25. Totuus
Nousin lyhyet portaat lavalle näkemättä
mitään. Tunsin tuhansien silmien tuijotuksen kalpeilla kasvoillani. Tiesin,
mitä minun piti sanoa, mutten osannut sanoa sitä. Käteni tärisivät ja ymmärsin
olevani shokissa. Jotenkin havaitsin kuningas Edwardin seisovan vieressäni ja
nostavan kätensä rohkaisevasti olalleni. Käänsin tyhjän katseeni valtavaan
katsomoon, joka oli ääriään myöten täynnä. Kukaan ei hiiskahtanutkaan. Vedin
syvään henkeä ja ilma rahisi itkuisessa kurkussani.
”Prinsessaa Kioria…”, kuiskasin heikosti. Ääneni tuskin kuului ensimmäiseenkään riviin. Minun oli pakko ryhdistäytyä, olla yhtä vahva ja määrätietoinen kuin hän oli ollut. Suljin silmäni ja yskäisin karheuden pois kurkustani. Vedin uudelleen henkeä, avasin silmäni ja lausuin selkeällä ja kuuluvalla äänellä:
”Hänen ylhäisyytensä Timanttimaan prinsessa Kioria Kronenstein on parantunut!”
Koko Suuri Sali räjähti onnen huutoihin ja kyyneliin. Kuningas halasi minua lujasti ja kiitti tuhannesti, kyyneleet silmissä. Päästyäni hänen otteestaan, kävelin lavan reunalle. Autoin yhä hieman heikon kaksoseni portaat ylös lavalle, koko kansan nähtäväksi.
Huudot kaksinkertaistuivat ja minäkin sorruin taas kyyneliin. Kioria hymyili suloista hymyään – minun hymyäni – yleisölle ja nousi sitten huojuen siivilleen keijujen yllyttämänä. Hän liiteli hitaasti väkijoukon yläpuolella ja kaikki huusivat onnesta ja kirkuivat kiitoksia minulle. Olin ikionnellinen prinsessan parantumisesta. Hetken vain tuijotin iloitsevaa joukkoa, mutta sitten havahduin, kun joku tuli halaamaan minua. Käännyin ja näin Pirgitin itkusta punaiset kasvot.
”Kiitos kultaseni! Kiitos! Kiitos!”, hän nyyhki olkapäätäni vasten ja silitin hänen selkäänsä. Minun teki mieli sanoa ”ei tästä minua ole kiittäminen”, mutta sitten olisin joutunut puhumaan hänestä… Halasin Pirgittiä takaisin ja yritin näytellä, että kyyneleeni olivat myös onnen kyyneleitä.
Koko loppu päivä oli iloisten ja huojentuneiden halausten täyttämä. Melkein joka ikinen salissa olija halusi halata ja kiittää minua henkilökohtaisesti. En nähnyt Kioriaa, Pirgittiä, Edwardia tai ketään muutakaan tuttua moneen tuntiin, kun minua onniteltiin ja ylistettiin joka suunnasta.
Jossain vaiheessa näin Kemin ja piiluoduin hänen viereensä. Halasin häntä, josta hän ilmiselvästi yllättyi, mutta hymyili sitten. Kiitin häntä kaikesta ja pahoittelin vielä kerran Saagesta. Sitten minua taas vietiin.
Kun näin valon hiipuvan keltaiseksi värjättyjen ikkunoiden takana, aloin jo olla todella pyörällä päästäni. Saliin oltiin alettu tuoda suuria kestipöytiä täynnä parhaita ruokia ja juomia. Keijut siirtyivät hitaasti ympäriltäni jonottamaan niihin. Liukenin väkijoukon keskeltä ja hoipertelin salin vastakkaiseen päähän pienelle lavan vieressä olevalle ovelle. Vilkaisin vielä nopeasti taakseni, ennen kuin livahdin käytävään ja suljin iloisen melun taakseni.
Tarvitsin epätoivoisesti raikasta ilmaa ja tilaa ajatuksille. Oli hirveää, kun kukaan ei huomannut tärkeintä asiaa. Kukaan ei ollut tullut kysymään Kriegshartin sisaruksista tai Saagesta. Kukaan ei ollut tullut luokseni kuiskaamaan osanottojaan. Kaikki olivat sokeita onnesta. Periaatteessa toivoin, että olisin itsekin ollut, mutta rinnassani oli yhä se paino.
Lensin taas sääntöjä rikkoen alas käytävän päässä olevia portaita alimpaan kerrokseen saakka. Ala-aulassa ei ollut ketään. Koko muu linna oli täysin tyhjä. Laskeuduin jaloilleni ja kävelin suurille ulko-oville. Ainoa ääni, jonka kuulin, oli omien jalkojeni tömähdykset kivilattiaa vasten.
Ulkona oli jo hämärää ja hieman viileää. Juoksin pois hevosten sorapihalta kosteaan ruohikkoon. Kiersin valtavan linnan ja saavuin kukkaispuutarhaan. Panin yllättyneenä merkille, miten kukat kukkivat ja tuoksuivat jo kesäisesti. Täällä oli hämärästä huolimatta tuhansittain värejä, ei pelkästään valkoista ja harmaata. Vaikka oli vasta 19. kuukausi, niin kevät oli jo pitkällä. Nousin jälleen siivilleni ja lensin ensimmäisten, tummimpien kukkarivistöjen ohitse. Sitten kaartelin vaaleampien kukintojen ylitse ja lopulta suihkulähteenkin ohi, kauas linnasta. Etsin suojaisan paikan korkeiden puskien välistä ja kävin viileään ruohoon makaamaan. Suljin silmäni ja värisin kylmästä, jota ei ollut pelkästään ympärilläni, vaan myös sisälläni.
Kaikkihan alkoi Derakista, joka antoi minulle oudon ja pelottavan tehtävän. Tuntui kauhealta ajatella, että olin edes harkinnut asiaa silloin. Muistelin ensimmäistä kertaa, jolloin olin nähnyt Endarin. Hän oli noussut Suuren Salin lavalle ja vilkuttanut yleisölle. Samassa salissa, kuin missä tänään oli juhlittu. Hänen olisi pitänyt olla siellä! Juhlittavana, sankarina! Pienet kevätpurot valuivat poskiltani ruohoon. Kaikki oli minun syytäni…
Silloin kuulin askelia kauempaa puutarhasta. Ne olivat tulossa minun suuntaani. Kuuloni oli parantunut huimasti muututtuani keijuksi ja olin tällä hetkellä siitä todella kiitollinen. Nousin varuillani istumaan ja sitten seisomaan. Jostain syystä pelkäsin noita raskaita askelia. Ehkä osasin pelkästä kävelytyylistä arvata niiden omistajan. Pyyhin nopeasti kyyneleeni.
Jo valmiiksi hämärässä illassa, oli vaikea erottaa mustiin pukeutuneen hahmon kasvoja, mutta jotenkin kuitenkin tunnistin vastaantulijan.
”Derak.”
”Hei Klara!” Tumman parran peittämä naama oli yhä niin ruma, että ihmettelin hänen äänensä iloisuutta. Viha kasvoi sisälläni.
”Huomasin, että olet selvinnyt tehtävästäsi, onnitteluni!” Hän pysähtyi muutaman metrin päähän minusta, mistä olin kiitollinen. En halunnut olla yhtään lähempänä tuota hirveää miestä, enkä tiennyt pystyisinkö hallitsemaan vihaani. Hänen hymynsä oli irvokas ja kieroutunut.
”Milloin teit sen? Matkan alussa vai lopussa? Näkivätkö muut? Käytitkö antamaani veistä? Menikö kaikki suunnitelmien mukaan?” Derakin ääni oli melkein innostunut. Suljin silmäni ja hengittelin rauhallisesti kontrolloidakseni vihaani.
”Minä. En. Tappanut. Endaria.” Derakin ilme oli jotenkin huvittunut. Puristin käteni nyrkkiin.
”Oletkos ihan varma tuosta?”, hän kysyi leikittelevästi.
”Olen”, vastasin tasaisella äänellä, mutta varmuuteni vapisi heti kun sain sanan suustani. Olinko? Jos olisin varoittanut häntä… Olisin voinut pelastaa hänet. Vaikka äänet palasivat mieleeni ja alkoivat huutaa syytöksiä, toistin itselleni yhä uudestaan ja uudestaan, etten kuitenkaan ollut tappanut häntä. En mitenkään voisi tehdä sellaista! Eikö Derak ymmärtänyt sitä?
”Miksi sanot itseäsi Endarin isäksi?”, kysyin hetken mielijohteesta, koska halusin vaihtaa puheenaihetta. Derakin reagointi yllätti minut.
”En sano! Hän ei ole minun poikani! Se äpärä vain tuupattiin elämääni!” Hänen äänensä oli todella vihainen ja ilmeensä pelottava.
”Minut vain määrättiin hänen isäkseen! Marii ja Miren hänestä huolehtivat! En ymmärrä miksen vain tappanut häntä heti! Myöhemmin en ole enää saanut tilaisuutta. Paitsi tietysti nyt. Tartuin heti mahdollisuuteen ja annoin tehtävän sinulle, pienelle tietämättömälle tytölle. Kiitos kun hoidit hommasi.” Matalan äänen vihaisuus katosi hänen puhuessaan ja lopuksi hän näytti oikeasti kiitolliselta. Hän jopa otti muutaman askeleen lähemmäksi nostaen kätensä olkapään taputukseen tai kättelyyn, mutta astuin hänen kanssaan saman tahtiin askeleet taaksepäin.
”Kuka on Marii?”, kysyin lyhyen hiljaisuuden jälkeen.
”Entinen vaimoni, Endarin ja Mirenin sijais-äiti. Menin hänen kanssaan naimisiin vain hänen rahojensa takia. En minä häntä oikeasti rakasta. Eikä meillä ole yhtään yhteisiä lapsiakaan.”
”Eikö Miren ole teidän lapsenne?”, kysyin oikeasti yllättyneenä.
”Ei, ei… Miren on paremmasta haarasta. Kasandran lapsi… Samoin Endar, se hirviö… Me vain hoidimme heitä. Tai esitimme heidän vanhempiaan paremminkin.” Derakin paksut kulmakarvat kurtistuivat vihaisesti. En ymmärtänyt mitään. Kuka oli Kasandra? Miksi he olivat hoitaneet Endaria, jos tämä ei edes ollut heidän lapsensa? Jos kysyisin, kertoisikohan Derak totuuden?
”Miksi halusit, että tapan Endarin?”, kysyin suoraan, vaikka sanat tekivätkin kipeää. Tahtomattanikin sydän tuntui painuvan kasaan ja kirvelevät kyyneleet kohosivat jälleen silmiini.
”Endar ansaitsi sen! Hän tappoi Kasandran!”, Derak murisi välittämättä ilmiselvästä kivustani.
Endar tappoi Kasandran? Eihän Endar ikinä voisi tappaa ketään! Se oli mahdotonta. Hän oli aina niin huomaavainen ja kiltti kaikille! Hän tietysti oli mahtava soturi, muttei missään tapauksessa tappaja! Hän rakasti minua…
”Endar ei voisi tappaa ketään”, sanoin vakaasti. Olin varma siitä.
”Hän tappoi Kasandran, elämäni rakkauden…” Lauseen loppu hiipui kuiskaukseksi, jota ei varmaan oltu tarkoitettu minun korvilleni. Jäin odottamaan jatkoa ihmeissäni.
”Jospa kertoisin sinulle koko tarinan tyttönen. Kaikki alkoi kaksikymmentä vuotta sitten, kun nuoruuden ystäväni Kasandra, jota olin aina rakastanut, ihastui Timanttimaan kuninkaaseen, jonka entinen vaimo, prinsessa Lavietra, oli kuollut. Kasandra oli kertonut minulle hänen koko elämänsä kestäneestä toiveesta. Hän oli aina halunnut poikalapsen. Ja kun kuningas sitten rakastui kuvankauniiseen Kasandraan, tuli hänestä kuningatar ja he saivat lapsen, mutta tämä olikin tyttö. Se prinsessan hupakko…
”Tapahtuneesta järkyttyneenä Kasandra jätti tytön kuninkaalle ja sanottiin, että hän kuoli synnytyksessä. Mutta oikeasti hän palasi minun luokseni ja meistä tuli yhä läheisempiä. Vuotta myöhemmin saimme lapsen, mutta sekin oli tyttö! Miren! Se sekoitti Kasandran pään ja hän lähti Timanttimaasta Tuhonmaahan. Kuulin joiltain ystäviltäni, että hän oli kadonnut Luna-vuorille vaeltamaan. Minä jäin täysin yksin Mirenin kanssa ja aloin etsiä pienelle vauvalle äitiä, kosken halunnut sitä riesakseni.
”Kun olin lopulta löytänyt Mariin, saapui kotimme ovelle kori, jossa makasi pieni poikavauva ja kirje, jossa luki: ”Tämä on Endar, Kasandran poika. Kuningatar valitettavasti menehtyi synnytyksessä. Toivoisin, että kasvattaisit hänet hyvin omana poikanasi. Luna-vuorten Velho.” Jos minä olisin löytänyt sen käärön, olisin varmasti heti tappanut sen vauvan, mutta Marii otti pojan huostaansa ja kasvatti omana poikanaan. Siitä asti olen halunnut tappaa Kasandran murhaajan. On niin epäoikeuden mukaista, että kun hän lopulta saa toivomansa poikalapsen, koituu se hänen kuolemakseen!”
Tuijotin Derakin kasvoja, jotka olivat kummalliseen vihan ja surun sekoitukseen vääntyneet.
”Nyt tappajan paino on nostettu sydämeltäni, kiitos sinun”, hän sanoi helpottuneena ja yritti hymyillä.
”Sinulla ei ole sydäntä”, vastasin täristen. Oliko kaikki tuo tosiaan totta? Kioria oli siis Mirenin ja Endarin puolisisko. Kaikilla oli sama äiti, kuningatar Kasandra IV. Mutta eihän Endaria voi sanoa hänen tappajakseen! Eihän Endar osannut edes ajatella silloin! Derak oli hullu!
”Sinä olet sairas keiju Derak”, sanoin hiljaa ja peräännyin muutaman askeleen.
”Miten Miren muuten kuoli? En minä tietenkään hänestä välitä, olen vain kiinnostunut”, Derak kysyi yhtäkkiä, kuin ei olisi kuullutkaan syytöksiäni.
Kun tajusin hänen kysymyksensä, silmäni laajenivat pelosta, enkä osannut vastata. Enhän voinut kertoa Derakille tappaneeni hänet. Ravistin vain päätäni ja nousin siivilleni.
”Minne matka?”, hän huusi perääni. Vastasin kuiskauksella, jota hän tuskin kuuli:
”Kotiin…”
”Prinsessaa Kioria…”, kuiskasin heikosti. Ääneni tuskin kuului ensimmäiseenkään riviin. Minun oli pakko ryhdistäytyä, olla yhtä vahva ja määrätietoinen kuin hän oli ollut. Suljin silmäni ja yskäisin karheuden pois kurkustani. Vedin uudelleen henkeä, avasin silmäni ja lausuin selkeällä ja kuuluvalla äänellä:
”Hänen ylhäisyytensä Timanttimaan prinsessa Kioria Kronenstein on parantunut!”
Koko Suuri Sali räjähti onnen huutoihin ja kyyneliin. Kuningas halasi minua lujasti ja kiitti tuhannesti, kyyneleet silmissä. Päästyäni hänen otteestaan, kävelin lavan reunalle. Autoin yhä hieman heikon kaksoseni portaat ylös lavalle, koko kansan nähtäväksi.
Huudot kaksinkertaistuivat ja minäkin sorruin taas kyyneliin. Kioria hymyili suloista hymyään – minun hymyäni – yleisölle ja nousi sitten huojuen siivilleen keijujen yllyttämänä. Hän liiteli hitaasti väkijoukon yläpuolella ja kaikki huusivat onnesta ja kirkuivat kiitoksia minulle. Olin ikionnellinen prinsessan parantumisesta. Hetken vain tuijotin iloitsevaa joukkoa, mutta sitten havahduin, kun joku tuli halaamaan minua. Käännyin ja näin Pirgitin itkusta punaiset kasvot.
”Kiitos kultaseni! Kiitos! Kiitos!”, hän nyyhki olkapäätäni vasten ja silitin hänen selkäänsä. Minun teki mieli sanoa ”ei tästä minua ole kiittäminen”, mutta sitten olisin joutunut puhumaan hänestä… Halasin Pirgittiä takaisin ja yritin näytellä, että kyyneleeni olivat myös onnen kyyneleitä.
Koko loppu päivä oli iloisten ja huojentuneiden halausten täyttämä. Melkein joka ikinen salissa olija halusi halata ja kiittää minua henkilökohtaisesti. En nähnyt Kioriaa, Pirgittiä, Edwardia tai ketään muutakaan tuttua moneen tuntiin, kun minua onniteltiin ja ylistettiin joka suunnasta.
Jossain vaiheessa näin Kemin ja piiluoduin hänen viereensä. Halasin häntä, josta hän ilmiselvästi yllättyi, mutta hymyili sitten. Kiitin häntä kaikesta ja pahoittelin vielä kerran Saagesta. Sitten minua taas vietiin.
Kun näin valon hiipuvan keltaiseksi värjättyjen ikkunoiden takana, aloin jo olla todella pyörällä päästäni. Saliin oltiin alettu tuoda suuria kestipöytiä täynnä parhaita ruokia ja juomia. Keijut siirtyivät hitaasti ympäriltäni jonottamaan niihin. Liukenin väkijoukon keskeltä ja hoipertelin salin vastakkaiseen päähän pienelle lavan vieressä olevalle ovelle. Vilkaisin vielä nopeasti taakseni, ennen kuin livahdin käytävään ja suljin iloisen melun taakseni.
Tarvitsin epätoivoisesti raikasta ilmaa ja tilaa ajatuksille. Oli hirveää, kun kukaan ei huomannut tärkeintä asiaa. Kukaan ei ollut tullut kysymään Kriegshartin sisaruksista tai Saagesta. Kukaan ei ollut tullut luokseni kuiskaamaan osanottojaan. Kaikki olivat sokeita onnesta. Periaatteessa toivoin, että olisin itsekin ollut, mutta rinnassani oli yhä se paino.
Lensin taas sääntöjä rikkoen alas käytävän päässä olevia portaita alimpaan kerrokseen saakka. Ala-aulassa ei ollut ketään. Koko muu linna oli täysin tyhjä. Laskeuduin jaloilleni ja kävelin suurille ulko-oville. Ainoa ääni, jonka kuulin, oli omien jalkojeni tömähdykset kivilattiaa vasten.
Ulkona oli jo hämärää ja hieman viileää. Juoksin pois hevosten sorapihalta kosteaan ruohikkoon. Kiersin valtavan linnan ja saavuin kukkaispuutarhaan. Panin yllättyneenä merkille, miten kukat kukkivat ja tuoksuivat jo kesäisesti. Täällä oli hämärästä huolimatta tuhansittain värejä, ei pelkästään valkoista ja harmaata. Vaikka oli vasta 19. kuukausi, niin kevät oli jo pitkällä. Nousin jälleen siivilleni ja lensin ensimmäisten, tummimpien kukkarivistöjen ohitse. Sitten kaartelin vaaleampien kukintojen ylitse ja lopulta suihkulähteenkin ohi, kauas linnasta. Etsin suojaisan paikan korkeiden puskien välistä ja kävin viileään ruohoon makaamaan. Suljin silmäni ja värisin kylmästä, jota ei ollut pelkästään ympärilläni, vaan myös sisälläni.
Kaikkihan alkoi Derakista, joka antoi minulle oudon ja pelottavan tehtävän. Tuntui kauhealta ajatella, että olin edes harkinnut asiaa silloin. Muistelin ensimmäistä kertaa, jolloin olin nähnyt Endarin. Hän oli noussut Suuren Salin lavalle ja vilkuttanut yleisölle. Samassa salissa, kuin missä tänään oli juhlittu. Hänen olisi pitänyt olla siellä! Juhlittavana, sankarina! Pienet kevätpurot valuivat poskiltani ruohoon. Kaikki oli minun syytäni…
Silloin kuulin askelia kauempaa puutarhasta. Ne olivat tulossa minun suuntaani. Kuuloni oli parantunut huimasti muututtuani keijuksi ja olin tällä hetkellä siitä todella kiitollinen. Nousin varuillani istumaan ja sitten seisomaan. Jostain syystä pelkäsin noita raskaita askelia. Ehkä osasin pelkästä kävelytyylistä arvata niiden omistajan. Pyyhin nopeasti kyyneleeni.
Jo valmiiksi hämärässä illassa, oli vaikea erottaa mustiin pukeutuneen hahmon kasvoja, mutta jotenkin kuitenkin tunnistin vastaantulijan.
”Derak.”
”Hei Klara!” Tumman parran peittämä naama oli yhä niin ruma, että ihmettelin hänen äänensä iloisuutta. Viha kasvoi sisälläni.
”Huomasin, että olet selvinnyt tehtävästäsi, onnitteluni!” Hän pysähtyi muutaman metrin päähän minusta, mistä olin kiitollinen. En halunnut olla yhtään lähempänä tuota hirveää miestä, enkä tiennyt pystyisinkö hallitsemaan vihaani. Hänen hymynsä oli irvokas ja kieroutunut.
”Milloin teit sen? Matkan alussa vai lopussa? Näkivätkö muut? Käytitkö antamaani veistä? Menikö kaikki suunnitelmien mukaan?” Derakin ääni oli melkein innostunut. Suljin silmäni ja hengittelin rauhallisesti kontrolloidakseni vihaani.
”Minä. En. Tappanut. Endaria.” Derakin ilme oli jotenkin huvittunut. Puristin käteni nyrkkiin.
”Oletkos ihan varma tuosta?”, hän kysyi leikittelevästi.
”Olen”, vastasin tasaisella äänellä, mutta varmuuteni vapisi heti kun sain sanan suustani. Olinko? Jos olisin varoittanut häntä… Olisin voinut pelastaa hänet. Vaikka äänet palasivat mieleeni ja alkoivat huutaa syytöksiä, toistin itselleni yhä uudestaan ja uudestaan, etten kuitenkaan ollut tappanut häntä. En mitenkään voisi tehdä sellaista! Eikö Derak ymmärtänyt sitä?
”Miksi sanot itseäsi Endarin isäksi?”, kysyin hetken mielijohteesta, koska halusin vaihtaa puheenaihetta. Derakin reagointi yllätti minut.
”En sano! Hän ei ole minun poikani! Se äpärä vain tuupattiin elämääni!” Hänen äänensä oli todella vihainen ja ilmeensä pelottava.
”Minut vain määrättiin hänen isäkseen! Marii ja Miren hänestä huolehtivat! En ymmärrä miksen vain tappanut häntä heti! Myöhemmin en ole enää saanut tilaisuutta. Paitsi tietysti nyt. Tartuin heti mahdollisuuteen ja annoin tehtävän sinulle, pienelle tietämättömälle tytölle. Kiitos kun hoidit hommasi.” Matalan äänen vihaisuus katosi hänen puhuessaan ja lopuksi hän näytti oikeasti kiitolliselta. Hän jopa otti muutaman askeleen lähemmäksi nostaen kätensä olkapään taputukseen tai kättelyyn, mutta astuin hänen kanssaan saman tahtiin askeleet taaksepäin.
”Kuka on Marii?”, kysyin lyhyen hiljaisuuden jälkeen.
”Entinen vaimoni, Endarin ja Mirenin sijais-äiti. Menin hänen kanssaan naimisiin vain hänen rahojensa takia. En minä häntä oikeasti rakasta. Eikä meillä ole yhtään yhteisiä lapsiakaan.”
”Eikö Miren ole teidän lapsenne?”, kysyin oikeasti yllättyneenä.
”Ei, ei… Miren on paremmasta haarasta. Kasandran lapsi… Samoin Endar, se hirviö… Me vain hoidimme heitä. Tai esitimme heidän vanhempiaan paremminkin.” Derakin paksut kulmakarvat kurtistuivat vihaisesti. En ymmärtänyt mitään. Kuka oli Kasandra? Miksi he olivat hoitaneet Endaria, jos tämä ei edes ollut heidän lapsensa? Jos kysyisin, kertoisikohan Derak totuuden?
”Miksi halusit, että tapan Endarin?”, kysyin suoraan, vaikka sanat tekivätkin kipeää. Tahtomattanikin sydän tuntui painuvan kasaan ja kirvelevät kyyneleet kohosivat jälleen silmiini.
”Endar ansaitsi sen! Hän tappoi Kasandran!”, Derak murisi välittämättä ilmiselvästä kivustani.
Endar tappoi Kasandran? Eihän Endar ikinä voisi tappaa ketään! Se oli mahdotonta. Hän oli aina niin huomaavainen ja kiltti kaikille! Hän tietysti oli mahtava soturi, muttei missään tapauksessa tappaja! Hän rakasti minua…
”Endar ei voisi tappaa ketään”, sanoin vakaasti. Olin varma siitä.
”Hän tappoi Kasandran, elämäni rakkauden…” Lauseen loppu hiipui kuiskaukseksi, jota ei varmaan oltu tarkoitettu minun korvilleni. Jäin odottamaan jatkoa ihmeissäni.
”Jospa kertoisin sinulle koko tarinan tyttönen. Kaikki alkoi kaksikymmentä vuotta sitten, kun nuoruuden ystäväni Kasandra, jota olin aina rakastanut, ihastui Timanttimaan kuninkaaseen, jonka entinen vaimo, prinsessa Lavietra, oli kuollut. Kasandra oli kertonut minulle hänen koko elämänsä kestäneestä toiveesta. Hän oli aina halunnut poikalapsen. Ja kun kuningas sitten rakastui kuvankauniiseen Kasandraan, tuli hänestä kuningatar ja he saivat lapsen, mutta tämä olikin tyttö. Se prinsessan hupakko…
”Tapahtuneesta järkyttyneenä Kasandra jätti tytön kuninkaalle ja sanottiin, että hän kuoli synnytyksessä. Mutta oikeasti hän palasi minun luokseni ja meistä tuli yhä läheisempiä. Vuotta myöhemmin saimme lapsen, mutta sekin oli tyttö! Miren! Se sekoitti Kasandran pään ja hän lähti Timanttimaasta Tuhonmaahan. Kuulin joiltain ystäviltäni, että hän oli kadonnut Luna-vuorille vaeltamaan. Minä jäin täysin yksin Mirenin kanssa ja aloin etsiä pienelle vauvalle äitiä, kosken halunnut sitä riesakseni.
”Kun olin lopulta löytänyt Mariin, saapui kotimme ovelle kori, jossa makasi pieni poikavauva ja kirje, jossa luki: ”Tämä on Endar, Kasandran poika. Kuningatar valitettavasti menehtyi synnytyksessä. Toivoisin, että kasvattaisit hänet hyvin omana poikanasi. Luna-vuorten Velho.” Jos minä olisin löytänyt sen käärön, olisin varmasti heti tappanut sen vauvan, mutta Marii otti pojan huostaansa ja kasvatti omana poikanaan. Siitä asti olen halunnut tappaa Kasandran murhaajan. On niin epäoikeuden mukaista, että kun hän lopulta saa toivomansa poikalapsen, koituu se hänen kuolemakseen!”
Tuijotin Derakin kasvoja, jotka olivat kummalliseen vihan ja surun sekoitukseen vääntyneet.
”Nyt tappajan paino on nostettu sydämeltäni, kiitos sinun”, hän sanoi helpottuneena ja yritti hymyillä.
”Sinulla ei ole sydäntä”, vastasin täristen. Oliko kaikki tuo tosiaan totta? Kioria oli siis Mirenin ja Endarin puolisisko. Kaikilla oli sama äiti, kuningatar Kasandra IV. Mutta eihän Endaria voi sanoa hänen tappajakseen! Eihän Endar osannut edes ajatella silloin! Derak oli hullu!
”Sinä olet sairas keiju Derak”, sanoin hiljaa ja peräännyin muutaman askeleen.
”Miten Miren muuten kuoli? En minä tietenkään hänestä välitä, olen vain kiinnostunut”, Derak kysyi yhtäkkiä, kuin ei olisi kuullutkaan syytöksiäni.
Kun tajusin hänen kysymyksensä, silmäni laajenivat pelosta, enkä osannut vastata. Enhän voinut kertoa Derakille tappaneeni hänet. Ravistin vain päätäni ja nousin siivilleni.
”Minne matka?”, hän huusi perääni. Vastasin kuiskauksella, jota hän tuskin kuuli:
”Kotiin…”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti