4. Suuri Sali
Tällä kertaa heräsin siihen, että joku ravisteli minua. Räpäytin silmäni auki ja tuijotin pieniin, tuttuihin silmiin, Pirgit.
”Nyt on taas kiire, nousehan Klara.” Yritin hieroa unihiekat silmistäni, mutta tuskin pääsin istumaan, kun jo lysähdin takaisin makuulle. Pirgit liu’utti kätensä selkäni alle ja nosti minut ylös sängystä. Hoipertelin yöpuvussani, paljain jaloin, hänen perässään pitkin käytävää. Tällä kertaa käännyimme ensimmäisestä ovesta oikealle ja sitten vasemmalle loivia ja leveitä kierreportaita ylös. Ylhäällä avautui pitkä ja leveä käytävä, jonka lattia oli punaista samettia. Heräsin jo vähän enemmän, kun menimme jostain ovesta sisään ja tulimme ihanaan vaatehuoneeseen.
Huone ei ollut iso eikä pieni, vähän isompi kuin meidän olohuoneemme. Yksi seinä oli peitetty kokonaan peilipöydillä ja kokovartalopeileillä. Muut seinät pursuilivat kaappeja, jotka pursuilivat vaatteita.
Pirgit ohjasi minut yhteen kokovartalopeilin edessä olevaan keltaiseen – tai kultaiseen - tuoliin ja sanoi:
”Ota vaatteesi pois ja katsotaan, mitä löydämme sinulle.” Olin jo melkein täysin hereillä, joten tottelin käskyä vain muutaman sekunnin viiveellä. Pirgit penkoi kaappeja minkä ehti ja löysi pian minulle valkoiset alusvaatteet ja sinisen mekon. En tiedä miksi, mutta en oikein koskaan ole ollut mekkoihmisiä. Olen mieluummin poikamainen, vaikka on minulla kyllä hameita. Mekkoja pidän vain juhlissa, jos niissäkään.
Otin mekon hymyillen vastaan, mutta Pirgit huomasi heti kasvoiltani näkemykseni asiasta.
”Olen pahoillani, jos et pidä mekoista, mutta nyt on sen verran tärkeä tilaisuus, että se on välttämätöntä.” Huokaisin ja puin mekon ylleni. Se oli juuri sopiva ja tuntui mukavalta. Sininen silkki laskeutui polviin asti ja oikeassa olkaimessa oli suuri sininen kukka. Pirgit käänsi minut peiliä kohti ja alkoi sukia hiuksiani suurella harjalla. Hän pyöritti ne nutturalle ja ojensi vielä mustat ballerinat.
”Olet kaunis.” Äidillinen hymy, en ollut vieläkään tottunut siihen. Minun oli pakko hymyillä takaisin ja niiasin hienostuneesti mekossani. Pirgit naurahti ja tarttui minua kädestä.
”Nyt on mentävä.” Hän otti vanhat vaatteeni toiseen kätensä ja kävelimme takaisin suureen käytävään.
Siellä olikin nyt jo enemmän ihmisiä – tai keijuja. Heitä juoksi sinne tänne ja puheen palpatus oli kovaa. Pukuhuoneen ovi oli eristänyt sen todella hyvin.
”Hei, päivää, huomenta, heipä hei, hyvää huomenta!” Kaikki tervehtivät meitä nopeasti ja Pirgit tervehti takaisin vetäessään minua käytävän toiseen päähän. Yksi kauniisti pukeutuneista naisista tönäisi minua vahingossa tungoksessa ja alkoi vuotaa anteeksi pyyntöjä.
”Ei se mitään”, yritin sanoa hänelle, mutta kädestäni vedettiin koko ajan nopeasti eteenpäin. Pian tulimme toisten portaiden luokse ja lähdimme monien muiden kanssa alaspäin. Miksihän keijut kävelivät hitaasti portaita eivätkä lentäneet? Kysyin Pirgitiltä, joka vastasi:
”Se tuottaisi liikaa pahoja törmäyksiä ja siivet vievät paljon tilaa.” Tyydyin siihen vastaukseen sillä olimme tulleet alimpaan kerrokseen ja edessä avautuivat todella suuret ovet, ainakin viisi kertaa minun korkuiseni. Kahvoja ei ollut, vain suuret valkoiset timantit ja ovet itsessään oli tehty tummasta puusta. Reunoja koristivat kymmenet eriväriset timanttinauhat ja monimutkaiset kaiverrukset. En huomannut, että olin pysähtynyt ennen kuin Pirgit vetäisi minut suurien ovien vieressä olevalle pienelle ovelle – tai oli se ihan tavallisen kokoinen, mutta pieni toisten ovien vieressä. Kaikki muutkin menivät tästä ovesta. Timanttiset näyttivätkin siltä kuin ne avattaisiin todella harvoin.
”Tämä on Suuri Sali!” Pirgit esitteli minulle astuessamme seuraavaan huoneeseen, enkä ihmetellyt nimi valintaa.
Sali oli niin suuri, etten osaa sanoa kuinka monta meidän olohuonettamme sinne mahtui, vähintään sata. Sali oli kokonaan valkoinen ja tylsä, mutta massiivinen se ainakin oli. Se oli pitkulaisen muotoinen ja keskellä meni punainen matto päästä päähän. Sen molemmin puoli oli monta penkkiriviä. Kauimmaisessa päässä, jonne oli niin pitkä matka, etten melkein erottanut sinne, oli koroke ja sen päällä kolme valtaistuinta. Keskimmäinen oli suuri ja toiset vähän pienempiä, mutta muuta en niistä nähnytkään. Oikean puolimaisella seinällä oli ainakin sata korkeaa ikkunaa, joitten lasit olivat mukavan keltaiset.
Pirgit talutti minut viimeiseen penkkiriviin, joka oli lähinnä meitä ja istutti minut siihen. Muutkin alkoivat jo istuutua edempänä oleville penkeille. ”Minun pitää mennä edemmäs istumaan, mutta ole sinä pikkuinen tässä. Onnea!” Sitten hän lähti ja minä jäin yksin siihen istumaan. Mitä onnea?
Koko salin etuosa alkoi olla täynnä ja ihmi… -keijut istuutuivat nyt taemmaskin. Tänne mahtui varmasti monta tuhatta henkeä. Koska paikaltani näki niin huonosti valtaistuimille, olisin halunnut mennä eteenpäin, mutten uskaltanut siirtyä.
Keijut edessäni ja ympärilläni alkoivat hiljentyä kuin jostain salaisesta merkistä. Hitaasti mutta varmasti ja pian kaikki olivat ihan hiljaa. Joku, jonka kasvoja en nähnyt, nousi lavalle ja sanoi kuuluvalla äänellä:
”Rakkaat Timanttimaan kansalaiset! Minulla on ilo, ja kunnia pyytää eteenne kuninkaamme Edward IV ja hänen tyttärensä prinsessa Kioria!”
Suuret puuovet alkoivat avautua hitaasti ja naristen. Kun ne olivat apposellaan, astui sisään pitkä mies, jolla oli mahtava kruunu päässään ja viitta harteillaan. Hänen hiuksensa ja silmänsä olivat tummanruskeat kuten minulla. Kun tarkastelin hänen kasvojaan hieman tarkemmin, huomasin hänen muistuttavan isääni. Vaikka muistin isäni vain hämärästi, vihlaisi ajatus rintaani. Kuningas käveli arvokkaasti leuka ylhäällä, mutta kopeuden tasapainottivat lämpimät silmät. Näin hänet niin tarkasti, koska suuret ovet olivat salin siinä päässä, jossa minä olin.
Hänen perässään tuli tietysti Kioria. Hämmästyin taas samannäköisyyttämme. Pieni mutta loistelias kruunu – kullan kimalteleva ja täynnä timantteja – hänen ruskeissa hiuksissaan oli niin kaunis, että unohdin hengittää hetkeen. Oliko prinsessa siis käynyt huoneessani eilen yöllä, tai kuinka monta päivää siitä sitten olikin? Kun Kioria käveli ohitseni, hän hymyili minulle minun hymyäni ja käänsi sitten päänsä taas eteenpäin. Kuninkaalliset kävelivät hitaasti salin toiseen päähän keijujen kumarrellessa istualleen heidän suuntaansa. Etummaisen rivin kohdalla Koiria kumartui halaaman jotakuta, joka istui siinä, ja käveli sitten korokkeelle. Kuningas istuutui keskimmäiselle valtaistuimelle ja Kioria toiselle pienemmistä. Ei ollut vaikeaa arvat kenelle toinen istuin oli kuulunut – kuningattarelle.
”Rakkaat alamaiset!” (mikä klisee) ”Olen noussut tälle lavalle tänään hyvin surumielisenä. Olen pahoillani ilmoittaessani, että kuningassuvun kirous on langennut tyttäreni päälle.” Hänen äänensä murtui hiukan ja yleisö kohahti.”Prinsessa Kioria Okariina Kronenstein on vakavasti sairastunut.” Kaikki tuhannet silmäparit kääntyivät kuninkaasta pieneen tyttöön hänen vierellään. En täältä asti nähnyt Kiorian ilmettä, mutta sen mukaan mitä hän oli silloin yöllä sanonut, luulisin että hänellä oli närkästynyt ilme. ”Olemme kuitenkin hankkineet pelastuksen, johon ei ole koskaan ennen Timanttimaassa turvauduttu”, kuningas jatkoi kovalla äänellä. Hyvä, ajattelin itsekseni, sillä vaikken tuntenut prinsessaa mitenkään, oli minulle jo kasvanut jonkinlainen ystävyys ja kunnioitus häntä kohtaan. Miksi kuningas edes levitti tällaista surusanomaa jos pelastus oli olemassa? Minkälainenkohan kirous se on?
”Olemme nimittäin lähettäneet prinsessan äidin Pirgit Lampenstrohn hakemaan ihmisten maailmasta prinsessan kaksoisolennon. Nousisitko lavalle Klara!”
Jokainen lihakseni jäätyi, enkä pystynyt liikkumaan. Tämä ei voinut olla mahdollista. Keijut kääntelivät päitään etsien minua joukostaan. Hyvä että oli aivan takimmaisessa rivissä, jossa ei istunut kuin kaksi keijua minun lisäkseni. Tuijotin hätääntyneenä eteeni. Aivan liian pitkän hiljaisuuden jälkeen nousin lyijyn raskaille jaloilleni ja lähdin kävelemään.
Matka oli niin pitkä… Peruin sanani siitä, että oli hyvä istua takimmaisessa rivissä. Pirgit oli varmasti tahallaan istuttanut minut sinne, jotta kaikki näkisivät minut. En uskaltanut katsoa, mutta tunsin joka ikisen keijun tuijotuksen niskassani. Useat heistä katselivat minua kummastuneena – luultavasti sen takia, että näytin tismalleen samalta kuin prinsessa. Kuulin kuisketta kaikista suunnista. Tämänkö takia minulla piti olla niin hienot vaatteet? Käteni alkoivat täristä suunnilleen puolessavälissä ja sitten oli hankalaa hengittää. En ole koskaan ollut hyvä väkijoukkojen edessä. Kun lopulta – oli mennyt varmasti tunteja – saavutin korokkeen, en tiennyt yhtään mitä olisi pitänyt tehdä. Jäin vain tyhmänä siihen seisomaan ja hain hätäisesti apua ympäriltäni. Oli ahdistavan hiljaista.
”Tule toki tänne ylös Klara”, kuningas Edward – vihdoinkin muistin hänen nimensä – sanoi pehmeästi. Odotin vielä hetken paikallani ja nousin sitten hitaasti lyhyet portaat ylös korokkeelle. Hikoilua…
En oikein osannut liikkua mihinkään suuntaan. Onneksi Kioria sipsutti viereeni ja otti rohkaisevasti kädestä. Hän talutti minut kuninkaan viereen. Kuningas rykäisi ja kysyi nyt taas kuuluvalla äänellä:
”Kuinka kauan olet nyt ollut Timanttimaassa?” Huomasin vasta nyt kaiutin laitteen, jota kuningas ojensi minua kohden. Sen läpi ääni kuului paljon kovempaa, vähän niin kuin mikrofoni.
”…” En osannut sanoa mitään. Miten kauan olin ollut täällä? En todellekaan tiennyt. Mikrofoni, jonka kuningas oli nyt tuupannut käteeni, oli aivan hiestä märkä.
”Ööö… En tiedä”, vastasin rehellisesti. Etsin Pirgittiä hätääntyneenä katsomosta. Löysin hänet aivan etummaisesta rivistä suuri ymmärtäväinen hymy kasvoillaan. Häntä Kioria oli siis halannut. Ilmeeni varmaan kertoi kaiken ja Pirgit nosti hitaasti kahdeksan sormea pystyyn. Naamani sileni ja avasin suuni. Kuningas oli juuri ottamassa kaiutinta kädestäni ja vetäisin sen epäkohteliaasti takaisin.
”Siis olen ollut täällä kahdeksan päivää! Anteeksi, muistikatkos.” Anna mun kuolla, anna mun kuolla… Kaikki tuijottivat minua hämmentyneenä.
”Hyvä on, eli aika pitkään. Miten olet toipunut maailmojen välisestä matkasta?”
”Mitä?” Tunsin itseni idiootiksi ja sitä varmasti olinkin.
”Siis olet varmasti ollut erityisen väsynyt tai sinulla on voinut olla pääkipuja.” Kuningas ojensi epäröiden mikrofonin minulle.
”Niin, olen kyllä ollut todella väsynyt. Mutta ihan hyvin menee, kiitos kysymästä!” Eikö hän voisi vain esittää asiansa, eikä kysellä minulta. Hiki oli jo kylmettynyt iholleni ja aloin täristä hiukan.
”Sinut on valittu todella tärkeään tehtävään. Miten olet valmistautunut tähän?” Mitä ihmettä?
”En mitenkään…”, vastasin tylsästi ja huomasin, että Edward alkoi vihdoin tajuta, ettei minulta kannattanut kysellä. Huokasin helpotuksesta.
”Noniin. Olemme siis saaneet vieraaksemme ihmisen, toiselta planeetalta. Hänen nimensä on Klara ja hän on 16-vuotias. Hän on toivottavasti pelastava meidät kaikki!” Kuningas kohotti ääntään lauseen lopussa niin, että kaikki tajusivat taputtaa, mutta hyvin laimeasti. Hän yritti hymyillä, mutta suupielet jäivät pieneen epävarmaan irvistykseen. Voisiko nolompaa tilannetta olla…
Voisi.
”Nyt ehkä kertoisit meille vähän uroteoistasi maapallolla.” Kuningas työnsi mikin taas minulle ja yritti yhä hymyillä rohkaisevasti. Näin silmäkulmastani Pirgitin pudistamassa päätään kuninkaalle ja toivoin että tämä olisi huomannut. Pirgithän oli yksi harvoista, jotka olivat oikeasti olleet maapallolla ja tiesi maailman menosta siellä. Tämä oli kuin pahimmista painajaisistani.
”Mmm… Ööö… …” Kauheaa! Kai tässä nyt jotain pitäisi keksiä. ”No, sain kerran kiitettävän äidinkielenaineesta, joka käsitteli fantasiaa.” Hetken oli tuskaisen hiljaista ja sitten kaikki taputtivat taas. Kuningas Edward otti kaiutin esineen takaisin itselleen – luojan kiitos.
”Kuuden päivän päästä Klara, Endar ja Miren lähtevät vaaralliselle matkalle Luna-vuorille ja yrittävät pelastaa rakkaan tyttäreni!” Kaikki taputtivat nyt jo vähän voimakkaammin, luultavasti siksi, että lavan reunalle oli noussut komea nuori mies. Hänellä oli paksut kiharaiset mustat hiukset ja tummat silmät. Hän oli huiman pitkä. Hän heilutti yleisöön ja käveli sitten taas pois. Tuijotin hänen peräänsä. Olikohan tuo Endar? Olipa hän komea.
”Kiitos Klara!”, kuningas lausui vielä ja sitten prinsessa Kioria saattoi minut alas korokkeelta. Huh…
”Olisi se voinut paremminkin mennä.” Hän hymyili ilkikurisesti kuin liittolaiselle ja naurahti. En osannut muuta kuin hymyillä tismalleen samalla tavalla takaisin. Aloin todellakin pitää hänestä.
Menimme korokkeen vasemmalla puolella olevalle ovelle ja siitä käytävään. Taas portaita. Miten kukaan osasi suunnistaa tässä paikassa? Menimme ainakin viisi kerrosta ylöspäin ja pitkän, mutta kapean käytävän päässä olevasta ovesta.
Sen takana oli kaksion kokoinen asunto joka olio kalustettu aivan eri tavalla kuin kaikki muut huoneet ja käytävät, joita olin täällä nähnyt. Siellä oli keittiö, olohuone ja makuuhuone.
”Tämä on niin sanottu ihmissviitti ja saat asua täällä nämä kuusi päivää. Sinun ei tarvitse enää olla tarkkailussa aurinkohuoneessa. Ihmiset pyörtyvät aina kun tulevat tänne ja siitä voi jäädä jotain pysyviäkin päävaivoja, mutta sinä olet ihan kunnossa. Eli tervetuloa! Ja tuolla on vessa”, prinsessa selitti ihanalla äänellään.
Hän ei ollut yhtään niin hauraan ja pienen näköinen näin päivänvalossa. Pieni tyttö oli kokonaan kadonnut.
”Minkä ikäinen olet?” kysyin hetken mielijohteesta.
”19.”
”Miksi olemme tismalleen samannäköisiä?” Prinsessa naurahti ja sanoi:
”Me keijut emme muutu moneen vuoteen sen jälkeen, kun olemme täyttäneet 15. Siihen asti kehitymme samalla tavalla kuin ihmiset ja sitten olemme samanlaisia monta kymmentä vuotta. Vanhenemme todella hitaasti.”
”Miten vanhaksi keiju voi elää?” kysyin uteliaana.
”Se riippuu maasta. Tuhon – ja Taikamaan keijut elävät vain 250-vuotiaiksi, mutta Timanttimaassa voi elää jopa kaksi kertaa niin vanhaksi. Isä on 357 ja se on vasta keski-ikää. Vaikka kyllä hän on välillä vähän vanhuuden höperö!” Hänen oli pakko nauraa ääneen. Hymyilin ja katselin kiinnostuneena ympärilleni.
Keittiössä oli paljon valkoisia kaappeja ja hyllyjä, mutta kaikki olivat tyhjiä. Vain yhdessä oli lautanen, lasi sekä jotain leipää.
”Tuomme sinulle ruuat tai voit mennä ruokalaan syömään, miten haluat.” Ehkä pitäisi aluksi ottaa ruuat ”asuntooni”, koska en edes tiennyt missä ruokala oli.
”Onko ruokala se, jossa oli suuret lasittomat ikkunat?” Prinsessa nauroi taas.
”Juu, mutta en usko, että kuitenkaan löytäisit tiesi sinne!”
”Totta!” Nyt nauroimme yhdessä. ”Otan siis ruuat huoneistooni, jos sopii, teidän korkeutenne!” sanoin erittäin kohteliaasti, mutta oikeastaan vitsinä. Hän ymmärsi, mutta sanoi kuitenkin:
”Sano vain Kioria.”
Olohuoneessa oli musta nahkasohva ja suuri valkoinen matto. Sohvaa vastapäätä olevan ruskean lipaston päällä oli jopa TV! Uloin seinä oli kokonaan lasia.
”Tämä on ihana!” Makuuhuone oli pieni, mutta kotoisa. Sänky ja verhot olivat samaa vaaleaa sävyä ja suuri vaatekaappi vei lopun tilan. Hyppäsin sängylle istumaan.
”Äiti on suunnitellut tämän ja huolehtinut tavaroiden toimituksesta. Hän tietää, mitä ihmisten maailmassa on.” Kiorian ääni oli ylpeä ja iloinen.
Silloin mieleeni räjähti asia, joka minun olisi pitänyt muistaa jo kauan sitten.
”Äiti!”Sana purkautui huuliltani kauhistuneena huudahduksena. Hänen kasvonsa olivat silmieni edessä ja haparoin tarttuakseni niihin. ”Mitä hän… mitä hän ajatteli kun ei löytänyt minua sängystäni aamulla? Olen olut poissa jo kahdeksan päivää! Hän varmasti soitti poliisit ja kaikki ja ja… minun täytyy mennä heti takaisin!” Nousin ja juoksin ovelle. Kyyneleet nousivat jo silmiini.
”Shh…” Kioria lennähti viereeni ja kietoi kätensä hartioilleni. ”Kuuntele Klara. Ei mitään hätää. Aika ei mene täällä samalla lailla. Kun täällä on mennyt yksi päivä, on siellä mennyt yksi sekunti. Se on kai joku muinainen taika. Rauhoitu.” Hengitin syvään. Saattoiko tuo olla totta? Luotin Kioriaan, joten rauhoituin. Kahdeksan sekuntia. Ei huolta. Todella lyhyestä ystävyydestämme huolimatta Kioria halasi minua lujasti kuin parasta ystäväänsä. Sitten hän istutti minut sohvalle. Hymyilin pientä helpottunutta hymyä hänelle ja hän pyyhki kyyneleitäni pois. Tämä maa oli todella sekoittanut pääni, koska kyllä minulle muuten olisi tullut äiti aikaisemmin mieleen.
”Jätän sinut tänne kotiutumaan. Endar tulee varmaan myöhemmin tervehtimään sinua.” Hän huomasi hieman kummastuneen ilmeeni ja jatkoi: ”Ei hätää, hän on todella mukava, komea ja hauska. Hän on hyvä soturi ja sen takia hänet valittiinkin lähtemään sinun kanssasi. Nähdään huomenna!” Kioria, kaksonen, perääntyi ovelle ja poistui vilkuttaen. Kaksonen siksi, että olimme tosiaan ihan samannäköisiä – jos ei hänen hiustensa suoruutta laskettu – ja samanlaisia muutenkin. Hymyilin kaksosajatukselle ja kävin mukavasti makaaman sohvalleni. Olinko vieläkin väsynyt? Nähtävästi.
Olin juuri unen ja todellisuuden rajamailla, kun oveni avautui ja odotin näkeväni Endarin. Ovella seisoikin suuri mustiin pukeutunut mies, joka käveli ripeästi luokseni ja tarttui toisella kädellään ranteistani ja toisella hän peitti suuni juuri kun aioin huutaa. Kun jokin kumahti kovaa takaraivooni, pyörryin välittömästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti