5. Derak ja Endar
Kun tulin tajuihini, en aluksi ymmärtänyt ollenkaan missä olin ja miksi. Minulla ei ollut mitään muistikuvaa tapahtuneesta. Katselin varovasti ympärilleni, mutta oli aivan pimeää. Makasin jollain kovalla sängyllä. Hetken ajatteli, että koko Timanttimaa oli ollut vain unta, että olin taas omassa sängyssäni.
Silloin kauempaa ilmestyi valo, soihtu, ja kun se oli aivan vieressäni, joku painoi suuren likaisen käden otsalleni. Ruma parrakas miehen – tai keijun – naama ilmestyi yläpuolelleni.
”Hei Klara”, hän sanoi tekohilpeästi matalalla äänellä. Sitten hymy muuttui vakavaksi. ”Olen Derak. Minulla on sinulle pieni tehtävä tulevalle matkallesi.” Derak? Missä olin? Sitten muistin miten hän oli tullut huoneeseeni, jossa olin odottamassa E… Enkar, Endaria! Hän oli lyönyt minut tajuttomaksi.
Tuijotin miestä peloissani ja vihaisena.
”Missä olen?”, oli pakko kysyä.
”Kellarissa, mutta ei sillä nyt ole mitään väliä. Se tehtäväsi voi olla mielestäsi aika vaikea… Tiedäthän sinä Endarin, jonka kanssa lähdet etsimään parannuskeinoa? Teidän mukaanne tulee myös minun tyttäreni Miren. Hänkin tietää tehtävästäsi, muttei varmaan tule auttamaan sinua paljoakaan. Hän on aika itsepäinen.” Derakin ilme kuvasti selvästi inhoa ja tyytymättömyyttä tytärtään kohtaan. ”Mutta nyt suoraan asiaan, jotta saan sinut ajoissa takaisin. Sinun pitäisi tappaa Endar.”
Hän antoi sanojen uppoutua täysin aivoihini, yksitellen… Tappaa, Endar, minun? Mitä? Tämä Timanttimaa oli todella outo, pelottava ja sekava paikka.
”Mitä?” kysyin vielä, vaikka olin kuulut ihan tarkasti mitä Derak oli sanonut. Hän vain hymyili tuuhean parran ympäröimällä suullaan. Päästin kauhun, epätietoisuuden ja vihan sekaisen älähdyksen. Katsoin – vaikken olisi halunnut – Derakia suoraan silmiin ja yritin nähdä pilailiko hän. Se oli selvää. Ei.
Yritin selvitellä ajatuksiani ja etsin vaivihkaa ulospääsyä, ovea tai takaluukkua, mutta oli pimeää. Ainoa valonlähde oli palava puunpala Derakin kädessä. Nyt hän suoristautui ja puhui:
”Ainiin, ja jos et suostu, se on lorusi loppu...” Hän nosti toisen kätensä näkyville. Siinä oli suuri jousipyssy, jota en ollut huomannut aikaisemmin. Silmäni laajenivat automaattisesti pelosta. Miten kaikki oli niin nopeasti muuttunut? Vähän aikaa sitten makasin vielä omassa sängyssäni kotona…
”No valitsepas nyt tyttönen!” Derak katkaisi harhautuneen ajatukseni todella kärsimättömällä äänellä. Minun pitäisi tappaa Endar? Tämä oli hullua. Mutta en ollut todellakaan valmis kuolemaankaan! Ehkä Endar oli tehnyt jotain todella pahaa, anteeksiantamatonta. Sitä paitsi voisin livahtaa tehtävästäni varmasti myöhemmin.
”Hyvä on…”, kuiskasin, mutten hirveän päättäväisesti.
”Hyvä on mitä? Kuolet vai tapat? Vastaa! Aika kuluu!” Derak oli yhtäkkiä todella vihainen. Hänellä oli varmasti jotain mielialanvaihteluongelmia. En kuitenkaan jäänyt sitä pohtimaan, sillä minulla oli kiire vastata hänelle, ettei hän suuttuisi enempää. En olisi halunnut sanoa seuraavaa lausettani, mutta inhottavan tilanteen takia minun oli pakko.
”Hyvä on, tapan Endarin”, huokasin.
”Hyvä”, Derak sanoi vain ja nosti minut istuma asentoon, lyödäkseen minua jollain voimakkaasti takaraivoon. Tuosta tulee varmasti kuhmu, ehdin vain ajatella ja sitten kaikki pimeni.
Tokkuraisena heräsin siihen, että joku koputti oveen. Mihin oveen? Kuka? Avasin silmäni ja hieroin niitä kämmenelläni. Olin ”sviittini” sohvalla aivan niin kuin vähän – tai paljon – aikaa sitten. Muistin heti kaiken kellarissa tapahtuneen.
Joku koputti taas oveen, nyt jo aika voimakkaasti. Nousin horjuen, mutta löysin nopeasti tasapainon. Päätä särki kauheasti. Hieroin takaraivoani samalla kun avasin oven.
Sen takana seisoi helpotuksekseni Endar. Hän hymyili, joten päättelin, ettei hän tiennyt tehtävästäni, jonka olin juuri saanut Derakilta, eikä ollut ärtynyt siitä, että oli joutunut koputtamaan useasti. Hänellä tosiaan oli kauniit kasvot. Tuuheat mustat lainehtivat hiukset laskeutuivat juuri oikealla tavalla otsalle ja silmät olivat mustuudestaan huolimatta lämpimät ja ripset todella pitkät. Kasvot olivat kapeat, samoin kuin huulet ja nenä. Yllään hänellä oli sininen pitkähihainen ja mustat housut. Hän oli huikean pitkä.
Tuijotimme toisiamme hetken hymyillen ja sitten hän onneksi pelasti tilanteen ojentamalla kätensä.
”Hei Klara, olen Endar Kriegshart.” Tartuin suureen käteen ja vastasin:
”Klara Lahtinen.” Ääneni hiipui lauseen lopussa, kun huomasi miten tylsältä se kuulosti hänen nimensä rinnalla. Hän vain hymyili ja astuin vähän ajan päästä ohitseni asuntoon, koska olin jäätynyt pakoilleni.
”Saat siis asua täällä nämä kuusi päivää? En olekaan koskaan nähnyt tätä asuntoa, todella hieno”, hän puhui samalla kun käveli huoneesta toiseen. Sitten hän istuutui sohvalleni ja viitasi minua istumaan viereensä. Minulla oli sellainen, tunne, että jokin sisälläni halusi purkautua ulos. En vain tiennyt mikä. Oli vaikeaa katsoa häntä suoraan silmiin sen jälkeen mitä kellarissa oli tapahtunut. Vai oliko se olut kuitenkin vain unta?
”Tiesitkö, että Mirenkin tulee mukaamme?” Endar kysyi ihan kuin olisi lukenut ajatukseni. Sävähdin, mutta pidin naamani peruslukemilla. Onneksi olen hyvä valehtelemaan.
”Kyllä siitä on mainittu. Kuka hän on?”
”Hän on isosiskoni, meitä vähän vanhempi. Hän vaatii päästä mukaan, vaikkei hänen oikeastaan pitäisi tulla. Hän luultavasti vain haluaa tarkistaa, että minä olen turvassa.” Hänen hämillinen ilmeensä meni minulta aivan ohi kun katselin järkyttyneenä jonnekin kauas. SISKO? Derak oli siis Endarin isä? Voi ei, nyt tämä meni jo liian sekavaksi. Huomasin vain heikosti, että Endar tuijotti kauhistunutta ilmettäni huolissaan. En välittänyt.
Miksi Derak haluaisi tappaa Endarin? Miksi isä haluaisi tappaa poikansa? Ja tietysti Miren halusi mukaan, suojellakseen veljeään… Minulta. Ei, en minä tekisi sitä, en tietenkään… Mutta tappaisiko Derak sitten minut oikeasti? Mitä pitäisi tehdä?
”Onko jokin vialla Klara?” Käänsin katseeni vihdoin häneen ja palautin pokerinaaman.
”Ei mikään, ei mitään… Anteeksi, minulle vain tuli mieleen yksi asia.” Hymyilin arasti. Jotta saisin hänen ajatuksensa muualle, yritin keksiä jotain kysyttävää. ”Minkä ikäinen olet?”
”17”, hän vastasi yllättyneenä kysymyksestäni, mutta jatkoi sitten heti: ”Miren on 18 ja hän on usein äitimme kanssa matkoilla. Nyt Marii, äitini, on taikamaassa töissä ja Miren tällä Linnassa valmistelemassa lähtöä”, Endar selitti ja katsoi sitten anteeksipyytävästi minuun asia ryöpystään. Olin selvästi saanut hänet toiseen aiheeseen.
”Ahaa, entäs isäsi?” Halusin heti perua sanani, kun muistin. Tyhmä, tyhmä, tyhmä…
”Hän on Derak Kriegshart, hänellä ei ole työtä ja hän on eronnut äidistä. Luulen, ettei hän välitä yhtään, että lähden tälle matkalle. Meillä ei koskaan ole ollut parhaat välit…”, hän kertoili vältellen.
”Vai niin”, sanoin hieman liiankin virallisella äänellä, mutta se meni täydestä.
”Mitenkäs sinun vanhempasi?” Nyt Endarkin halusi vaihtaa puheenaihetta.
”Mmm, äitini on automekaanikko ja isäni on kuollut.” Olin jo niin tottunut sanomaan sen, ettei ilmekään värähtänyt, siitä oli jo niin kauan. Endar – kuten kaikki muutkin – näytti ensin hämmästyneeltä, sitten vaikuttuneelta siitä, että pystyin sanomaan sen niin tyynesti, ja sitten osanottavalta.
”Olen pahoillani”, hän sanoi yksinkertaisesti viitsimättä kysellä enempää, mutta näin uteliaisuuden palavan hänen mustissa silmissään.
”Se tapahtui kun olin kuusi, auto-onnettomuus. Hän ajoi liian kovaa kapealla mökkitiellämme, eikä ehtinyt väistää vastaan tulevaa autoa. Molemmat kuolivat.” Olin kuullut ja kertonut sen niin monta kertaa, että kaikki tuli kuin liukuhihnalta. Endarilla oli yhä osaaottava ja vähän sääliväkin ilme, mutta vähän ajan päästä hän avasi suunsa ja kysyi hämillisenä:
”Mikä se audo on?”
Katselin häntä kuin tyhmintä idioottia. Sitten tajusin, että hän oli tosissaan ja aloin hätäisesti selittää:
”Auto, se on sellainen kone, jolla pääsee eteenpäin, paikasta toiseen. Sisällä istutaan ja yksi ohjaa ratista.” Huh, se oli varmasti ensimmäinen kerta kun selitin, mikä auto on.
”Vähän niin kuin hevosvaunut vai?” Endar kysyi kuin pikkulapsi ja oli vaikea pidätellä naurua.
”Niin, mutta ei tarvita niitä hevosia. Se menee itsestään eteenpäin.” Endar näytti mietteisiinsä vaipuneelta. Todella outoa, ettei joku tiennyt mikä auto oli. Katselin hieman ympärilleni ja huomasin ensimmäistä kertaa kellon television yläpuolella. Se oli ihmeellinen.
”Mitä kello on?” kysyin, koska en saanut siitä mitään selvää. Endar nosti katseensa seinälle.
”22:30.” Kuulosti aivan tavalliselta kellonajalta.
”Miten tuo kello toimii?” kysyin, kun en vieläkään tajunnut.
”Ulommaisessa ympyrässä ovat 15 tuntia, ja minuutit niiden välissä. Keskimmäinen pikku ympyrä näyttää, monesko päivä on. Näetkö kymmenen numeroa? Oikeanpuolimaisessa pikku ympyrässä on 99 kuukautta, vasemmassa on sekunnit. Alhaalla lukee vuosiluku. Eli osaatko sanoa, mikä päivä tänään on?”, hän kysyi hieman kiusoittelevasti hymyillen. Katselin viisareita ja ympyröitä. Päivä nuoli osoitti kahdeksaa, kuukausi nuoli viittäkymmentäyhdeksää ja vuosi oli 19 997.
”8.59.19997?” Endar hymyili leveämmin ja nyökkäsi. Olimme hetken hiljaa. Minulla oli taas se tunne, että jokin halusi ulos sisältäni. Tuijotin kelloa ja näin silmäkulmastani, että Endar katseli minua. Pelkäsin hikikarpalon nousevan otsalleni.
”Näytät tosiaan tismalleen samalta kuin Prinsessamme. Olet yhtä kaunis.” Punastuin enkä osannut sanoa mitään tuohon odottamattomaan kohteliaisuuteen. Taas tuli tauko, kun emme sanoneet sanaakaan.
Onneksi Endar keskeytti epämukavan hiljaisuuden:
”No… Minä lähden nyt. Oli mukava tavata Klara. Ainiin tuo teleportiisio ei muuten luultavasti toimi. Se on siinä vain, jotta tämä huone näyttäisi sinun maailmasi huoneelta.” Hän hymyili anteeksipyytävästi. En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, mutta vastasin hymyillen:
”Juu, oli kiva tavata. Näemme varmaan viimeistään kuuden päivän päästä!” Nousimme seisomaa ja saatoin hänet ovelle. Hän avasi sen ja kääntyi vielä minuun päin.
”Nähdään.” Hän ojensi kätensä ja ravistin sitä varovasti.
”Hei hei.” Huomasin kuinka ääneni särkyi, mutta hän ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hän käveli pois ja suljin oven. Mikä teleportiisio? Katselin ympärilleni ja jäin tuijottamaan TV:tä. Jaha. Ääneni ei kuitenkaan ollut särkynyt tiedottomuuteni takia, vaan sen, mitä minun pitäisi tehdä Endarille. Pala nousi kurkkuuni ja päätä särki yhä. Se johtui Derakin lyönneistä. Istahdin taas sohvalleni ja kyyneleet tulivat väkisinkin. En ole ihan varma, miksi itkin, mutta syinä oli varmasti koti-ikävä, Derak ja Endar. Tajusin, että olin pidätellyt itkua siitä lähtien kun Endar astui sisään. Sitä se tunne oli ollut. Derakin antama tehtävä… En tietenkään halunnut tehdä sitä, mutta asia kalvoi takaraivoani. Kirjaimellisesti.
Pyyhin silmäni, mutta itku ja nyyhkytys jatkuivat. Kävelin hitaasti makuuhuoneeseen ja ryömin vaatteet päällä peiton alle. Mietin päivän tapahtumia ja hieroin silmiäni, koska kyyneleitä tuli yhä. Kahdeksan päivää – tai sekuntia – sitten, makasin omassa sängyssäni. Silloin Pirgit oli ilmestynyt luokseni ja vienyt minut Timanttimaahan. Joku muu olisi varmasti estellyt, mutta minä pidän seikkailuista. Varsinkin unissa. Valitettavasti aloin aina vain enemmän uskoa, ettei tämä seikkailu ollut unta, ja että voisin menettää henkeni.
Pirgit oli vienyt minut kuninkaan eteen, ja sitten Kioria oli tuonut minut tänne, josta Derak oli napannut minut, ja kertonut kauheasta tehtävästäni. En vieläkään tajunnut miksi isä haluaisi tappaa oman poikansa…
Endar oli tullut tänne ja olimme jutelleet kaikenlaista. Ja nyt minä itkin säälittävästi sängyssäni. Nyyhkin vielä hetken ja kävin niistämässä vessassa. Sitten aloin rauhoittua. Mietin Endaria ja Mireniä. Hänen kanssaan olisin varmasti tullut hyvin toimeen, ellei Derak olisi… Tukahdutin uuden itkun puuskan tyynyyni ja suljin silmäni. Mikä minulla oli?
Kuvittelin mielessäni Endarin isosiskon: samat mustat hiukset, samat korkeat poskipäät, ja huikea pituus. Pitkine ripsineen hän olisi varmasti todella kaunis. Ehkä jopa kauniimpi kuin Kioria – täydellistetty versio minusta. Huokasin ja yritin toden teolla saada unen päästä kiinni. Itku oli jo tyyntynyt, mutta hengitin liian nopeasti. Tasasin hengitystäni ja vedin monta kertaa syvään ilmaa. Monen minuutin kuluttua lopulta nukahdin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti