Kiorian kirous, luku 21

21. Kultaruusu

      ”Endar!”, huusin alas portaikkoon. Hän ei heti vastannut, joten säikähdin, mutta pian musta hiuspehko kuitenkin ilmestyi näkyviin.
      ”Mitä?” Minun ei tarvinnut selittää, kun hän jo näki oven. Leveä hymy levisi hänen kasvoilleen ja halasimme toisiamme. Sitten hän tarttui kultaiseen kahvaan ja käänsi sitä. Ovi avautui.
      Sen takana ei ollutkaan ruusupuskaa, vaan lunta. Luminen tasanko levittäytyi edessämme. Niin kuin alhaalla. Miten se oli mahdollista? Olimme kiivenneet viisi päivää ylöspäin ja sitten täällä oli taas samanlaista kuin alhaalla. Endar asteli hitaasti ulos, mutta minä en osannut liikuttaa jalkojani. Päässäni pyöri vain: Mahdotonta!
      Endar käveli vähän matkaa ja riisui sitten takkinsa, jota oli pitänyt kierreportaissakin, koska siellä oli ollut melkein yhtä kylmä kuin ulkona. Huomasin vasta nyt miten lämmintä ilma tosiaan oli. Ovesta oikein huokui lämpöä. Aurinko paistoi kirkkaasti kasvoilleni. Riisuin myös takkini ja astui hänen peräänsä.
      Kokeilin lunta käsilläni ja huomasin yllätyksekseni, ettei se ollutkaan kylmää. Aika viileää ja kosteaa kyllä, mutta koostumus oli väärä. Kuin seisoisi todella tiheän pilven päällä. Riisuin kenkänikin ja otin muutaman juoksuaskeleen. Maa tuntui ihanan pehmeältä ja upotti vähän.
      ”Tule katsomaan!”, Endar huusi vähän matkan päästä. Riensin hänen viereensä. Hän makasi mahallaan ja katsoi reunan yli. Tässä tosiaan oli reuna. Maa loppui yhtäkkiä ja kun katsoi alas, näki kymmenittäin valkoisia hattaroita. Pilviä, valkoisempia, kuin mitä olin ikinä nähnyt. Ja niitä oli paljon. Erikokoisia, suuria, pieniä, keskikokoisia. Yläpuolellammekin seilaili satoja pilviä. Se, jolla me olimme, oli yksi keskikokoisista. Seisoin pilven päällä!
      ”Taivasmaa!” Endar huudahti. Hän nousi siivilleen ja lenteli ympäriinsä kuin pieni lapsi, joka on päässyt ensimmäistä kertaa huvipuistoon. Nauroin hänelle, mutta olin itsekin innoissani. Taivasmaa! Olin tosiaankin pilvellä! Samassa Endar nappasi minut vauhdissa syliinsä ja kirkaisin säikähdyksestä. Sitten minun oli pakko huutaa:
      ”Wohoooo!”
      Lensimme lähimmälle pilvelle ja hän laski minut maahan. Halasimme taas toisiamme ja olin mahdottoman onnellinen. Endar tosiaan oli minun, ainakin tällä hetkellä. Kun palaisimme Timanttimaahan, asia saattaisi muuttua, mutten halunnut ajatella sitä. Halusin elää tässä hetkessä, Endarin sylissä. Hän vetäytyi vähän kauemmas, mutta vain sen verran, että pystyi katsomaan minua silmiin. Sulin täysin auringon ja hänen mustien silmiensä lämmössä ja nojauduin lähemmäs.
      Se suudelma oli upea, mikä saattoi johtua siitä, että tällä kertaa olin oikeasti hereillä. Upottauduin häneen ja kiedoin käteni lämmön ympärille. Hän piteli minua tiukasti itseään vasten ja olin pyörtyä ilosta. Kaikki oli täydellistä.
      ”Kulta, meillä on tehtävää”, hänen pehmeä äänensä kuiskasi huuliani vasten. Ymmärsin hänen tarkoittavan ruusun etsimistä ja irrotin otteeni hänestä.
      ”Eiköhän sitten aloiteta! Pitäisi löytää yksi ruusu!” Kuulostin vielä reippaammalta kuin olin ja lähdin sanojeni vahvistukseksi juoksemaan pilven reunaa pitkin ympärilleni vilkuillen. Hän nauroi minulle ja lähti lentäen haravoimaan tätä pilveä, joka oli yksi suurimmista.
      Juoksin paljain jaloin kostealla pilvellä ja hihkuin aina välillä innostuksesta. Tämä oli mahtavaa. Siirryin jonkun ajan päästä juoksemaan Endarin alle ja yritin olla häntä nopeampi. Otimme kilpailun, jonka hän voitti helposti. Hyppelehdin hänen allaan, yrittäen ottaa hänen jaloistaan kiinni. Nauroimme yhdessä auringonpaisteessa.
      Yhtäkkiä pysähdyimme molemmat kuin jäätyneinä paikoillemme. Samasta syystä. Pilven kauimmaisella reunalla kasvoi jokin hento kasvi. Se heilui heikosti tuulessa. Se oli kukka, ruusu. Kultaruusu.
      Lähdimme samaan aikaan liikkeelle. Minä juosten niin lujaa kuin pystyin ja Endar lentäen. Hän oli tietysti paljon nopeampi, kuin minä ja laskeutui ruusun viereen kun minä olin vasta puolessavälissä matkaa.
      Jostain syystä näin silloin edessäni Velhon, joka lausui taas nuo sanat:
      ”Sinä olet ihminen. Sinulla on voima pelastaa. Käytä sitä viisaasti.”
      Ymmärsin vihdoinkin kaiken. Palat loksahtivat paikoilleen. Se, miksi minut oli tuotu Timanttimaahan. Se, miksi vain minä saatoin pelastaa prinsessan. Se, miksi vain ihminen saattoi pelastaa koko valtakunnan. Vain ihminen sai ottaa Kultaruusun. Ei kukaan, tai mikään muu. Silmäni kohdistuivat taas edessäni olevaan kuvaan.
      Endar oli polvillaan, käsi ojennettuna, ottamassa ruusua.
      ”Endar!” Lähdin taas juoksemaan, nyt henkeni – tai oikeastaan jonkun vielä tärkeämmän, hänen henkensä - edestä. Minun oli pakko saada hänet pysähtymään.
      ”Ei! ENDAR!” Mutta olin liian hidas, niin kuin unessani. Painajaisessa. Siinä Endar iskeytyi maahan, enkä voinut sille mitään. Olin liian hidas.
      Kun Endarin käsi kosketti Kultaruusua, siitä välähti kirkas valo, kuin salama. Se sokaisi minut hetkeksi ja samalla toivoin, että kuolisin itsekin. Että kaikki loppuisi siihen…
      Mutta pikkuhiljaa silmieni eteen palasi todellisuus. Endar, makaamassa kuolleena ruusun vieressä, täysin elottomana. Tunsin huulteni liikkuvan, tunsin kuinka vedin henkeä yhä uudestaan ja uudestaan, huusin hänen nimeään uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, mutten kuullut mitään. Pääni sisällä oli tyhjää. Pimeää. Loputonta. Kaaduin oman painoni alla muutaman metrin päähän rakkaastani. Toivoin itsekin kuolevani siihen. Mahdotonta. Tajusin jatkavani huutoa ja tunsin kyynelten virtaavan vuolaasti kasvoillani. Ne tulvivat silmistäni loputtomana jokena, eikä se enää haitannut minua.
      Millään ei ollut enää mitään väliä. Olin täysin yksin. Ilman häntä, ei ollut maailmaa, ei ollut minua, ei mitään…

Kiorian kirous, kolmas osa, luku 20

20. Velhon linna

      Se aamu oli erityisen kirpeä, kylmempi kuin kaikki aikaisemmat. Söimme aamiaista – tulen hehkussa lämmitellen – ja pakkasimme teltan rutiinilla. Endar vaikutti erityisen hilpeältä.

      ”Mikä nyt on niin hauskaa?”, kysyin ensimmäisellä ruokatauolla.

      ”Eipä tässä oikeastaan mitään. Olemme vain niin lähellä. Ymmärrätkö? Olemme nyt suunnilleen 34 400 metrin korkeudessa, ja vuori on 34 450 metriä korkea! Näetkö tuon jyrkän parin kymmenen metrin korkuisen mäen suoraan edessä? Kun olemme kiivenneet sen, olemme huipulla!” Hymyilin hänen kanssaan, mutta sisälläni ei ollut aitoa iloa. Mitä jos ruusu ei olisikaan siellä? Sitten oli vielä takaisin tulo matka. Toivotonta.

      Jatkoimme matkaa ja tulimme pian jyrkkään kohtaan. Lähdin kiipeämään reippaasti, mutta väsyin pian, koska nousu oli niin raskas. Endar auttoi minua hieman vetämällä kädestäni ja lopulta vedin itseni vuoren huipulle.
      Se oli suuri tasainen alue, jonka keskellä oli jokin valtava rakennus, joka katosi meitä ympäröiviin pilviin. Lunta oli kaikkialla ja ilma oli muutenkin sumuinen. Upeita näköaloja ei voinut erottaa harmauden läpi. Näin Endarin haravoivan maisemaa katsellaan ruusua etsien, mutta tiesin jotenkin sisimmässäni, ettei kukka ollut noin vain neniemme edessä. Hetken kuluttua Endar tuli, otti kädestäni ja lähdimme suurta rakennelmaa kohden.
      ”Tämä on varmasti sen Velhon linna, josta Nirash puhui”, hän sanoi kun olimme tulleet niin lähelle, että näimme kaiken, mitä linnasta oli näkyvissä. Se oli harmaata kiveä, mikä antoi karun ensi vaikutelman. Rakennus oli todella korkea, eikä siinä ollut yhtään ikkunoita, vain harmaata seinää. Valtava pytinki näytti olevan suorakulmion muotoinen ja minulle tuli siitä mieleen vankila.
      Sen meitä kohden olevassa tasaisessa seinässä oli varmasti kymmenen metrin korkuiset pariovet tai portit, jotka olivat kiinni. Kun laskin katsettani ovia pitkin kohti maata, huomasin tumman hahmon seisovan niiden edessä. Endar huomasi tämän luultavasti tismalleen samaan aikaan, koska hän jäykistyi ja pysäytti hitaan kävelymme.
      ”Ja tämä on luultavasti se ”kuuluisa” Velho…”, hän mumisi. Seisoimme pitkään paikoillamme, mutta lopulta pakotin Endarin jatkamaan matkaa, koska minusta tuntui, ettei mies ollut vaarallinen. Pysähdyimme uudestaan vasta, kun olimme vain muutaman metrin päässä portin vartijasta.
      Hän oli erittäin pitkä mies, Endariakin hieman pidempi, ja mustaan kaapuun sonnustautunut. Vaikka hänen olemuksensa oli hyvin uhkaava, en osannut pelätä miestä. Kukaan ei sanonut hetkeen sanaakaan.
      ”Klara, astu eteenpäin.” Hätkähdin, kun kuulin oman nimeni. Otin ujon askeleen eteenpäin, vaikka Endar yritti vetää minua taaksepäin. Mies huokasi ärtyneesti ja teki oikean käden etusormellaan pienen kutsuvan liikkeen. Tunsin, kuinka jalkani liikkuivat eteenpäin, vaikken liikuttanut niitä. Käteni irtosi Endarin lämpimästä kämmenestä. Nyt seisoin aivan kaapu-velhon edessä.
      ”Sinä olet ihminen. Sinulla on voima pelastaa. Käytä sitä viisaasti.” Miehen ääni oli vahva ja jotenkin tuttu, mutten osannut sanoa mistä.
      ”Saat luvan astua linnaani. Muista etsiä korkeuksista, ihminen.” Saat luvan? Miksi hän sanoi sen yksikössä? Vilkaisin peloissani Endaria, joka tuijotti Velhoa vihaisesti.
      ”Mene nyt, nuori pelastaja. Tämä on käsky.” Äänenvoimakkuus ei noussut, se ei ollut huuto, mutta minulle tuli täysin selväksi, että hän oli tosissaan. Aloitin silti vielä kerran:
      ”Entä…” Kun käänsin katseeni Velhon naamaan, kysymykseni hyytyi. Kasvot tumman hupun alla eivät olleet mitenkään pelottavat tai rumat. Itse asiassa, niissä oli paljon samaa, kuin eräissä toisissa kasvoissa. Naama oli kapea, huulet ohuet. Suuta ympäröi musta parta, mutta se ei ollut likainen ja villiintynyt, niin kuin Derakilla, vaan erittäin siisti. Olkapäille ulottuvat hiukset olivat mustat ja kiharat. Lopuksi käännyin katsomaan hänen silmiään. Vaikka tummat kulmakarvat olivat vihaisesti kurtussa keskeltä, näkyi silmien mustissa iiriksissä lämmön liekki. Nuo mustat silmät minä tunsin.
      ”Jos et nyt astu linnaani, olet kuoleman oma. Minä voin repiä sinut riekaleiksi sormien napsautuksella tai viedä henkesi jollain muulla tavalla silmäräpäyksessä. Ole hyvä ja astu sisään matalaan majaani.” Äänensävy oli raivostunut ja kylmä. Juoksin pää pyörällä korkeista harmaista porteista, jota olivat auenneet. Heti kun olin astunut linnan sisäpuolelle, ne alkoivat sulkeutua. Minun oli pakko vielä kääntyä katsomaan Endaria. Hänen ilmeensä oli kaihoisa, kuin viimeinen hyvästi. Mutta eihän tämä voinut vielä olla -
      ”Endar…”, kuiskasin, mutta ovet pamahtivat kiinni kasvojeni eteen.
      Tämä ei voinut olla mahdollista. Minulla ei ollut mitään tietoa siitä, mitä Endarille tapahtuisi ja olin luvannut pitää hänestä huolta. Hän ei voinut kuolla! Toisaalta en uskonut Velhon pystyvän tappamaan omaa poikaansa.
      Mutta minun piti nyt keskittyä ruusun löytämiseen. `Muista etsiä korkeuksista`, hän oli sanonut. Lähdin kävelemään eteishallin poikki katse kattoon kohdistettuna. Se oli huikean korkealla yläpuolellani. Valkoinen marmorikatto kaartui upeasti muutaman kymmenen metrin korkeudessa.
      Kiiruhdin leveästä oviaukosta seuraavaan saliin, ja siitä seuraavaan. Linna koostui suurista valkoisista holveista, joiden seinät hohtivat outoa valoa. Saleja oli kymmeniä ja jokaisessa oli monia pieniä ovia. Juoksin huohottaen eteenpäin, mutten nähnyt mitään muuta kuin valkoisia marmoriseiniä ja – ovia. Olin tunnissa eksynyt totaalisesti.
      Päättömästi-ympäri-juoksemiseen väsyneenä, aloin availla myös pieniä ovia. Ensimmäisen takana oli pieni kuution muotoinen huone. Valkoinen ja tyhjä. Seuraavankin oven takana oli sellainen huone, ja sitä seuraavan. Miten täältä voisi löytää mitään? Pitikö minun muka katsoa linnan jokaisen salin jokaisen oven taakse? Ja ruusu olisi viimeisessä? Voi ei!
      Tunsin itseni todella turhautuneeksi, väsyneeksi ja yksinäiseksi, mutta tiesin, että minun piti etsiä se kultaruusu, joten jatkoin ovien availua. Ainoa ääni, jonka kuulin, oli saappaideni kymmenistä saleista kaikuva kopsahtelu.
      761. oven avattuani luulin kuulevani toisetkin askeleet, mutta ajattelin sen olevan vain myöhäinen kaiku. Jätin oven auki – niin kuin kaikki muutkin avaamani ovet, jotta tietäisin, mitkä olin jo tarkistanut – ja avasin seuraavan. Silloin kuulin varmasti jonkun toisen askeleet. Se joku oli vielä kaukana, koska vain askeleiden kaiku tavoitti korvani, mutta tajusin äänen lähenevän. Astuin refleksin omaisesti matalaan huoneeseen ja suljin oven. Jouduin kumartumaan hieman pienessä huoneessa. Huohotin jännityksestä ja katselin valkoisia seiniä ympärilläni. Täällä oli todella ahdasta… Kuuntelin peloissani askelten lähestymistä ja aloin potea ahtaanpaikankammoa. Yritin rauhoitella itseäni, mutta turhaan. Vedin ilmaa nopeasti ja katkonaisesti keuhkoihini. Tuntematon keiju saapui minun saliini ja pysähtyi. Aloin täristä ahdistuksesta ja jännityksestä. Hikoilin kauttaaltaan, minun oli pakko istuutua.
      ”Klara?” Olin sekunnissa ulkona pienestä häkistäni ja Endarin sylissä. Aloin melkein itkeä ilosta kun kuulin hänen äänensä.
      ”Mitä sinä täällä- ? Miten- ? Miksi Velho-? Kiitos!”, sopersin hänen rintaansa vasten. Vahvat käsivarret puristivat minua lämpimästi.
      ”Hyvä, että olet kunnossa, mutta miksi kiität minua?” En ollut varma. Olin vain niin kiitollinen siitä, että hän oli nyt tässä, minun kanssani. Ravistin vain päätäni ja vetäydyin vähän kauemmaksi.
      ”Mitä Velho teki sinulle? Miten löysit minut?”
      ”Kuulin askeleesi jo ovelta ja seurasin vain niitten ääntä. Keskustelu Velhon kanssa oli todella outo. Aluksi hän pyysi minua lähemmäs, mutta sitten kun astuin hänen eteensä, hän näytti aivan järkyttyneeltä ja käski minut kauemmas. En ymmärrä mitä hän säikähti. Kysyin, voisinko mennä linnaan sinun avuksesi, mutta hän ravisti päätään. Kysyin miksi, mutten saanut vastausta. Lopulta hän alkoi selittää minulle Saagesta ja Kemistä. Kirouksen mukaan sen ihmisen apuna, joka pelastaa prinsessan, ei saa olla ketään, joten hän oli lähettänyt karhun hoitelemaan Saagen. Myöhemmin hän oli luonut haamun, joka houkutteli Kemin hänen luokseen ja lähettänyt sen kotkan ja Nirashin tappamaan Mireniä. Sitten hän oli sanonut katuneensa viimeistä tekoaan, koska Miren oli hänelle jotenkin tuttu. En tajunnut sitä osaa, mutta tajusin, että hänen tehtävänsä oli seuraavaksi tappaa minut. Hän kuitenkin vain kysyi minulta, tiesinkö kuka maailman kaunein nainen oli, johon en osannut vastata ja avasi minulle sitten ovet. Silloin lähdin etsimään sinua.”
      Tuijotin Endaria hetken pohtien. Pitäisikö kertoa, että Velho oli hänen oikea isänsä Derakin sijaan? Pitäisikö mainita Mirenin kauneus? Pitäisikö olla vihainen Velholle Saagen tappamisesta, vai kiitollinen Endarin säästämisestä? Päätin olla sanomatta mitään kysymyksiini liittyvää, joten nyökkäsin vain ja aloin selittää:
      ”Ne ovet, jotka ovat auki, on jo katsottu läpi, eli niitä ei enää tarvitse tarkistaa. Autatko minua ruusun etsimisessä?” Hän hymyili minulle vinoa hymyään ja juoksi avaamaan ovia.
      Vaikka olimme nyt nopeampia ja tehokkaampia, emme löytäneet mitään uutta. Vain loputtomasti pieniä kuutiohuoneita. Laskin koko ajan ovia, jotka avasimme, jotta olisi jotain muutakin tekemistä.
      Olimme olleet linnassa varmasti koko päivän, kun pamautin 5000. oven kiinni ja lysähdin maahan istumaan. Minulla oli hirveä nälkä ja olin uuvuksissa. Sanoin sen Endarille ja hän alkoi kaivaa repustaan ruokaa. Söimme viimeiset palat Endarin metsästämästä hirvestä ja joimme marjamehua.
      ”Pitäisiköhän meidän nyt nukkua ja jatkaa etsimistä huomenna?”, hän kysyi samalla kun veti laukustaan huopia esille. Nyökkäsin ja haukottelin heti päälle. Asettelimme monta huopaa päällekkäin kovalle lattialle ja kävimme makaamaan. Endar peitteli minut paksulla peitolla. Suljin silmäni, mutta oli yhä todella valoisaa. Salin seinät hohtivat yhä outoa valoaan, vaikka ulkona oli jo varmasti yö. En antanut sen kuitenkaan häiritä minua vaan keskityin vieressäni makaavan pojan lämpöön ja nukahdin nopeasti.
      Seuraavan päivän 6507. ovi oli erilainen kuin kaikki muut. Se oli hieman suurempi ja vaikea saada auki. Pyysin Endarin, joka oli toisella puolella salia, avukseni, kosken saanut sitä auki. Hän riuhtaisi voimakkaasti ja kivinen ovi avautui hitaasti. Päällemme pöllähti pölypilvi ja aloin yskiä.
      ”Tämä se on!”, Endar huusi, joten nostin katseeni oven takaa paljastuneisiin portaisiin. Huokasin ihmetyksestä ja astuin ensimmäiselle askelmalle.
      ”’Muista etsiä korkeuksista’! Portaat! Tietysti!” Olin innoissani ja lähdin kapuamaan marmorisia kierreportaita.
      Niitä pitkin ei päässyt mihinkään yläkertaan, tai torniin. Ne vain jatkuivat ja jatkuivat yhä ylöspäin ja aloin pian ihmetellä. Mihin ne saattaisivat johtaa? Nousimme koko iltapäivän, eikä vastaan tullut mitään. Lopulta päätimme taas nukkua. Portaitten oikealla puolella oli noin sadan portaan välein hassuja syvennyksiä, joihin mahduimme makaamaan. Nukuin sikeästi monta tuntia.
      Kiipesimme koko seuraavan päivän ja sitä seuraavan. Söimme, mitä ruokavarastosta oli jäljellä ja nukuimme syvennyksissä.
      Neljäntenä päivänä Endar istuutui yhtäkkiä yhdelle portaalle, vaikkei ruokatauosta ollut tuntiakaan. Laskeuduin hänen viereensä.
      ”Mitä nyt?”, kysyin huolestuneena.
      ”Ehkä meidän pitäisi lähteä takaisin. Linnassa on varmasti toisetkin portaat. Tunnen, että näissä on jotakin taikaa, enkä ihmettelisi jos se olisi loputtomuus-taika. Emme ole moneen päivään löytänyt mitään, eikä mikään muutu. Ei tässä voi kestää niin kauan!” Tuijotin häntä kummastuneena.
      ”Minusta todella tuntuu, että tämä on oikea tie. Olemme tulleet jo näin pitkälle. Ei nyt luovuteta. Enkä ole vielä yhtään väsynyt.” Se oli totta ja outoa. Olimme kiivenneet portaita neljä päivää, enkä ollut mitenkään erityisen poikki. Olin selvästi tottunut kiipeämiseen näiden kuukausien aikana.
      ”Niin, mutta jos tämä on väärä tie, teemme kaiken aivan turhaan!”
      ”Olen varma, että nämä ovat oikeat portaat. Jos emme huomiseen iltaan mennessä löydä mitään, lähdemme takaisin. Sopiiko?” Hän nyökkäsi ja jatkoimme matkaa.
      Yöllä en oikein saanut unta. Mitä jos olin väärässä? Tai mitä jos kääntyisimme huomenna takaisin ja nämä olisivatkin oikeat portaat? Mitäköhän niiden päässä olisi? Kuvittelin suuren pensaan, jossa kasvoi upeita kultaisia ruusuja. Kun löytäisimme sen, voisimme pelastaa Kiorian ja minä voisin mennä kotiin. Vai menisinkö kotiin? Endarhan jäisi tänne. Ehkä minäkin voisin. Vai voisinko, kun hänellä oli Kioria…
      Silloin muistin taas sen yllättävän tosiasian, että Derak ei ollutkaan Endarin isä. Miksi hän haluaisi tappaa velhon pojan? Ja miten Endar oli päätynyt Timanttimaahan? Kuka sitten oli hänen äitinsä? Ei varmasti ainakaan se Marii. Eikö Miren sitten ollutkaan hänen siskonsa? Mietin hänen täydellisiä kasvonpiirteitään. Ne olivat olleet hyvin samanlaiset kuin Endarilla, eli heidän täytyi olla jotain läheistä sukua. Oliko Mirenkin Velhon lapsi? Miten Velho suhtautui siihen, että hän näki poikansa täällä Luna-vuorilla? Hänhän oli tiennyt meidän olevan tulossa, koska hän lähetti ne eläimet tappamaan Mirenin ja Saagen, mutta ei sitten nähtävästi ollut tiennyt keitä me olimme. Paitsi, että minä olin Timanttimaan prinsessan ihmiskaksoisolento. Hän ei varmasti ollut odottanut näkevänsä poikaansa, mutta oli säästänyt hänen henkensä. Miksei Endar sitten ollut tunnistanut häntä isäkseen? Hän ei ollut voinut elää kovin pitkään Velhon kanssa, jos ei muistanut hänestä mitään.
      Sekin asia, että Velho oli sanonut minulla olevan voima pelastaa, painoi mieltäni. Mitä se tarkoitti? Miksi minut oli pitänyt ottaa mukaan tälle matkalle? Miksi vain minä voisin pelastaa Kiorian? Sadat kysymykset pyörivät ajatuksissani. Kaikki oli niin sekavaa. Onneksi Endarin tasainen hengitys sai minut rauhoittumaan ja lopulta sain unen päästä kiinni.
      Valitettavasti näin painajaista.
      Seisoin Endarin kanssa yhdellä niistä upeista näköalapaikoista, joilta saattoi ihailla alla avautuvia lumisia lakeuksia. Jotenkin tiesin mielessäni, että osasin lentää ja hyppäsin siivilleni. Liisin alaspäin ja sitten taas ylös. Olin kuin maailman vapain lintu, tai keiju.
      ”Tule Endar!”, huusin iloisena. Tein piruetteja ja olin ikionnellinen. Endarkin heittäytyi tuulen vietäväksi, mutta hänen siipensä eivät kantaneetkaan. Hän vain putosi holtittomasti alas.
      ”Klara!”, kuulin pojan huutavaan hädissään. Syöksyin hänen peräänsä. Miten oli mahdollista, että heti kun minä opin lentämään, hän menetti sen voiman? Oliko se jotenkin minun syytäni? Endar tippui ja tippui. Lensin niin lujaa kuin pystyin, mutten ollut tarpeeksi nopea.
      ”Endar!” Ääneni hukkui tukehduttavaan ilmaan välissämme. Yritin lentää vielä nopeammin, mutten pystynyt. Maanpinta läheni jo uhkaavasti.
      ”Ei! ENDAR! EIIIII!” Karjuin, mutten ehtinyt saada häntä kiinni. Lumi vain pöllysi, kun hän iskeytyi maahan. Vaikka oli liian myöhäistä, jatkoin huutamista:
      ”Endar! Endar!”
      ”Klara! Klara, herää! Mitä nyt? Olen tässä!” Avasin silmäni ja näin Endarin kasvot omieni yläpuolella, huolestuneina. Makasin liikkumatta. Oliko se varmasti vain unta?
      ”Endar?”
      ”Olen tässä, ei mitään hätää. Näitkö painajaista?” Nyökkäsin ja nousin istumaan.
      ”Jatketaan matkaa”, sanoin päättäväisesti.
      Mitä jos tämäkin uni oli varoitus? Pidin Endaria kädestä koko ajan, ettei mikään voisi yllättää minua. Hyökätä nurkan takaa ja tappaa Endaria. Söimme ja kiipesimme vaitonaisina. Hän ei edes kysynyt, mitä painajaisessani tapahtui, mistä olin kiitollinen, kosken olisi osannut tai halunnut selittää sitä.
      Söimme, kipusimme, söimme, kipusimme… Kun tunnit kuluivat, aloin pelätä pahinta: Että portaat eivät loppuisikaan koskaan. Ehkä ei ollutkaan ovea, jonka takana kukoisti ruusupuska. Ehkä tämä oli ansa.
      Kun nukkumisaika lähestyi, aloin olla todella huolissani. Näiden oli pakko olla oikeat portaat! Jostain syystä oli varma siitä. Irrotin vastahakoisesti käteni Endarin kädestä ja lähdin juoksemaan ylös portaita. Se oli jo aika raskasta koko päivän nousun jälkeen, mutten antanut periksi. Harpoin kaksi askelta kerrallaan ja yritin epätoivoisesti ja tuloksetta löytää portaikosta jotain poikkeavaa, tai seinistä jotain salaista ovea. Ei mitään.
      Yhtäkkiä mieleeni tuli taas painajaiseni ja mietin, pitäisiköhän mennä takaisin Endarin luokse. Painoin katseeni ja hidastin vauhtiani. Tämä oli täysin toivotonta. Rinnassani paloi itku, mutten päästänyt sitä ulos.
      ”Ai!”, huudahdin, kun löin pääni johonkin. Nostin katsettani kummastuneena suurta puista ovea pitkin. Portaat loppuivat siihen. Tämä se oli…

Kiorian kirous, luku 19

19. Lupauksia

      ”Klara, Klara!” Räpyttelin silmiäni kummissani. Mitä oli tapahtunut?

      ”Klara, sinä pyörryit. Kaikki on nyt ihan hyvin. Herää.” Endar siveli poskeani ja suuteli sitten otsaani. Avasin silmäni kokonaan ja muistin. Miren!

      Nousin liian nopeasti istumaan ja päässäni pyöri. Etsin häntä kuitenkin katseellani. Olimme teltassa, mutta Mireniä ei näkynyt.

      ”Missä hän on?” Tiesin, että Endar tajusi ketä tarkoitin, koska hän irvisti kuin puukko olisi isketty hänen sydämeensä. Oli hirveää nähdä hänet sen näköisenä, todella tuskissaan.

      ”Ulkona.” Endar hautasi naamansa käsiinsä ja alkoi hengittää katkonaisesti nyyhkyttäen. Olisin halunnut tehdä samoin, mutten voinut. Olin luvannut itselleni. Silitin Endarin selkää ja yritin lohduttaa. Minä en kyllä ollut oikea ihminen siihen. Tämä oli minun syytäni, kaikki, en ikinä pääsisi siitä eroon. Lohdutukseni muuttuivat anteeksipyynnöiksi ja aloin itsekin hengittää katkonaisesti. Olin kuitenkin pitänyt itkua jo niin pitkään kurissa, että oli suhteellisen helppoa olla sortumatta.

      ”Anteeksi. Olen maailman hirvein ihminen, anteeksi Endar. En tiennyt, olen niin pahoillani. Anna anteeksi, olen niin pahoillani. Olen hirveä ihminen. Anteeksi.” Lopulta sanat yhdistyivät surulliseksi puuroksi ja Endar kietoi kätensä ympärilleni.

      ”En ole yhtään vihainen sinulle. Et sinä voinut tietää, kulta. Saat anteeksi, ei se ollut sinun syytäsi.”  Halasimme toisiamme pitkään, mutta yhtäkkiä selkääni iski taas se kipu. Huudahdin kivusta ja kompuroin ulos teltasta. Kipu oli huumaava, mutta seisoessa ei sattunut niin paljon.

      ”Klara?” Endar tuli heti perässäni ja otti minut kiinni, kun meinasin kaatua. Tuijotin häntä hetken silmiin. Ne punoittivat, näki selvästi, että hän oli itkenyt paljon. Mustat silmät, samanlaiset, kuin Mirenillä ja Derakilla, mutta lämpimämmät.

      ”Mitä nyt?”, hän kysyi huolestuneena.

      ”Selkään sattuu, se sama kipu. Tulin ulos, koska seisoessa ei satu niin paljon.” Vedin syvään henkeä. Kauhea kipu.

      ”Jospa nukuttaisiin nyt, niin jaksetaan jatkaa matkaa huomenna.” Hän johdatti minut sisälle. Jatkaa matkaa? Heti seuraavana päivänä? Eikö Endar halunnut kunnioittaa siskoaan yhtään enempää? Oliko Kioria tärkeämpi kuin oma sisko? Ajattelin asiaa tarkemmin. Itse asiassa oli.  Kioria oli seuraava kuningatar, ja Endar seuraava kuningas… Asia räjähti mieleeni, en ollut muistanut. Mutta Endar piti minua varmasti jonain muuna kuin pelkkänä ystävänä. Kuinka paljon kuitenkaan merkitsin hänelle? Minulle hän oli jo lähes koko maailma. Me olimme kuitenkin ainoat, jotka voisivat pelastaa Kiorian. Rakastin prinsessaa, mutta kumman Endar valitsisi? Turhautuneena ja yhä kivun uhrina nukahdin levottomaan uneen.

      Kyltti, jossa luki: 34 000m tuli vastaan 10.99. Olimme siis viittä vaille huipulla. Endarin kasvoille nousi pitkästä aikaa kaipaamani hymy. Selkäkipu oli loppunut edellisenä päivänä, yhtäkkiä, niin kuin viime kerrallakin. Nyt oli ilta, joten pystytimme teltan kyltin viereen. Sisällä Endar vilkaisi kelloa.

      ”Tunti vielä…”, hän mumisi mietteissään.

      ”Tunti vielä mihin?”, kysyin uteliaana.

      ”Näet sitten.”

      En jaksanut välittää, joten kääriydyin peittooni.

      Nyt meitä oli tässä teltassa enää kaksi, aluksi oli ollut viisi. Karhu oli raadellut Saagen, Kem oli kadonnut mystisesti ja minä olin syöttänyt Mirenille – maailman kauneimmalle keijulle – myrkyllistä lihaa ja hän oli kuollut nukkuessaan. Se oli kielletty aihe, kun kuolemasta oli vain muutama viikko. Emme olleet maininneet häntä kertaakaan, vaan jatkaneet matkaa urhoollisesti. Miren oli jätetty lumen alle jäätymään, ehkä hänet joskus löydettäisiin. Mustahiuksinen prinsessa. Kova kuin kivi, kylmä kuin jää ja valkoinen kuin lumi. Miren Karolin Kriegshart. Mitähän Derak sanoisi? Ei varmaan välittäisi. Pääsinpähän siitäkin kakarasta, hän varmaan ajattelisi. Mutta Endarista ei pääsisi. Siitä minä pitäisin huolen. Suljin väsyneenä silmäni ja sain kuin sainkin hetken päästä ajateltua jotain muuta kuin Mireniä.

      Näin ihanaa unta. Olimme Endarin kanssa teltassa ja minä makasin iloisena hänen vieressään. Puhuimme Kioriasta ja kuningas Edwardista.
      Yhtäkkiä hän kumartui ylleni ja painoi huulensa omiani vasten. Aluksi säikähdin, koska hän ei ollut koskaan tehnyt niin, mutta sitten minut valtasi jokin tunne, jota en osannut määritellä ja se sytytti koko vartaloni liekkeihin. Vastasin hänen suudelmaansa ja kietaisin käteni hänen ympärilleen. Vedin hänet tiukemmin itseäni vasten ja nautin lämmöstä, joka huokui minuun hänen läheisyydestään. En olisi ikinä halunnut sen hetken loppuvan, mutta pian – aivan liian nopeasti – Endar irrottautui otteestani ja naurahti. Avasin silmäni ja punastuin kirkkaan punaiseksi. En ollutkaan nähnyt unta…

      ”Anteeksi”, sopersin. Hän vain hymyili jumalaista hymyä, jota rakastin ja tarttui käsiini.

      ”Hyvää uutta vuotta!” Tuijotin häntä ihmeissäni.

      ”Mitä? Onko nyt? Mitä kello on?”

      ”Kello on tasan 00:00. Haluatko tehdä uudenvuodenlupauksia?”

      ”Haluan.” Nyt minäkin hymyilin. Mitä pitäisi luvata…

      ”Lupaan, että vien Kultaruusun Kiorialle, tai siis me viemme. Lupaan, että pidän sinusta huolta ja etten syötä sinulle mitään myrkyllistä ja lupaan etten tämän matkan jälkeen enää ikinä kiipeä minnekään!” Nauroimme yhdessä ja hän nosti minut syliinsä. Se tuntui ihanalta ja painauduin häntä vasten.

      ”Minäkin lupaan, että me pelastamme Kiorian. Mutta lupaan myös rakastaa sinua elämäni loppuun saakka.” Siihen en osannut sanoa mitään. Ei minun tarvinnutkaan. Katsoimme vain toisiamme silmiin ja tiesimme, että tunsin samoin.

      ”Lupaatko?”, kysyin kuiskaten, arasti hymyillen.

      ”Lupaan.”