Prologi
”Aaaaaa!”
Maailman kaunein nainen huutaa tuskissaan, hän on synnyttämässä poikalasta. Velho pitää hänen kädestään rohkaisevasti kiinni, mutta se ei auta vähääkään. Naine kirkuu ja karjuu. Mustat hiukset ovat liimautuneet otsalle ja valkoisesta kankaasta on enää vain punainen sekasorto jäljellä.
Vaikka tuskaa riittää, on nainen sisimmässään onnellinen. Hän on vihdoin saamassa hartaasti toivomaansa poikalasta. Onnen kyyneleet valuvat kivun kyyneleiden rinnalla poskilta tyynylle ja sängylle. Ne sekoittuvat hikeen.
Yhtäkkiä jokin rusahtaa, katkeaa, repeää ja kuuluu kauhea huuto. Verta on liikaa. Velhon silmät laajenevat. Tätä hänkään ei osaa korjata.
”Eii…” Viimeinen heikko huudahdus. Naisen ruskeat silmät tuijottavat velhon mustiin. Sitten naisen silmät himmenevät ja lasittuvat samaan aikaan kun pienen pojan – samanlaiset kuin isällään – kirkastuvat. Mustien hiuksien alla sydän lyö viimeisen lyöntinsä. Pieni lapsi alkaa parkua, mutta kaunis nainen ja velho ovat aivan hiljaa. Kymmenet suuret valkoiset salit moninkertaistavat vauvan huudon. Hetkeen ei kuulu muuta ääntä kuin kaikuva itku ja sitten sekin loppuu kuin seinään kun velho nostaa kätensä. Hiljaisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti