23. Takaisinpäin
Kotimatka oli pitkä ja minä mahdottoman
yksinäinen. Lensin täysin yksin alas vuoren rinnettä, päivä päivältä
huolestuneempana. Yritin pitää mieleni täysin tyhjänä, koska sekin oli parempi
kuin ajatukset hänestä. Kaikki mitä näin, oli lunta, lunta ja lunta. Kaikki oli
sen peitossa. En seurannut mitään polkua, tai maamerkkejä, joita olisin
muistanut, vaan lensin vain alaspäin.
Ruoka loppui noin puolessa välissä vuorta ja sen jälkeen metsästin. Aluksi sain matkata monta päivää nälissäni – kosken saanut saaliksi mitään kania suurempaa – mutta sitten opin käyttelemään asettani ja kehityin koko ajan. Olin yllättynyt, miten hyvin olin oppinut ampumaan eläimiä jousellani.
Olin myös siitä yllättynyt, etten väsynyt lentämisestä ollenkaan, toisin kuin hän oli sanonut. Että lentämisessä kulutti paljon energiaa ja siinä väsyi nopeasti. Ehkä jaksamiseni johtui siitä, että oli aivan uusi keiju! Lentäminen lohdutti minua kaikkein parhaiten koko matkan ajan. Se oli jotain niin ihanaa ja vapaata, etten osaa kuvailla sitä sanoin.
Silloin kun en lentänyt – eli iltaisin ja öisin – olinkin todella murtunut. Vaikka yritin monen kuukauden harjoituksella pidätellä itkua, nyyhkin itseni uneen joka ilta. Vihaiset äänet päässäni hiljenivät hieman ajan kuluessa, mutteivät koskaan kadonneet. Yritin olla välittämättä niistä.
2.5. Vare lennähti olkapäälleni ja toi huolestuttavan viestin:
”Herra Kriegshart (kyyneleet nousivat silmiini kun luin ensimmäisen rivin), Pirgitin yrtit ovat valitettavasti loppuneet, eikä hän pysty enää valmistamaan parantavaa juomaa hänen korkeudelleen. Toivon sydämeni pohjasta, että olette jo löytäneet parannuskeinon, koska prinsessa Kioria tarvitsee sitä kipeästi. Hän on todella huonossa kunnossa. Kiiruhtakaa. Tri Edelstein.” Lähetin takaisin kirjeen, jossa kerroin ”meidän” olevan jo kotimatkalla. Käytin monikkoa, kosken pystynyt vielä kertomaan kaikesta tapahtuneesta. Sinä iltana itkin enemmän kuin yleensä.
5.16., kun olin jo aika lähellä vuoren juurta, palasi lintunen taas luokseni ja tiputti kämmeneeni pienen lapun. Istuuduin lumisessa kersimetsässä sijaitsevan aukion keskellä olevalle kivelle. Kaivoin repustani edellisenä päivänä metsästämääni kersikaurista ja mutustin sitä samalla kun luin kirjeen:
”Herra Kriegshart, hänen ylhäisyytensä tila on vajonnut kriittisesti. Tulkaa niin nopeasti, kuin mahdollista. Hänellä ei ole enää montaa viikkoa elinaikaa. Tri Edelstein.” Lihan pala takertui kurkkuuni ja aloin yskiä äänekkäästi. Nyt todellakin oli kiire. Kiorialla oli enää viikkoja… Hotkin ruokani loppuun ja nousin lähteäkseni.
Silloin joku astui lumisesta metsästä aukiolle. Jähmetyin sekunninmurto-osaksi tuijottamaan tulijaa kauhistuneena.
”Kem!” Juoksin halaamaan häntä, vaikkemme koskaan olleet olleet mitään ylimpiä ystäviä. En ollut koskaan ennen edes halannut häntä tai muutenkaan koskenut häneen, kättelyä lukuun ottamatta. Silti se tuntui juuri oikealta ja olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Hän halasi minua takaisin, vaikkakin hieman kömpelösti. Seisoimme hetken siinä, kädet toisiemme ympärillä, enkä osannut päästää irti. Olin matkannut niin kauan täysin yksin, että vaikka Nirash olisi hypännyt metsästä eteeni, olisin mennyt halaamaan häntä. En ollut tottunut olemaan niin yksin niin pitkään. Ymmärsin vasta nyt miten paljon olin kaivannut seuraa.
Lopulta mieleeni nousi ilon rinnalle kysymyksiä ja irrottauduin hänen otteestaan.
”Missä olet ollut? Miten löysit minut?” Hän haroi hiuksiaan ja avasi suunsa hieman hämillään. Hänhän ei oikein tykännyt puhua. Yllätyin aika lailla, kun hän kuitenkin alkoi selittää tapahtunutta.
”Lomen-heimon kylässä, näin sinä viimeisenä päivänä Saagen. Tietysti ymmärsin, ettei se voinut olla totta, mutten voinut olla seuraamatta. Saagen haamu johdatti minut pois kylästä ja suorinta reittiä ylös vuorenrinnettä. Jouduin lentämään aika paljon, koska hän liikkui niin nopeasti. Onneksi sain kuitenkin levätä välillä, Saage odotti. Liikuin todella nopeasti ja väsyin täysin, joten kun lopulta saavuin vuoren huipulle, pyörryin heti. Kun heräsin, kertoi Luna-vuorten Velhoksi esittäytynyt mies, että hänen piti tappaa minut, mutta olikin päättänyt päästää minut vapaaksi. Sitten hän saattoi minut ulos linnastaan ja antoi omituisen laitteen, jonka nuolta minun piti seurata. Vasta nyt ymmärrän, että se nuoli osoitti sinuun. Hän antoi minulle myös mukaan tämän viestin.” Oli erittäin outoa kuulla niin pitkä selitys Kemin suusta, mutten välittänyt siitä omituisuudesta, koska oli niin iloinen, että hän oli tullut takaisin. Hän ojensi minulle paksun taitetun paperin palan. Päällä luki upealla koukeroisella käsialalla: ”Klaralle”. Avasin viestin ja luin kolme kauniisti kirjoitettua sanaa:
”Olen todella pahoillani.”
En osannut sanoa mitään. Tuijotin vain mustalla kirjailtuja sanoja, kuin ne voisivat vielä muuttua. Oliko Velho oikeasti kirjoittanut minulle noin? Kyyneleet kihosivat silmiini ja halasin hetken mielijohteesta Kemiä uudestaan.
”Kiitos…”
Jatkoimme matkaa yhdessä. Hän ei missään vaiheessa kysynyt Mirenin tai Endarin poissaolosta – johtuiko se hänen normaalista puhumattomuudestaan vai siitä, että hän ymmärsi, etten halunnut puhua siitä? – mutta päivien kuluessa hiljaisuus välillämme kävi yhä epämukavammaksi ja lopulta, eräänä iltana aloin kertoa hänelle koko tarinaa. Kerroin kaikesta, mitä hänen lähtönsä jälkeen oli tapahtunut ja mitä olimme tehneet. Kerroin yksityiskohtaisesti ruususta ja hänen kuolemastaan – vaikka se tekikin todella kipeää – sekä äänistä pääni sisällä. Hän kuunteli todella tarkkaavaisena ja kysyi tai keskeytti vain todella harvoin. Hän lohdutti minua, kun murruin kyyneliin, ja silitti selkääni kun olin allapäin. Ystävystyimme nopeasti juostessamme alas rinteitä ja mäkiä. Emme lentäneet kovinkaan usein, koska Kem oli yhä aika poikki pitkästä lennostaan vuoren huipulle, mutta juoksimme sitäkin enemmän. Joskus jopa liu’uimme jyrkissä kohdissa alaspäin ja olimme todella nopeita.
Kahdestaan matka sujui yllättävän nopeasti, ja olin täysin ihmeissäni, kun saavuimme 1.19. vuoren juurelle ja Pimeänmetsän reunaan. Jäimme siihen yöksi, mutta lensimme koko seuraavan päivän todella kovaa vauhtia lumen peittämien puiden yläpuolella. Vasta siinä vaiheessa muistin kertoa Kemille Tohtori Edelsteinin viimeisestä kirjeestä. Hän näytti todella huolestuneelta, kun olin lukenut sen hänelle ääneen. Kiristimme – jos mahdollista – tahtiamme entisestään, ja saavuimme jo saman päivän iltana metsän toiseen reunaan.
Mahassani velloi maailman oudoin tunne, kun näin ensimmäistä kertaa puoleen Timanttimaan vuoteen tavallisen kaupungin vilskettä ja normaaleja keijuja. Jäin tuijottamaan ohitseni kipittävää tyttöä hämmästyneenä, mutta Kem veti minua yhä eteenpäin. Ei ollut aikaa mihinkään viivytyksiin. Juoksimme kaupungin halki yön pimeydessä, kuin varkaat. Aamun sarastaessa olimme niin väsyneitä, että nukahdimme jonkun puun alle lumikasaan, vierekkäin.
Iltapäivällä heräsin siihen, että se vanha mummo, jonka luona yövyimme ikuisuuksia sitten, ravisteli kättäni.
”Herätys, teidän korkeutenne! Nouskaa jo! Kaikki odottavat teitä.” Nousin unen pöpperössä istumaan ja herätin Kemin. Toisiimme nojaten horjuimme Margareedan perässä satamaan.
Heräsin kunnolla vasta, kun näin siellä odottavan väkijoukon. Varmasti puolet koko kaupungin väestä oli kokoontunut hurraamaan meille. He väistyivät edestämme ja muodostivat upean lumisilla kukilla katetun käytävän. Värikkäitä terälehtiä satoi päällemme kaikista suunnista ja keijut huusivat onnen toivotuksia. Moni pyysi minua näyttämään Kultaruusua, mutten suostunut avaamaan reppuani. Enhän olisi muutenkaan voinut koskea siihen kuolematta!
Mieleeni juolahtivat tietysti ne kolme rakasta keijua, jotka eivät olleet paikalla, ja aloin itkeä hiljaa itsekseni kaiken sen loiston keskellä. Tämä oli niin väärin! Hänen olisi pitänyt olla täällä! Ottamassa vastaan hurraa-huutoja ja kukkia. Hän oli pelastanut minut ja muutkin monista tilanteista rohkeudellaan ja taituruudellaan. Hän oli koko matkan oikea sankari! Nyt kaikki huusivat minulle, onnittelivat minua siivistäni, ja siitä, että olin tuonut ruusun. Kukaan ei edes näyttänyt huomaavan muiden puuttumista. Toisaalta, eivät nämä Tuhonmaalaiset varmaankaan edes tienneet, ketkä kaikki matkalle olivat lähteneet. Olin ylipäätänsä yllättynyt, että saimme tällaisen vastaanoton. Oliko tämä niin iso asia heillekin?
Kun vihdoin saavuimme laiturille, pyyhin kyyneleet silmistäni ja nousin Kemin avustuksella laivaan. Tämä laiva oli todella erilainen, kuin se, jolla olimme tulleet Tuhonmaahan. Tämä oli itse asiassa vain soutuvene, vaikkakin todella erilainen, kuin kaikki pienet veneet, joita olin nähnyt.
Se oli maalattu kirkkaan punaiseksi ja sivuilla komeilivat Mustat liekit. Vene oli pitkulainen – ehkä kymmenen metriä pitkä ja kaksi leveä – ja siinä oli kahdeksat airoparit. Todella vahvan näköiset keijut istuivat jo valmiina paikoillaan, kun meidät määrättiin takimmaisille penkeille. Ennen kuin lähdimme, kuiskasi eräs mustiin pukeutunut mies veneen kapteenille jotain, jonka hän sanoi meille karhealla äänellä:
”Timanttimaasta on lähetetty viesti, että hänen ylhäisyytensä prinsessa Kioria, on todella huonossa kunnossa. Hänellä lienee vain kaksi päivää elinaikaa jäljellä.” Hänen ilmeensä oli myötätuntoinen. Se ei auttanut yhtään. Tunsin sisälläni kauheaa kipua ja surua. Hänkin tulee kuolemaan sinun takiasi! Et ehdi pelastaa häntä! Hänen kuolemansa on sinun syytäsi! Sinun syytäsi!
Painoin käteni ohimoilleni lievittääkseni pääkipua, mutta se ei auttanut. Kun lähdimme liikkeelle, kuulin valtavat hurraa-huudot takaani, mutten enää kääntynyt katsomaan. Tuijotin vain eteenpäin, merelle. Se kiilteli ilta-auringossa, mikä oli todella harvinaista Tuhonmaassa, mutta kaunis näkymä ei parantanut oloani.
Voisimmeko mitenkään ehtiä ajoissa? Katselin soutajia, jotka nopeuttivat hitaasti tahtiaan. Muutaman minuutin kuluttua – kun sataman huutoja ei enää kuulunut – kiisimme jo niin kovaa eteenpäin, että hiukset tuntuivat lähtevän päästä. Elättelin pientä toivon kipinää ja suuntasin katseeni taas merelle ja tummenevaan taivaaseen. Pääkipu ei ollut vieläkään kadonnut, joten kävin hetken kuluttua Kemin syliin nukkumaan.
Ruoka loppui noin puolessa välissä vuorta ja sen jälkeen metsästin. Aluksi sain matkata monta päivää nälissäni – kosken saanut saaliksi mitään kania suurempaa – mutta sitten opin käyttelemään asettani ja kehityin koko ajan. Olin yllättynyt, miten hyvin olin oppinut ampumaan eläimiä jousellani.
Olin myös siitä yllättynyt, etten väsynyt lentämisestä ollenkaan, toisin kuin hän oli sanonut. Että lentämisessä kulutti paljon energiaa ja siinä väsyi nopeasti. Ehkä jaksamiseni johtui siitä, että oli aivan uusi keiju! Lentäminen lohdutti minua kaikkein parhaiten koko matkan ajan. Se oli jotain niin ihanaa ja vapaata, etten osaa kuvailla sitä sanoin.
Silloin kun en lentänyt – eli iltaisin ja öisin – olinkin todella murtunut. Vaikka yritin monen kuukauden harjoituksella pidätellä itkua, nyyhkin itseni uneen joka ilta. Vihaiset äänet päässäni hiljenivät hieman ajan kuluessa, mutteivät koskaan kadonneet. Yritin olla välittämättä niistä.
2.5. Vare lennähti olkapäälleni ja toi huolestuttavan viestin:
”Herra Kriegshart (kyyneleet nousivat silmiini kun luin ensimmäisen rivin), Pirgitin yrtit ovat valitettavasti loppuneet, eikä hän pysty enää valmistamaan parantavaa juomaa hänen korkeudelleen. Toivon sydämeni pohjasta, että olette jo löytäneet parannuskeinon, koska prinsessa Kioria tarvitsee sitä kipeästi. Hän on todella huonossa kunnossa. Kiiruhtakaa. Tri Edelstein.” Lähetin takaisin kirjeen, jossa kerroin ”meidän” olevan jo kotimatkalla. Käytin monikkoa, kosken pystynyt vielä kertomaan kaikesta tapahtuneesta. Sinä iltana itkin enemmän kuin yleensä.
5.16., kun olin jo aika lähellä vuoren juurta, palasi lintunen taas luokseni ja tiputti kämmeneeni pienen lapun. Istuuduin lumisessa kersimetsässä sijaitsevan aukion keskellä olevalle kivelle. Kaivoin repustani edellisenä päivänä metsästämääni kersikaurista ja mutustin sitä samalla kun luin kirjeen:
”Herra Kriegshart, hänen ylhäisyytensä tila on vajonnut kriittisesti. Tulkaa niin nopeasti, kuin mahdollista. Hänellä ei ole enää montaa viikkoa elinaikaa. Tri Edelstein.” Lihan pala takertui kurkkuuni ja aloin yskiä äänekkäästi. Nyt todellakin oli kiire. Kiorialla oli enää viikkoja… Hotkin ruokani loppuun ja nousin lähteäkseni.
Silloin joku astui lumisesta metsästä aukiolle. Jähmetyin sekunninmurto-osaksi tuijottamaan tulijaa kauhistuneena.
”Kem!” Juoksin halaamaan häntä, vaikkemme koskaan olleet olleet mitään ylimpiä ystäviä. En ollut koskaan ennen edes halannut häntä tai muutenkaan koskenut häneen, kättelyä lukuun ottamatta. Silti se tuntui juuri oikealta ja olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Hän halasi minua takaisin, vaikkakin hieman kömpelösti. Seisoimme hetken siinä, kädet toisiemme ympärillä, enkä osannut päästää irti. Olin matkannut niin kauan täysin yksin, että vaikka Nirash olisi hypännyt metsästä eteeni, olisin mennyt halaamaan häntä. En ollut tottunut olemaan niin yksin niin pitkään. Ymmärsin vasta nyt miten paljon olin kaivannut seuraa.
Lopulta mieleeni nousi ilon rinnalle kysymyksiä ja irrottauduin hänen otteestaan.
”Missä olet ollut? Miten löysit minut?” Hän haroi hiuksiaan ja avasi suunsa hieman hämillään. Hänhän ei oikein tykännyt puhua. Yllätyin aika lailla, kun hän kuitenkin alkoi selittää tapahtunutta.
”Lomen-heimon kylässä, näin sinä viimeisenä päivänä Saagen. Tietysti ymmärsin, ettei se voinut olla totta, mutten voinut olla seuraamatta. Saagen haamu johdatti minut pois kylästä ja suorinta reittiä ylös vuorenrinnettä. Jouduin lentämään aika paljon, koska hän liikkui niin nopeasti. Onneksi sain kuitenkin levätä välillä, Saage odotti. Liikuin todella nopeasti ja väsyin täysin, joten kun lopulta saavuin vuoren huipulle, pyörryin heti. Kun heräsin, kertoi Luna-vuorten Velhoksi esittäytynyt mies, että hänen piti tappaa minut, mutta olikin päättänyt päästää minut vapaaksi. Sitten hän saattoi minut ulos linnastaan ja antoi omituisen laitteen, jonka nuolta minun piti seurata. Vasta nyt ymmärrän, että se nuoli osoitti sinuun. Hän antoi minulle myös mukaan tämän viestin.” Oli erittäin outoa kuulla niin pitkä selitys Kemin suusta, mutten välittänyt siitä omituisuudesta, koska oli niin iloinen, että hän oli tullut takaisin. Hän ojensi minulle paksun taitetun paperin palan. Päällä luki upealla koukeroisella käsialalla: ”Klaralle”. Avasin viestin ja luin kolme kauniisti kirjoitettua sanaa:
”Olen todella pahoillani.”
En osannut sanoa mitään. Tuijotin vain mustalla kirjailtuja sanoja, kuin ne voisivat vielä muuttua. Oliko Velho oikeasti kirjoittanut minulle noin? Kyyneleet kihosivat silmiini ja halasin hetken mielijohteesta Kemiä uudestaan.
”Kiitos…”
Jatkoimme matkaa yhdessä. Hän ei missään vaiheessa kysynyt Mirenin tai Endarin poissaolosta – johtuiko se hänen normaalista puhumattomuudestaan vai siitä, että hän ymmärsi, etten halunnut puhua siitä? – mutta päivien kuluessa hiljaisuus välillämme kävi yhä epämukavammaksi ja lopulta, eräänä iltana aloin kertoa hänelle koko tarinaa. Kerroin kaikesta, mitä hänen lähtönsä jälkeen oli tapahtunut ja mitä olimme tehneet. Kerroin yksityiskohtaisesti ruususta ja hänen kuolemastaan – vaikka se tekikin todella kipeää – sekä äänistä pääni sisällä. Hän kuunteli todella tarkkaavaisena ja kysyi tai keskeytti vain todella harvoin. Hän lohdutti minua, kun murruin kyyneliin, ja silitti selkääni kun olin allapäin. Ystävystyimme nopeasti juostessamme alas rinteitä ja mäkiä. Emme lentäneet kovinkaan usein, koska Kem oli yhä aika poikki pitkästä lennostaan vuoren huipulle, mutta juoksimme sitäkin enemmän. Joskus jopa liu’uimme jyrkissä kohdissa alaspäin ja olimme todella nopeita.
Kahdestaan matka sujui yllättävän nopeasti, ja olin täysin ihmeissäni, kun saavuimme 1.19. vuoren juurelle ja Pimeänmetsän reunaan. Jäimme siihen yöksi, mutta lensimme koko seuraavan päivän todella kovaa vauhtia lumen peittämien puiden yläpuolella. Vasta siinä vaiheessa muistin kertoa Kemille Tohtori Edelsteinin viimeisestä kirjeestä. Hän näytti todella huolestuneelta, kun olin lukenut sen hänelle ääneen. Kiristimme – jos mahdollista – tahtiamme entisestään, ja saavuimme jo saman päivän iltana metsän toiseen reunaan.
Mahassani velloi maailman oudoin tunne, kun näin ensimmäistä kertaa puoleen Timanttimaan vuoteen tavallisen kaupungin vilskettä ja normaaleja keijuja. Jäin tuijottamaan ohitseni kipittävää tyttöä hämmästyneenä, mutta Kem veti minua yhä eteenpäin. Ei ollut aikaa mihinkään viivytyksiin. Juoksimme kaupungin halki yön pimeydessä, kuin varkaat. Aamun sarastaessa olimme niin väsyneitä, että nukahdimme jonkun puun alle lumikasaan, vierekkäin.
Iltapäivällä heräsin siihen, että se vanha mummo, jonka luona yövyimme ikuisuuksia sitten, ravisteli kättäni.
”Herätys, teidän korkeutenne! Nouskaa jo! Kaikki odottavat teitä.” Nousin unen pöpperössä istumaan ja herätin Kemin. Toisiimme nojaten horjuimme Margareedan perässä satamaan.
Heräsin kunnolla vasta, kun näin siellä odottavan väkijoukon. Varmasti puolet koko kaupungin väestä oli kokoontunut hurraamaan meille. He väistyivät edestämme ja muodostivat upean lumisilla kukilla katetun käytävän. Värikkäitä terälehtiä satoi päällemme kaikista suunnista ja keijut huusivat onnen toivotuksia. Moni pyysi minua näyttämään Kultaruusua, mutten suostunut avaamaan reppuani. Enhän olisi muutenkaan voinut koskea siihen kuolematta!
Mieleeni juolahtivat tietysti ne kolme rakasta keijua, jotka eivät olleet paikalla, ja aloin itkeä hiljaa itsekseni kaiken sen loiston keskellä. Tämä oli niin väärin! Hänen olisi pitänyt olla täällä! Ottamassa vastaan hurraa-huutoja ja kukkia. Hän oli pelastanut minut ja muutkin monista tilanteista rohkeudellaan ja taituruudellaan. Hän oli koko matkan oikea sankari! Nyt kaikki huusivat minulle, onnittelivat minua siivistäni, ja siitä, että olin tuonut ruusun. Kukaan ei edes näyttänyt huomaavan muiden puuttumista. Toisaalta, eivät nämä Tuhonmaalaiset varmaankaan edes tienneet, ketkä kaikki matkalle olivat lähteneet. Olin ylipäätänsä yllättynyt, että saimme tällaisen vastaanoton. Oliko tämä niin iso asia heillekin?
Kun vihdoin saavuimme laiturille, pyyhin kyyneleet silmistäni ja nousin Kemin avustuksella laivaan. Tämä laiva oli todella erilainen, kuin se, jolla olimme tulleet Tuhonmaahan. Tämä oli itse asiassa vain soutuvene, vaikkakin todella erilainen, kuin kaikki pienet veneet, joita olin nähnyt.
Se oli maalattu kirkkaan punaiseksi ja sivuilla komeilivat Mustat liekit. Vene oli pitkulainen – ehkä kymmenen metriä pitkä ja kaksi leveä – ja siinä oli kahdeksat airoparit. Todella vahvan näköiset keijut istuivat jo valmiina paikoillaan, kun meidät määrättiin takimmaisille penkeille. Ennen kuin lähdimme, kuiskasi eräs mustiin pukeutunut mies veneen kapteenille jotain, jonka hän sanoi meille karhealla äänellä:
”Timanttimaasta on lähetetty viesti, että hänen ylhäisyytensä prinsessa Kioria, on todella huonossa kunnossa. Hänellä lienee vain kaksi päivää elinaikaa jäljellä.” Hänen ilmeensä oli myötätuntoinen. Se ei auttanut yhtään. Tunsin sisälläni kauheaa kipua ja surua. Hänkin tulee kuolemaan sinun takiasi! Et ehdi pelastaa häntä! Hänen kuolemansa on sinun syytäsi! Sinun syytäsi!
Painoin käteni ohimoilleni lievittääkseni pääkipua, mutta se ei auttanut. Kun lähdimme liikkeelle, kuulin valtavat hurraa-huudot takaani, mutten enää kääntynyt katsomaan. Tuijotin vain eteenpäin, merelle. Se kiilteli ilta-auringossa, mikä oli todella harvinaista Tuhonmaassa, mutta kaunis näkymä ei parantanut oloani.
Voisimmeko mitenkään ehtiä ajoissa? Katselin soutajia, jotka nopeuttivat hitaasti tahtiaan. Muutaman minuutin kuluttua – kun sataman huutoja ei enää kuulunut – kiisimme jo niin kovaa eteenpäin, että hiukset tuntuivat lähtevän päästä. Elättelin pientä toivon kipinää ja suuntasin katseeni taas merelle ja tummenevaan taivaaseen. Pääkipu ei ollut vieläkään kadonnut, joten kävin hetken kuluttua Kemin syliin nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti