasta:
”Kello on 29:59. Portti aukeaa ihan pian.” Hän siirtyi suuren ikkunan eteen ja lausui jonkun ihmeellisen taikasana. Lasi muuttui hitaasti vaalean siniseksi, hohtavaksi laataksi. Se loisti kirkkaasti.
”Me molemmat ja koko Timanttimaa rakastamme sinua Klara. Pidä itsestäsi huoli ja yritä olla muistamatta meitä. Parasta on unohtaa, vaikka se tuntuukin pahalta.” Nyökkäsi, vaikka tiesin, etten ikinä unohtaisi. En koskaan.
Halasin rakkaitani viimeisen kerran ja asetuin portin eteen.
”Hyvästi Pirgit ja Kioria…”
Viimeinen asia, jota ajattelin, olivat Endarin kasvot.
Kaikki pimeni…
Istuuduin vaivihkaa ensimmäiseen riviin, eikä kukaan onneksi huomannut minua. Olin päättänyt odottaa hänen puheensa loppuun, ennen kuin pyytäisin häneltä palvelusta.
”Ja kun näin hänet ensimmäisen kerran, tiesin, että hän tekisi kaikkensa Timanttimaan puolesta. Klara on koko kuningassuvun pelastaja ja minulle kuin sisko. Kohdelkaa häntä kuninkaallisena ja jopa minua arvokkaampana.” Silloin hänen katseensa osui minuun.
”Klara, nousisitko lavalle?” Tunsin vahvan Dejá vun, kun lihakseni jännittyivät ja kaikki kääntyivät katsomaan minua. Hitaasti nousin seisomaan ja nousin lavalle.
Kioria halasi minua lujasti. Hän oli selvästi jo täysin terve.
”Kiitos, koko Timanttimaan puolesta!” Hän nosti käteni ylös ja kaikki taputtivat raivokkaasti. Hymyilin hieman, mutta halusin oikeastaan pois kaikkien silmien edestä.
Pyysin prinsessalta puheenvuoroa ja astuin lavan eteen. Yhden asian halusin vielä kertoa kaikille, jotta he tajuaisivat asian oikean laidan. Kioria katseli minua hieman huolestuneena, kun värisin ennen kun aloitin:
”Vaikka tänään on yksi Timanttimaan historian iloisimmista päivistä, on myös surullisia asioita, jotka pitää muistaa.” Ihmettelin itsekin, miten osasin puhua niin muodollisesti. Seuraava lause oli kuitenkin vaikea:
”Endar ja Miren Kriegshart ovat valitettavasti… menehtyneet.” Itku nousi kurkkuuni, mutten antanut sen tulla.
”Samoin hyvä ystäväni Saage Birkenast. He… tai siis eläimet hyökkäsivät heidän kimppuunsa matkallamme. Emme voineet mitenkään estää tapahtunutta. Olen niin pahoillani…” Ääneni sortui, mutten antanut kyynelten tulla. Kioria kietoi kätensä ympärilleni ja huomasin hänen itkevän. Endaristahan piti tulla hänen prinssinsä, Timanttimaan kuningas. En ollut tullut ajatelleeksi sitä. Yleisö oli aivan hiljaa.
”Pyytäisin, että pidämme hiljaisen hetken kuolleiden muistoa kunnioittaen”, Kioria lausui vakaalla äänellä. Melkein kaikki keijut sulkivat silmänsä ja näin monen itkevänkin. Etsin katseellani Pirgittiä.
Hän istui taas ensimmäisessä rivissä, silmät kiinni, kädet ihmisten tapaan ristissä, kyyneliä poskillaan. Hän oli varmasti ollut iloisin kaikista, kun hänen tyttärensä oli parantunut, ja nyt minä kerroin hänelle tällaisen suru-uutisen. Se tuntui jotenkin ilkeältä, mutta olihan minun pakko kertoa.
Nykäisin Kiorian mekon hihasta ja hän kääntyi puoleeni.
”Haluaisin lähteä kotiin”, kuiskasin niin hiljaa kuin osasin. Silti muutamat keijut nostivat katseensa minuun.
”Hyvä on, saatan sinut huoneistoosi.”
”Ei, tarkoitan kotiin.” Kiorian katse oli hämmentynyt.
”Aiotko lähetä jo nyt? Eihän sinua ole vielä edes kunnolla juhlittu. Kaikki odottavat sinun jäävän. Edes muutamaksi päiväksi?” Ravistin päätäni.
”En pysty olemaan iloinen, kaiken tämän keskellä. Tietysti on ihanaa ja mahtavaa ja suurenmoista, että olet taas terve, mutten pysty ajattelemaan mitään muuta kuin Endarin kasvoja.” Hetken kaksoseni näytti todella surulliselta ja myötätuntoiselta ja nyökkäsi sitten.
”Kiitos!”, hän huusi yleisölle ja talutti minut sitten alas korokkeelta. ”Etkö halua edes hyvästellä kaikkia?”
”Liikaa kyyneliä. Sinähän voit sanoa, että minun oli pakko lähteä.”
”Jäisit edes yhdeksi päiväksi?” Kääntelin päätäni puolelta toiselle. Halusin eroon kaikesta siitä mitä olin menettänyt. Lopulta Kioria suostui ja kävelimme vaitonaisina ”asuntooni” hakemaan niitä vaatteita, joissa olin tullut Timanttimaahan.
Siitä oli niin mielettömän kauan. Satoja päiviä, kuin ikuisuus. Löysin harmaat legginsit, liian ison t-paidan, lenkkarit ja mustan takin vaatekaapin pohjalta. Oli ihmeellistä nähdä jotain niin inhimillistä pitkästä aikaan. Puin ne päälleni ja jatkoimme matkaa ruokasaliin ja sieltä portaat ylös taulu-käytävään.
Jäin katsomaan Kiorian kuvaa.
”Minkä ikäinen olet tässä?”
”Luultavasti yhdeksän.”
”Olemme niin samannäköisiä…” Huokasin ihmeissäni ja jotenkin väsyneenä. Kun kävelimme käytävän päähän, tajusin olevani ihan lopussa, rätti väsynyt. Päivä oli ollut pitkä ja halusin vain nukkua.
Aurinkohuone ei näyttänyt samalta kuin muistin. Hedelmäkulhot olivat tyhjiä, eikä aurinko enää paistanut. Ehkä täällä pidettiin ruokaa, vain kun huoneessa oli joku minun tapaiseni.
Täällähän olin ensimmäisen kerran nähnyt Kiorian. Timanttimaan tulevan kuningattaren. Aikaisempi oli kuollut vaikeaan synnytykseen…
”Klara?” Kioria oli toistanut nimeäni jo hetken aikaa, en vain ollut huomannut. Nyt kun olin havahtunut, kuulin juoksuaskelia käytävästä. Pirgit syöksyi huoneeseen huohottaen.
”Klara! Kulta! Luulitko lähteväsi hyvästelemättä minua?” Hänen poskillaan oli yhä onnen – tai surun – kyyneliä.
”Anteeksi”, sanoin ja huomasin ääneni heikkenevän. Olinko taas alkamassa itkeä? Astuin hänen luokseen ja halasin lujasti. Hän kietoi lämpimät kätensä ympärilleni ja olin iloinen, että hän oli tullut hyvästelemään minua. Vesipisarat nousivat silmiini.
”Olen niin pahoillani siitä mitä Mirenille… ja Saagelle ja… Anteeksi…” Yritin selittää nyyhkyttäen. Pirgit tarttui minua olkapäistä ja työnsi minut sen verran taaksepäin, että näki kasvoni.
”Sinä olet Timanttimaan sankari! Sinä et saa olla pahoillasi! Sinä pelastit tyttäreni ja samalla koko Timanttimaan! Me kaikki olemme sinulle ikuisesti kiitollisia!” Jatkoin vain itkemistä ja painauduin hänen olkapäätään vasten. Eihän hän tiennyt mitä oikeasti oli tapahtunut! Kaikki oli minun syytäni! Kaikkien heidän kuolemansa. Kun tajusin sen, muuttui hengitykseni raskaaksi ja haukoin ilmaa. Tajusin huutavani:
”Anteeksi! Olen niin pahoillani! Anteeksi!” Pirgit silitti hiuksiani, ja hitaasti parkunani muuttui soperrukseksi:
”Olen niin pahoillani… Olen niin pahoillani Pirgit…” Jossain vaiheessa siirryin Kiorian syliin ja halasimme loputtoman pitkään. Periaatteessa halusin pois täältä, mutta toisaalta tuntui mahdottomalta jättää Kioria taakse. En voisi enää ikinä nähdä häntä! Kiristin käsieni otetta enkä halunnut irrottaa.
”Ole hyvä kuningatar kaksonen. Minä luotan sinuun, ja olen todella pahoillani End…” Se oli liian vaikeaa.
”En ikinä voi kiittää sinua kylliksi kaikesta mitä olet tehnyt sisko. Tulet aina olemaan minulle tärkeä, meille kaikille…”
Lopulta Pirgit muistutti ajasta:
”Kello on 29:59. Portti aukeaa ihan pian.” Hän siirtyi suuren ikkunan eteen ja lausui jonkun ihmeellisen taikasana. Lasi muuttui hitaasti vaalean siniseksi, hohtavaksi laataksi. Se loisti kirkkaasti.
”Me molemmat ja koko Timanttimaa rakastamme sinua Klara. Pidä itsestäsi huoli ja yritä olla muistamatta meitä. Parasta on unohtaa, vaikka se tuntuukin pahalta.” Nyökkäsi, vaikka tiesin, etten ikinä unohtaisi. En koskaan.
Halasin rakkaitani viimeisen kerran ja asetuin portin eteen.
”Hyvästi Pirgit ja Kioria…”
Viimeinen asia, jota ajattelin, olivat Endarin kasvot.
Kaikki pimeni…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti