2. Aurinkohuone
Raotin varovasti silmiäni ja häikäistyin. Valoa oli kaikkialla! Olin nähtävästi pitänyt silmiäni aika kauan kiinni, sillä päivänvalo särki inhottavasti. Räpyttelin luomiani ja hieroin silmiäni, kuin prinsessa Ruusunen herätessään satavuotisilta uniltaan.
Vihdoin aloin hahmottamaan huonetta ympärilläni. Aluksi näin vain suuren ikkunan karmit, jotka peittivät edessäni olevan seinän lähes kokonaan. Mietin olikohan heräämiseni oikein suunniteltu niin, että aurinko olisi täsmälleen ikkunan keskellä häikäisemässä minua. En nähnyt muuta kuin auringon ja kirkkaan sinisen taivaan, olin nähtävästi ylemmässä kerroksessa. Huone oli vaaleasti sisustettu, kuin sävy sävyyn auringon kanssa. Ikkunan molemmin puolin oli korkeat ja kapeat kaapit, jotka olivat valkoista marmoria. Niissä oli kymmenittäin lasiastioita; kulhoja, vaaseja, juoma-astioita, lautasia ja jopa lasisia haarukoita. Ne välkehtivät upeasti auringonvalossa.
Oikealla ja vasemmalla puolellani oli vaaleasta puusta tehdyt pöydät, joilla oli kasoittain hedelmäkulhoja. Yritin huvikseni laskea valkoisesti astiat, joissa hedelmiä oli, mutta turhaan. Pöydät olivat niin leveät ja pitkät, että näin hieman alaviistosta katsottuna näytti, kuin niitä olisi loputtomasti. Siinä oli kaiken maailman hedelmiä: omenoita, mandariineja, appelsiinejä, päärynöitä, kiivejä, avokadoja, mangoja, persikoita, ananaksia ja paljon muita, jotka tunnistin, mutta vielä enemmän sellaisia, joita en osannut nimetä alkuunkaan. Kaappien ja pöytien lisäksi huoneessa ei ollut muuta, paitsi tietysti paljon valoa ja sänky, jossa makasin.
Se oli valtava ja mukava. Siinä oli pehmeimmät ja puhtaimmat vuodevaatteet, jotka minulla oli ikinä ollut. Peiton väri oli todella vaalea beige, ja patja oli kirkkaan keltainen, kuin aurinko. Tyyny oli muhkea ja valkoinen.
Nousin istumaan ja kääntelin päätäni. Pienessä huoneessani ei ollut ketään muita. Tapetit olivat valkoiset, mutta ne oli varmasti lakattu jollain kiiltävällä - läpinäkyvällä kynsilakalla? Ikkunasta tulviva valo – joka vieläkin häikäisi minua – taittui nimittäin niistä tuhanteen suuntaan ja näytti kuin huone myös itsessään loistaisi.
Samassa muistin, miksi olin täällä. Sininen portti, Pirgit, Sirigia, Timanttimaa… Mitä kaikki tarkoitti, ja miksi minä makasin täällä hieman sairaalan vuodetta muistuttavassa sängyssä? Jännitin automaattisesti kaikkia lihaksiani vuorotellen, mutta mihinkään ei sattunut. Nousin varovasti seisomaan ja venyttelin jäseniäni. Ne tuntuivat kyllä siltä, että olin maannut pitkään, mutta mikään nivel ei ollut toista kankeampi. Käännyin sänkyni oikealla puolella olevan valkean oven puoleen. Se oli samalla seinällä kuin sänkyni tyynypääty. Jalkopää oli melkein kiinni ikkunassa. Onpa täällä kirkasta, huomautin itselleni viimeisen kerran ja tartuin oven kahvaan.
Silloin kuulin askeleita oven toiselta puolelta. Refleksinomaisesti hyppäsin sänkyyn ja vedin pehmeän untuvapeiton pääni yli. Yritin tasata hengitystäni. Ovi avautui ja joku veti peiton syrjään.
”Aamiainen on katettu, voitte tulla syömään”, nainen sanoi hellästi. Avasin silmäni raolleen ja näin tuntemattoman nuoren naisen. Hänellä oli vaaleat suorat hiukset, jotka ulottuivat lanteille asti. Vaatteet olivat hienot. Pitkä, vihreä hame ulottui lattiaan sakkaa. Paita oli avarakauluksinen, valkoinen, pitkähihainen ja silkkinen.
”Aamiaista…”, toistin ja katsoin naista kummissani. Nousin taas sängystä. Vasta nyt huomasin, että minulla oli yhä samat vaatteet kun kotoa lähtiessä; suuri valkoinen t-paita, harmaat liian löysät legginsit ja harmaat tennarit. Musta takkini oli kuitenkin otettu pois.
Laahustin saattajani perässä ja kenkäni läpsyivät inhottavasti kivilattiaa vasten. Olin ilmeisesti yhä väsynyt, koska silmäni lurpsahtelivat. Yritin silti katsella ympärilleni. Käytävän seinillä oli suuria tauluja kaikissa sateenkaaren väreissä. Maalaukset esittivät kaunista naista, jolla oli päässään kultainen timantein koristeltu tiara. Suunnilleen käytävän puolessa välissä tajusin, ettei nainen ollut aina sama. Kasvon piirteet muuttuivat hieman, he olivat siis vain samaa sukua. Pysähdyin käytävän päässä olevien portaiden päähän, viimeisen taulun viereen. Tämän taulun prinsessa ei ollut vielä nainen vaan vasta nuori tyttö, ehkä yhdeksän-vuotias. Hän hymyili katselialle leveästi ja nauru muutti ruskeat silmät todella kapeiksi. Se muutti muutenkin hänen kasvojaan, mutta tunnistin tytön silti. Hän näytti tismalleen samalta kuin minä, eräässä kuvassa 9-vuotis syntymäpäivilläni. Kumarruin lähemmäksi ja tuijotin itseäni. Miksi ja miten minun kuvani oli täällä?
”Kuka tämä on?”, kysyin uteliaana, mutta huomasin samassa, ettei nainen ollutkaan enää takanani, vaan jo portaissa. Juoksin hänen peräänsä. En kuitenkaan ehtinyt kysyä mitään, kun jo näin suuren salin johon saavuimme. Se oli ihana.
Ensinnäkin minua hämmästytti - taas - valoisuus, ja sitten kaikki koristelut. Näytti siltä, kuin käynnissä olisi suuret juhlat tai muuta sellaista. Seinillä oli valkoisia ja punaisia ruusuja, kultaisia ja hopeita kukkia ja pitkiä köynnöksiä. Tukipilaritkin oli ympäröity kukilla ja mikä hienointa, suurin pöytä salin keskellä oli – ruuan lisäksi – täynnä erilaisia kasveja. Korkeilla seinillä oli korkeita ja leveitä ikkunoita, joissa ei ollut lasia. Ihmisiä oli paljon, muttei liikaa ja lämpöisyys oli juuri sopiva.
Minua nykäistiin kädestä ja havahduin. Nainen, joka minut oli hakenut, ohjasi nyt minut ihan kädestä pitäen keskipöydän päähän. Hän istutti minut yhteen suurista punaisella kankaalla verhoilluista tuoleista. Pöydän toisessa päässä oli jo paljon ihmisiä, miehiä ja naisia. Heillä oli myös todella kauniit vaatteet. Esimerkiksi nainen, joka istui samalla puolella pöytää kuin minä ja lähimpänä minua, oli pukeutunut itselleen hieman liian kireään vaaleaan röyhelö leninkiin ja ruskalehdistä tehtyyn lierihattuun. Hiukset olivat punaruskeat korkkiruuvikiharat alaselkään asti, vaikka nainen oli varmasti yli viidenkymmenen. Salissa oli myös paljon ihmisiä, jotka eivät istuneet pöydissä, vaan seisoskelivat seinustoilla. Jotkut olivat selvästi tulossa tarjoilemaan ruokia pöytiin, jotkut taas vain halusivat syödä seisaaltaan, joillain taas ei näyttänyt olevan mitään tekemistä. He juttelivat joutavia pienissä ryhmissä. Viisi karkean näköistä miestä seisoskeli suurien ikkunoiden edessä, kuin vartioiden jotakin.
Joku tarjoilijoista ilmestyi viereeni ja tarjosi hymyillen ruisleipää. Olihan täällä sentään jotain tavallistakin. Tarjoilijalla oli erittäin siistit vaatteet. Hän oli mies ja yllään hänellä oli tumman vihreä kauluspaita ja mustat suorat housut. Koko olemus oli hyvin siisti, mutta tukka hapsotti huvittavasti joka suuntaan. Tukahdutin naurun pyrähdyksen. Hymyilin vain arasti, sillä huomasin juuri miten hirveät vaatteet minulla oli kaikkiin muihin verrattuna. Otin hämilläni leivän ja voitelin miehen poistuttua siihen paljon voita pöydällä olevasta purnukasta. Aloin mussuttaa tylsän makuista leipääni – en uskaltanut maistaa mitään herkkupöydän antimia – ja huomasin, että nainen, joka minut tänne oli tuonut, oli kadonnut. Minua alkoi hermostuttaa ja tunsin salissa olioiden tuijotuksen selässäni. Jos minua ei olisi hermostuttanut niin paljon, olisin varmasti nauranut ääneen, kun huomasin, että minulle tuli ahtaan paikan kammo näin suuressa salissa. Annoin katseeni liukua ympäri salia ja olin kiitollinen suurista ikkunoista, joista päivän valo saattoi paistaa estoitta sisään.
Silloin huomasin sen ensimmäisen kerran. Nainen, jolla oli ruskalehdistä tehty hattu, nousi pöydästä ja kiitti tarjoilijaa. Hän vaihtoi pari sanaa seuralaistensa kanssa ja lähti salin poikki perimmäiselle ikkunalle. Hän kiipesi ikäänsä nähden ketterästi ikkunalaudalle ja yhtäkkiä hänen mekkonsa laskoksista, lapaluiden kohdalta purkautui kaksi suurta ja läpinäkyvää siipeä. Ne olivat kaksiosaiset ja sirot, niin kuin keijuilla. Sitten rouva siivekäs vain nojautui eteenpäin ja putosi. Nostin käden suuni eteen etten huutaisi, ja silloin huomasinkauhukseni, että monikin ihminen lähti huoneesta samalla tavoin. Katsoin silmät pyöreinä, kuinka miehet ja naiset toistensa jälkeen lähtivät ikkunoista lentoon. Samassa Pirgit ilmestyi yhteen ikkunaan ja lähti juoksemaan minua kohti samalla, kun siivet taittuivat kuin automaattisesti hänen selkäänsä. En pystynyt räpäyttämään silmiäni ja huomasin, että minulla oli se ruisleipä vielä puolimatkassa suuhun. En saanut lihaksiani tottelemaan, ennen kuin Pirgit jo seisoi edessäni. Hän katsoi minua hieman huolestuneena.
”Olen hyvin pahoillani, etten ehtinyt selittää sinulle ihmisten maailmassa mitä on tekeillä. Nyt minulla on kuitenkin aikaa ja voisimme mennä vaikka aurinkohuoneeseen juttelemaan, jos sopii?” Laskin leivän taas lautaselle (se vaati enemmän ponnisteluja kuin uskottekaan) ja vastasin hitaasti:
”Mmm… Sopii, kai.” Nousin hämmentyneenä seisomaan.
”Tiedän miten outoa ja ahdistavaa ja epämiellyttävää tämä sinun mielestäsi on, mutta sinut oli pakko saada tänne”, Pirgit sanoi vielä ja hymyili lämmintä äiti-hymyään. Hän kehotti minua ottamaan leivän mukaani ja lähdimme takaisin portaikkoon. Kävelimme ripeästi ylös ja halusin kysyä kuvan tytöstä, mutten ehtinyt, kun Pirgit oli jo käytävän toisessa päässä, huoneessa, jossa olin herännyt. Haukottelin taas. Istuuduimme sängyn reunalle vierekkäin, koska tuoleja ei ollut. Täällä oli yhä inhottavan kirkasta.
”Aloitetaan, mitä haluat tietää?”, Pirgit kysyi. Miten tyhmä kysymys…
”Kaiken ja vähän päälle kiitos!”, vastasin reippaasti ja Pirgit aloitti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti