Tunsin suuret siivet selässäni ja yritin lentää niin kovaa kuin mahdollista. Tunne oli huumaava, rento ja keveä. Olin keiju, joka liitelee pilvien välissä. Katselin ihastuneena ympärilleni ja huusin ilosta. Hiukseni liehuivat vauhdissa. Suljin silmäni ja heittäydyin tuulen vietäväksi. Ihanaa… Sitten avasin silmäni.
Pimeää. Olinko taas nähnyt lentounta? Löin nopeasti lukulamppuni katkaisijaa ja vilkaisin kelloa. Pienen herätyspossun kyljessä luki 08:39. Voi ei! Tietysti. Tänään en saisi taas myöhästyä. Loikkasin ylös sängystä ja vaihdoin salamana ne vaatteet päälle, jotka laittaisin kouluun. Otin päällimmäiset koulukirjat kasasta ja tungin ne suureen olkalaukkuuni. Sitten kiidin vessaan. Pesin hampaani sellaista vauhtia, että ehdin vilkaista vain kerran peiliin. Paksut ruskeat lainehtivat hiukset näyttivät siltä, kuin olisivat juuri joutuneet pyörremyrskyn kohteiksi. Ruskeat silmät olivat kuin rumat kuopat mustine silmän aluksineen ja punaiset posket kuin mitkäkin omenat. En jaksanut välittää rumasta naamataulustani vaan juoksin laukkuni kanssa alakertaan.
Äiti luki mitä rauhallisimmin lehteä ja siemaili aamukahviaan. Ryntäsin jääkaapille.
”Kiitos kun herätit ajoissa”, huikkasin samalla kun työnsin eväsleipää ja omenaa laukkuuni. En ehtinyt kuunnella äidin vastausta kun kiirehdin takaisin yläkertaan hakemaan kännykkääni, jonka olin unohtanut. Takaisin tullessani kaaduin portaissa ja tiputin sen. Vaikka oikeaan polveen sattui vähän, nousin vain ylös, poimin kännykkäni ja jatkoin matkaa. Tämä oli selvästi epäonnenpäiväni.
”Monesko päivä tänään on?” kysyin odottaen 13. perjantaita vastaukseksi. Aloin sitoa tennareiden nauhoja.
”31. elokuuta. Eikös sinulla ollut kymmenen aamu tänään ja se englanninkoe?” äiti esitti vastakysymyksen.
”Hitto, englanninkoe… Mutta ei ollut kymmenen aamu ainakaan!” vastasin samalla kun vedin toisen kengän jalkaan. Todella outoa, että opettaja pitää näin aikaisin kokeen. Kouluhan oli vasta alkanut. En jäänyt kuitenkaan murehtimaan sitä, vaan vedin ohuen neuleen päälleni. Ulkona oli vielä todella lämmin.
”Nähdään illalla!”
”Hei hei ja anteeksi vielä kun…” Äidin ääni katkesi kun pamautin oven kiinni. En siksi, että olisin hänelle hirveän vihainen, vain koska minulla oli hirveä kiire. Äiti ajatteli, että yhdeksäsluokkalaisen pitäisi jo itse osta huolehtia heräämisestään, mutta kun se tyhmä herätyskello ei toiminut! Hänenkin työt alkoivat yhdeksältä, mutta ne olivat ihan naapurissa. Äiti oli automekaanikko. Hän oli vähän hupsu ja lapsellinen. Antoi minun olla itsenäinen, heräsi aina aikaisin - myös viikonloppuisin – ja rakasti minua yli kaiken. Olimme jo tottuneet elämään kahdestaan. Surulliset kuvat isästäni vilisivät vuosien takaa silmieni eteen, mutta pyyhin ne pois. Nyt pitää juosta, ajattelin vain ja lähdin hölkkäämään kovaa jalkakäytävää pitkin.
”Odota!” huusin bussille, joka oli jo pysäkillä. Kun olin juuri bussin ovien edessä, se lähti liikkeelle, jättäen minut siihen tyhmänä seisomaan.
En kuitenkaan jäänyt odottamaan seuraavaa bussia, koska se tulisi vasta kahdenkymmenen minuutin päästä, vaan lähdin juoksemaan oikotietä koulua kohti. Katsoin kännykän kelloa: 08:48. En mitenkään voisi ehtiä ajoissa. Toivoin, että minulla olisi sellaiset vaaleanvihreät siivet, joista olin monta kertaa nähnyt unta. Yritin juosta kovempaa ja levitin käteni naurettavasti siiviksi. Mutta en noussut ilmaan, minulla ei ollut siipiä. Olin liian hidas. Tietysti myöhästyin koulusta.
Äiti oli vielä töissä, kun tulin kotiin. Kävin suihkussa, koska olin hikoillut tanssitunnilla, joka oli aina maanantaisin koulun jälkeen. Lämmin vesi rentoutti ihanasti lihaksia. Vaikka ei ollut vielä nukkumaanmenoaika, ryömin - syötyäni pari leipää - peiton alle lukemaan. Ensin luin fysiikan kirjaa, mutta kyllästyin nopeasti ja vaihdoin paksuun fantasia pokkariin.
”Kotona! Miten englanninkoe meni?” äiti huusi parinkymmenen minuutin kuluttua.
”Ihan hyvin”, vastasin. Äiti vihasi sitä kun vastasin ihan hyvin, ihan okoosti tai ihan kivasti, mutta en keksinyt mitään parempaa. Kuulin hänen tepsuttelevan yläkertaan.
Kun hän ilmestyi oviaukkoon, hän aikoi ensin sanoa jotain toruja, mutta kysyikin yllättyneenä:
”Miksi olet nyt jo sängyssä?” Kohotin olkiani.
”Onhan kello jo puoli yhdeksän…” Yleensä menin omaan huoneeseeni vasta kymmenen jälkeen. Sitä ennen katsoin televisiota, pelasin äidin kanssa lautapelejä tai neuloin huvikseni pipoja ystävilleni. Meillä oli usein äidin kanssa hauskaa, emmekä riidelleet koskaan pahasti. Jos äitiä ärsytti jokin mitä tein tai sanoin – niin kuin nyt – hän sanoi opettavia sanoja vähän kovemmalla äänensävyllä, mutta tuli sitten halaamaan minua ja lähti hymyillen. Nyt hän hyppäsi puhumisen yli ja tuli viereeni sängylle. Hän kietoi kätensä ympärilleni, vaikka estelin hieman. En aina jaksanut hänen hellyyksiään.
”No alapas sitten nukkua pikkuinen. Kauniita unia!” Kuin olisin joku pieni vauva, hän asetteli peiton paremmin ja antoi pusun poskelle. Naurettavaa.
Kun hän oli lähtenyt – hymyillen tietysti – laiton pokkarin ja lukulampun pois. Voisin tosiaan ruveta nukkumaan. Sitten saattaisin jopa herätä ajoissa, vaikka herätyskello ei toimisikaan. Suuret kauniit siivet hyppäsivät heti mieleeni kun suljin silmäni. Ajattelin keijujenmaata, jossa kaikki olisi hyvin. Kaikki lentelisivät huolettomasti ympäriinsä. Vaikka minulla oli mukavaa ajateltavaa, en millään meinannut saada unta. Se johtui varmasti siitä, etten yleensä mennyt näin aikaisin nukkumaan.
Juuri kun olin nukahtamaisillani, havahduin johonkin ja nousin nopeasti istumaan. En tiedä heräsinkö siihen, että lukulamppu oli laitettu päälle vai siihen, että joku käveli edestakaisin sänkyni edessä vai siihen, että nainen hyräili kaunista sävelmää. Hän pysähtyi yhtä äkkiä kuin olin noussut ja hymyili minulle ystävällisesti.
Hän oli pieni (olen 160cm pitkä ja hän oli varmasti lyhyempi) ja näytti äidiltä. Ei minun äidiltäni tietenkään, mutta jonkun äidiltä kuitenkin. Hiukset olivat vaaleanruskeat – vaaleammat kuin minulla – ja harmaat, kasvot pyöreät, silmät pienet ja huulet muhkeat. Ne olivat pieneen hymyyn kääntyneet. Yllään hänellä oli vaalea hame, joka ylettyi nilkkoihin ja ruskeamustaruudullinen pitkähihainen neule. Niiden päällä oli kaunis punainen essu. Hän oli tukevahko ja jaloissaan hänellä oli ruskeat talvisaappaat, mikä oli outoa, koska oli elokuun viimeinen päivä ja vielä aika lämmin. Oli kulunut varmasti ainakin viisi minuuttia kun olin vain arvioinut naisen ulkonäköä ja tuijotin nytkin hänen saappaitaan, kun lämmin ja mukava ääni sanoi:
”Hei Klara!” Katseeni kohdistui taas naisen pieniin ruskeisiin silmiin. Siis miten tämä nainen oli päässyt huoneeseeni? Se oli toisessa kerroksessa ja ovi oli kiinni. Ikkuna oli toki hieman raollaan, mutta se oli ollut koko ajan. Ja kuka hän oli? Mistä hän tuli? Mitä ihmettä?
”Olen Pirgit Lampenstroh. Tulin hakemaan sinut Timanttimaahan. Tiedän, että tämä on todella yllättävää, mutta minulla ei ole ollut aikaa tulla aikaisemmin. Olen pahoillani.” Hän hymyili ja ojensi kätensä. ”On jo aika kiire. Ota kädestäni.” Tuijotin häntä hetken tyhmänä. Pirgit? Outo nimi…
”Siis mihin me ollaan menossa?” Pirgit näytti hieman vaivautuneelta ja sanoi nopeasti:
”Kello on jo 23:39 ja kahdeltatoista pitäisi olla perillä. On vähän kiire kulta. Pue takki päälle ja tule. Olemme menossa Sirigialle. Hänen luonaan on portti.” Täh? Minun pitäisi lähteä tuntemattoman naisen mukaan jonkun Sirigian luokse jolla oli portti?
”Mun takki on kyllä alakerrassa”, sanoin estelläkseni hieman.
”Kuule rakas, en haluaisi olla töykeä, mutta meillä on nyt hoppu. Haetaan takkisi, sinua tarvitaan!” Pirgit hoputteli ja käveli sitten ovelleni. Hän avasi sen hiljaa ja viittoi minua tulemaan peräänsä. Epäröin, tietysti. Kuka nyt lähtisi keskellä yötä jonkun tuntemattoman mukaan noin vain? Mutta Pirgitissä oli jotain, joka loisti sanaa TURVALLINEN. En pelännyt häntä tippakaan, mutta olisiko silti järkevää lähteä hänen mukaansa? No ei ollut mitään menetettävääkään… (Niinhän minä silloin luulin.) Hiivin Pirgitin luokse. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja nyökkäsi.
Kävelimme varovasti alakertaan, varastohuoneen ja vessan ohi eteiseen. Otin mustan takkini ja harmaat tennarit. Yritin pukea nopeasti, mutta kengännauhoissa kesti silti. Pirgit alkoi hetki hetkeltä näyttää hermostuneemmalta ja hoputteli minua.
”Kello on jo 23:44!” Pirgit ilmoitti luultavasti enemmän itselleen kuin minulle. Kun olin valmis, hän tarttui minua kädestä ja työnsi oven auki. Äiti oli nähtävästi jättänyt sen illalla lukitsematta. Pirgit piti minusta tiukasti kiinni ja retuutti perässään. Juoksimme jalkakäytävää pitkin ja käännyimme jollekin pihalle. Hölkättyämme sen läpi kiipesimme aidan yli toiselle pihalle. Pirgit veti minua nyt viistosti pihan läpi – suoraan poispäin omakotitalostani. Menimme portin läpi toiselle jalkakäytävälle, jota juoksimme vain vähän aikaa. Sitten ylitimme tien ja tunkeuduimme kahden kerrostalon väliin. Siellä oli niin ahdasta, että opastajani joutui kipittämään sivuttain. Kun kapea käytävä päättyi, käännyimme juoksemaan oikean puolimaisen kerrostalon viertä. Käännyimme vielä kerran vasemmalle ja olimme metsässä. En ymmärrä vieläkään miten Pirgit osasi suunnistaa siellä, oli pimeää ja ainoat äänet olivat jalkojemme kahina lehtiä vasten ja kiihtynyt hengityksemme. Säpsähdin, kun edessäni hölkkäävä hahmo puhui.
”Kello on jo 23:54. Voi ei!”, Pirgit huohotti. Risteilimme vielä noin minuutin mielestäni päättömästi metsässä. Onneksi edessä häämötti pian valo. Kiihdytimme vauhtia ja saavuimme mökin luo.
Tukeva nainen seisoi kädet puuskassa oven edessä. Pirgit päästi käteni irti ja käveli naisen luo. Hän sai tuskin huohotukseltaan sanottua:
”Anteeksi Sirigia. Olemme pahasti myöhässä. Avaa portti, kello on jo 23:56!” Olin jäänyt taemmas tasaamaan hengitystäni ja astelin nyt hitaasti lähemmäs. Talon ympärillä ei ollut mitään aitaa eli ei myöskään porttia.
”Siis hetkinen, mikä portti?”
”Etkö sinä kertonut?” Sirigia kysyi vihaisesti. ”Sinun on parasta selittää nyt”, hän tokaisi ja meni sisälle mökkiin. Tuijotin Pirgitiä odottaen.
”Nyt ei ole aikaa”, hän kuiskasi vain ja veti minut mökkiin. Sisällä oli suloista: suuri takka peitti melkein kokonaisen seinän ja sänky toisen. Pieni keittiö nurkka ja kirjahylly peittivät viimeisen seinän. Kuten olin arvellutkin, mökissä oli vain yksi huone. Sen vuoksi ihmettelin, kun en aluksi nähnyt Sirigiaa. Sitten huomasin suuren mustan aukon keskellä lattiaa. Tikkaat oli laskettu alas pimeyteen.
”Nopeasti!” Pirgit töksäytti ja kapusi alas. Tämä oli jo aika pelottavaa, ajattelin, mutta kiipesin rohkeasti perässä. Alhaalla ei ollutkaan niin pimeää kuin ylhäältäpäin näytti. Parin metrin päässä minusta oli seinällä ihmeellinen esine. Se oli kuin valtava taulu, jolla oli kullatut, kauniisti kirjaillut kehykset. Mutta kuvaa ei ollut. Oli vain vaaleansinisenä hohtava laatta. Pirgit piti taas kädestäni kääntyessään minuun päin ja sanoessaan juhlallisesti:
”Tämä on portti Timanttimaahan!” Sirigia sipaisi kultaista kehystä ja loiste kaksinkertaistui.
”Kello on kaksitoista”, hän ilmoitti. Tuijotin valoa lumoutuneena ja astuin lähemmäs. Tunsin kuinka Pirgit puristi kättäni kovempaa ja astui kanssani aivan taulun eteen. Nostin automaattisesti käteni ja halusin koskettaa valoa. Työnsin etusormeni siniseen ja se upposi sihisten. Taulu oli niin matalalla, että pystyisin astumaan sisälle. Kädessäni kihelmöi mukavasti ja hyppäsin portista. Kaikki pimeni…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti