Kiorian kirous, Epilogi

Epilogi

      En voi taas olla myöhässä koulusta! Vedän takin päälleni ja juoksen pää kolmantena jalkana ulos tielle. Kengännauhat ovat tietysti auki, mutta juoksen silti täyttä vauhtia. Äiti huutaa jotain eväistä, mutta jatkan matkaa.

      Tällä vauhdilla en voi mitenkään ehtiä ajoissa, joten kiristän tahtia. Keuhkoni tuntuvat kuivilta kuin hiekkapaperi kun yritän juosta yhä kovempaa. Minusta tuntuu, etten kohta jaksa enää juosta. Kunpa minulla olisi siivet, joilla voisin lentää ilmojen halki. Yritän tuntea ne selässäni, hienosti taiteltuna. Suljen silmäni ja levitän siipeni. Maa katoaa jalkojeni alta ja kiidän eteenpäin paljon nopeampaa kuin juostessa, joka siiveniskulla vähän lujempaa. Olen varmasti jo monen metrin korkeudessa, koska kuulen kuinka talot sujahtelevat ohitseni. Tämän ihanammalta ei voisi tuntua! Olen kuin keiju!

      Silloin avaan silmäni ja huomaan kauhistuneena, etten kuvittele…

Kiorian kirous, luku 26

26. Kotiin

      Löysin Kiorian helposti Suuresta Salista. Hän seisoi lavalla Edwardin kanssa ja selosti kiitollisuudestaan minulle. Yleisö istui taas kiltisti penkeissään. Kuului vain kaksoseni tuttu ääni, joka kaikui salissa. Villein juhlinta oli nähtävästi ohi.
      Istuuduin vaivihkaa ensimmäiseen riviin, eikä kukaan onneksi huomannut minua. Olin päättänyt odottaa hänen puheensa loppuun, ennen kuin pyytäisin häneltä palvelusta.
      ”Ja kun näin hänet ensimmäisen kerran, tiesin, että hän tekisi kaikkensa Timanttimaan puolesta. Klara on koko kuningassuvun pelastaja ja minulle kuin sisko. Kohdelkaa häntä kuninkaallisena ja jopa minua arvokkaampana.” Silloin hänen katseensa osui minuun.
      ”Klara, nousisitko lavalle?” Tunsin vahvan Dejá vun, kun lihakseni jännittyivät ja kaikki kääntyivät katsomaan minua. Hitaasti nousin seisomaan ja nousin lavalle.
      Kioria halasi minua lujasti. Hän oli selvästi jo täysin terve.
      ”Kiitos, koko Timanttimaan puolesta!” Hän nosti käteni ylös ja kaikki taputtivat raivokkaasti. Hymyilin hieman, mutta halusin oikeastaan pois kaikkien silmien edestä.
      Pyysin prinsessalta puheenvuoroa ja astuin lavan eteen. Yhden asian halusin vielä kertoa kaikille, jotta he tajuaisivat asian oikean laidan. Kioria katseli minua hieman huolestuneena, kun värisin ennen kun aloitin:
      ”Vaikka tänään on yksi Timanttimaan historian iloisimmista päivistä, on myös surullisia asioita, jotka pitää muistaa.” Ihmettelin itsekin, miten osasin puhua niin muodollisesti. Seuraava lause oli kuitenkin vaikea:
      ”Endar ja Miren Kriegshart ovat valitettavasti… menehtyneet.” Itku nousi kurkkuuni, mutten antanut sen tulla.
      ”Samoin hyvä ystäväni Saage Birkenast. He… tai siis eläimet hyökkäsivät heidän kimppuunsa matkallamme. Emme voineet mitenkään estää tapahtunutta. Olen niin pahoillani…” Ääneni sortui, mutten antanut kyynelten tulla. Kioria kietoi kätensä ympärilleni ja huomasin hänen itkevän. Endaristahan piti tulla hänen prinssinsä, Timanttimaan kuningas. En ollut tullut ajatelleeksi sitä. Yleisö oli aivan hiljaa.
      ”Pyytäisin, että pidämme hiljaisen hetken kuolleiden muistoa kunnioittaen”, Kioria lausui vakaalla äänellä. Melkein kaikki keijut sulkivat silmänsä ja näin monen itkevänkin. Etsin katseellani Pirgittiä.
      Hän istui taas ensimmäisessä rivissä, silmät kiinni, kädet ihmisten tapaan ristissä, kyyneliä poskillaan. Hän oli varmasti ollut iloisin kaikista, kun hänen tyttärensä oli parantunut, ja nyt minä kerroin hänelle tällaisen suru-uutisen. Se tuntui jotenkin ilkeältä, mutta olihan minun pakko kertoa.
      Nykäisin Kiorian mekon hihasta ja hän kääntyi puoleeni.
      ”Haluaisin lähteä kotiin”, kuiskasin niin hiljaa kuin osasin. Silti muutamat keijut nostivat katseensa minuun.
      ”Hyvä on, saatan sinut huoneistoosi.”
      ”Ei, tarkoitan kotiin.” Kiorian katse oli hämmentynyt.
      ”Aiotko lähetä jo nyt? Eihän sinua ole vielä edes kunnolla juhlittu. Kaikki odottavat sinun jäävän. Edes muutamaksi päiväksi?” Ravistin päätäni.
      ”En pysty olemaan iloinen, kaiken tämän keskellä. Tietysti on ihanaa ja mahtavaa ja suurenmoista, että olet taas terve, mutten pysty ajattelemaan mitään muuta kuin Endarin kasvoja.” Hetken kaksoseni näytti todella surulliselta ja myötätuntoiselta ja nyökkäsi sitten.
      ”Kiitos!”, hän huusi yleisölle ja talutti minut sitten alas korokkeelta. ”Etkö halua edes hyvästellä kaikkia?”
      ”Liikaa kyyneliä. Sinähän voit sanoa, että minun oli pakko lähteä.”
      ”Jäisit edes yhdeksi päiväksi?” Kääntelin päätäni puolelta toiselle. Halusin eroon kaikesta siitä mitä olin menettänyt. Lopulta Kioria suostui ja kävelimme vaitonaisina ”asuntooni” hakemaan niitä vaatteita, joissa olin tullut Timanttimaahan.
      Siitä oli niin mielettömän kauan. Satoja päiviä, kuin ikuisuus. Löysin harmaat legginsit, liian ison t-paidan, lenkkarit ja mustan takin vaatekaapin pohjalta. Oli ihmeellistä nähdä jotain niin inhimillistä pitkästä aikaan. Puin ne päälleni ja jatkoimme matkaa ruokasaliin ja sieltä portaat ylös taulu-käytävään.
      Jäin katsomaan Kiorian kuvaa.
      ”Minkä ikäinen olet tässä?”
      ”Luultavasti yhdeksän.”
      ”Olemme niin samannäköisiä…” Huokasin ihmeissäni ja jotenkin väsyneenä. Kun kävelimme käytävän päähän, tajusin olevani ihan lopussa, rätti väsynyt. Päivä oli ollut pitkä ja halusin vain nukkua.
      Aurinkohuone ei näyttänyt samalta kuin muistin. Hedelmäkulhot olivat tyhjiä, eikä aurinko enää paistanut. Ehkä täällä pidettiin ruokaa, vain kun huoneessa oli joku minun tapaiseni.
      Täällähän olin ensimmäisen kerran nähnyt Kiorian. Timanttimaan tulevan kuningattaren. Aikaisempi oli kuollut vaikeaan synnytykseen…
      ”Klara?” Kioria oli toistanut nimeäni jo hetken aikaa, en vain ollut huomannut. Nyt kun olin havahtunut, kuulin juoksuaskelia käytävästä. Pirgit syöksyi huoneeseen huohottaen.
      ”Klara! Kulta! Luulitko lähteväsi hyvästelemättä minua?” Hänen poskillaan oli yhä onnen – tai surun – kyyneliä.
      ”Anteeksi”, sanoin ja huomasin ääneni heikkenevän. Olinko taas alkamassa itkeä? Astuin hänen luokseen ja halasin lujasti. Hän kietoi lämpimät kätensä ympärilleni ja olin iloinen, että hän oli tullut hyvästelemään minua. Vesipisarat nousivat silmiini.
      ”Olen niin pahoillani siitä mitä Mirenille… ja Saagelle ja… Anteeksi…” Yritin selittää nyyhkyttäen. Pirgit tarttui minua olkapäistä ja työnsi minut sen verran taaksepäin, että näki kasvoni.
      ”Sinä olet Timanttimaan sankari! Sinä et saa olla pahoillasi! Sinä pelastit tyttäreni ja samalla koko Timanttimaan! Me kaikki olemme sinulle ikuisesti kiitollisia!” Jatkoin vain itkemistä ja painauduin hänen olkapäätään vasten. Eihän hän tiennyt mitä oikeasti oli tapahtunut! Kaikki oli minun syytäni! Kaikkien heidän kuolemansa. Kun tajusin sen, muuttui hengitykseni raskaaksi ja haukoin ilmaa. Tajusin huutavani:
      ”Anteeksi! Olen niin pahoillani! Anteeksi!” Pirgit silitti hiuksiani, ja hitaasti parkunani muuttui soperrukseksi:
      ”Olen niin pahoillani… Olen niin pahoillani Pirgit…” Jossain vaiheessa siirryin Kiorian syliin ja halasimme loputtoman pitkään. Periaatteessa halusin pois täältä, mutta toisaalta tuntui mahdottomalta jättää Kioria taakse. En voisi enää ikinä nähdä häntä! Kiristin käsieni otetta enkä halunnut irrottaa.
      ”Ole hyvä kuningatar kaksonen. Minä luotan sinuun, ja olen todella pahoillani End…” Se oli liian vaikeaa.
      ”En ikinä voi kiittää sinua kylliksi kaikesta mitä olet tehnyt sisko. Tulet aina olemaan minulle tärkeä, meille kaikille…”
      Lopulta Pirgit muistutti ajasta:
      ”Kello on 29:59. Portti aukeaa ihan pian.” Hän siirtyi suuren ikkunan eteen ja lausui jonkun ihmeellisen taikasana. Lasi muuttui hitaasti vaalean siniseksi, hohtavaksi laataksi. Se loisti kirkkaasti.
      ”Me molemmat ja koko Timanttimaa rakastamme sinua Klara. Pidä itsestäsi huoli ja yritä olla muistamatta meitä. Parasta on unohtaa, vaikka se tuntuukin pahalta.” Nyökkäsi, vaikka tiesin, etten ikinä unohtaisi. En koskaan.
      Halasin rakkaitani viimeisen kerran ja asetuin portin eteen.
      ”Hyvästi Pirgit ja Kioria…”
      Viimeinen asia, jota ajattelin, olivat Endarin kasvot.
      Kaikki pimeni…

Kiorian kirous, luku 25

25. Totuus

      Nousin lyhyet portaat lavalle näkemättä mitään. Tunsin tuhansien silmien tuijotuksen kalpeilla kasvoillani. Tiesin, mitä minun piti sanoa, mutten osannut sanoa sitä. Käteni tärisivät ja ymmärsin olevani shokissa. Jotenkin havaitsin kuningas Edwardin seisovan vieressäni ja nostavan kätensä rohkaisevasti olalleni. Käänsin tyhjän katseeni valtavaan katsomoon, joka oli ääriään myöten täynnä. Kukaan ei hiiskahtanutkaan. Vedin syvään henkeä ja ilma rahisi itkuisessa kurkussani.
      ”Prinsessaa Kioria…”, kuiskasin heikosti. Ääneni tuskin kuului ensimmäiseenkään riviin. Minun oli pakko ryhdistäytyä, olla yhtä vahva ja määrätietoinen kuin hän oli ollut. Suljin silmäni ja yskäisin karheuden pois kurkustani. Vedin uudelleen henkeä, avasin silmäni ja lausuin selkeällä ja kuuluvalla äänellä:
      ”Hänen ylhäisyytensä Timanttimaan prinsessa Kioria Kronenstein on parantunut!”
      Koko Suuri Sali räjähti onnen huutoihin ja kyyneliin. Kuningas halasi minua lujasti ja kiitti tuhannesti, kyyneleet silmissä. Päästyäni hänen otteestaan, kävelin lavan reunalle. Autoin yhä hieman heikon kaksoseni portaat ylös lavalle, koko kansan nähtäväksi.
      Huudot kaksinkertaistuivat ja minäkin sorruin taas kyyneliin. Kioria hymyili suloista hymyään – minun hymyäni – yleisölle ja nousi sitten huojuen siivilleen keijujen yllyttämänä. Hän liiteli hitaasti väkijoukon yläpuolella ja kaikki huusivat onnesta ja kirkuivat kiitoksia minulle. Olin ikionnellinen prinsessan parantumisesta. Hetken vain tuijotin iloitsevaa joukkoa, mutta sitten havahduin, kun joku tuli halaamaan minua. Käännyin ja näin Pirgitin itkusta punaiset kasvot.
      ”Kiitos kultaseni! Kiitos! Kiitos!”, hän nyyhki olkapäätäni vasten ja silitin hänen selkäänsä. Minun teki mieli sanoa ”ei tästä minua ole kiittäminen”, mutta sitten olisin joutunut puhumaan hänestä… Halasin Pirgittiä takaisin ja yritin näytellä, että kyyneleeni olivat myös onnen kyyneleitä.
      Koko loppu päivä oli iloisten ja huojentuneiden halausten täyttämä. Melkein joka ikinen salissa olija halusi halata ja kiittää minua henkilökohtaisesti. En nähnyt Kioriaa, Pirgittiä, Edwardia tai ketään muutakaan tuttua moneen tuntiin, kun minua onniteltiin ja ylistettiin joka suunnasta.
      Jossain vaiheessa näin Kemin ja piiluoduin hänen viereensä. Halasin häntä, josta hän ilmiselvästi yllättyi, mutta hymyili sitten. Kiitin häntä kaikesta ja pahoittelin vielä kerran Saagesta. Sitten minua taas vietiin.
      Kun näin valon hiipuvan keltaiseksi värjättyjen ikkunoiden takana, aloin jo olla todella pyörällä päästäni. Saliin oltiin alettu tuoda suuria kestipöytiä täynnä parhaita ruokia ja juomia. Keijut siirtyivät hitaasti ympäriltäni jonottamaan niihin. Liukenin väkijoukon keskeltä ja hoipertelin salin vastakkaiseen päähän pienelle lavan vieressä olevalle ovelle. Vilkaisin vielä nopeasti taakseni, ennen kuin livahdin käytävään ja suljin iloisen melun taakseni.
      Tarvitsin epätoivoisesti raikasta ilmaa ja tilaa ajatuksille. Oli hirveää, kun kukaan ei huomannut tärkeintä asiaa. Kukaan ei ollut tullut kysymään Kriegshartin sisaruksista tai Saagesta. Kukaan ei ollut tullut luokseni kuiskaamaan osanottojaan. Kaikki olivat sokeita onnesta. Periaatteessa toivoin, että olisin itsekin ollut, mutta rinnassani oli yhä se paino.
      Lensin taas sääntöjä rikkoen alas käytävän päässä olevia portaita alimpaan kerrokseen saakka. Ala-aulassa ei ollut ketään. Koko muu linna oli täysin tyhjä. Laskeuduin jaloilleni ja kävelin suurille ulko-oville. Ainoa ääni, jonka kuulin, oli omien jalkojeni tömähdykset kivilattiaa vasten.
      Ulkona oli jo hämärää ja hieman viileää. Juoksin pois hevosten sorapihalta kosteaan ruohikkoon. Kiersin valtavan linnan ja saavuin kukkaispuutarhaan. Panin yllättyneenä merkille, miten kukat kukkivat ja tuoksuivat jo kesäisesti. Täällä oli hämärästä huolimatta tuhansittain värejä, ei pelkästään valkoista ja harmaata. Vaikka oli vasta 19. kuukausi, niin kevät oli jo pitkällä. Nousin jälleen siivilleni ja lensin ensimmäisten, tummimpien kukkarivistöjen ohitse. Sitten kaartelin vaaleampien kukintojen ylitse ja lopulta suihkulähteenkin ohi, kauas linnasta. Etsin suojaisan paikan korkeiden puskien välistä ja kävin viileään ruohoon makaamaan. Suljin silmäni ja värisin kylmästä, jota ei ollut pelkästään ympärilläni, vaan myös sisälläni.
      Kaikkihan alkoi Derakista, joka antoi minulle oudon ja pelottavan tehtävän. Tuntui kauhealta ajatella, että olin edes harkinnut asiaa silloin. Muistelin ensimmäistä kertaa, jolloin olin nähnyt Endarin. Hän oli noussut Suuren Salin lavalle ja vilkuttanut yleisölle. Samassa salissa, kuin missä tänään oli juhlittu. Hänen olisi pitänyt olla siellä! Juhlittavana, sankarina! Pienet kevätpurot valuivat poskiltani ruohoon. Kaikki oli minun syytäni…
      Silloin kuulin askelia kauempaa puutarhasta. Ne olivat tulossa minun suuntaani. Kuuloni oli parantunut huimasti muututtuani keijuksi ja olin tällä hetkellä siitä todella kiitollinen. Nousin varuillani istumaan ja sitten seisomaan. Jostain syystä pelkäsin noita raskaita askelia. Ehkä osasin pelkästä kävelytyylistä arvata niiden omistajan. Pyyhin nopeasti kyyneleeni.
      Jo valmiiksi hämärässä illassa, oli vaikea erottaa mustiin pukeutuneen hahmon kasvoja, mutta jotenkin kuitenkin tunnistin vastaantulijan.
      ”Derak.”
      ”Hei Klara!” Tumman parran peittämä naama oli yhä niin ruma, että ihmettelin hänen äänensä iloisuutta. Viha kasvoi sisälläni.
      ”Huomasin, että olet selvinnyt tehtävästäsi, onnitteluni!” Hän pysähtyi muutaman metrin päähän minusta, mistä olin kiitollinen. En halunnut olla yhtään lähempänä tuota hirveää miestä, enkä tiennyt pystyisinkö hallitsemaan vihaani. Hänen hymynsä oli irvokas ja kieroutunut.
      ”Milloin teit sen? Matkan alussa vai lopussa? Näkivätkö muut? Käytitkö antamaani veistä? Menikö kaikki suunnitelmien mukaan?” Derakin ääni oli melkein innostunut. Suljin silmäni ja hengittelin rauhallisesti kontrolloidakseni vihaani.
      ”Minä. En. Tappanut. Endaria.” Derakin ilme oli jotenkin huvittunut. Puristin käteni nyrkkiin.
      ”Oletkos ihan varma tuosta?”, hän kysyi leikittelevästi.
      ”Olen”, vastasin tasaisella äänellä, mutta varmuuteni vapisi heti kun sain sanan suustani. Olinko? Jos olisin varoittanut häntä… Olisin voinut pelastaa hänet. Vaikka äänet palasivat mieleeni ja alkoivat huutaa syytöksiä, toistin itselleni yhä uudestaan ja uudestaan, etten kuitenkaan ollut tappanut häntä. En mitenkään voisi tehdä sellaista! Eikö Derak ymmärtänyt sitä?
      ”Miksi sanot itseäsi Endarin isäksi?”, kysyin hetken mielijohteesta, koska halusin vaihtaa puheenaihetta. Derakin reagointi yllätti minut.
      ”En sano! Hän ei ole minun poikani! Se äpärä vain tuupattiin elämääni!” Hänen äänensä oli todella vihainen ja ilmeensä pelottava.
      ”Minut vain määrättiin hänen isäkseen! Marii ja Miren hänestä huolehtivat! En ymmärrä miksen vain tappanut häntä heti! Myöhemmin en ole enää saanut tilaisuutta. Paitsi tietysti nyt. Tartuin heti mahdollisuuteen ja annoin tehtävän sinulle, pienelle tietämättömälle tytölle. Kiitos kun hoidit hommasi.” Matalan äänen vihaisuus katosi hänen puhuessaan ja lopuksi hän näytti oikeasti kiitolliselta. Hän jopa otti muutaman askeleen lähemmäksi nostaen kätensä olkapään taputukseen tai kättelyyn, mutta astuin hänen kanssaan saman tahtiin askeleet taaksepäin.
      ”Kuka on Marii?”, kysyin lyhyen hiljaisuuden jälkeen.
      ”Entinen vaimoni, Endarin ja Mirenin sijais-äiti. Menin hänen kanssaan naimisiin vain hänen rahojensa takia. En minä häntä oikeasti rakasta. Eikä meillä ole yhtään yhteisiä lapsiakaan.”
      ”Eikö Miren ole teidän lapsenne?”, kysyin oikeasti yllättyneenä.
      ”Ei, ei… Miren on paremmasta haarasta. Kasandran lapsi… Samoin Endar, se hirviö… Me vain hoidimme heitä. Tai esitimme heidän vanhempiaan paremminkin.” Derakin paksut kulmakarvat kurtistuivat vihaisesti. En ymmärtänyt mitään. Kuka oli Kasandra? Miksi he olivat hoitaneet Endaria, jos tämä ei edes ollut heidän lapsensa? Jos kysyisin, kertoisikohan Derak totuuden?
      ”Miksi halusit, että tapan Endarin?”, kysyin suoraan, vaikka sanat tekivätkin kipeää. Tahtomattanikin sydän tuntui painuvan kasaan ja kirvelevät kyyneleet kohosivat jälleen silmiini.
      ”Endar ansaitsi sen! Hän tappoi Kasandran!”, Derak murisi välittämättä ilmiselvästä kivustani.
      Endar tappoi Kasandran? Eihän Endar ikinä voisi tappaa ketään! Se oli mahdotonta. Hän oli aina niin huomaavainen ja kiltti kaikille! Hän tietysti oli mahtava soturi, muttei missään tapauksessa tappaja! Hän rakasti minua…
      ”Endar ei voisi tappaa ketään”, sanoin vakaasti. Olin varma siitä.
      ”Hän tappoi Kasandran, elämäni rakkauden…” Lauseen loppu hiipui kuiskaukseksi, jota ei varmaan oltu tarkoitettu minun korvilleni. Jäin odottamaan jatkoa ihmeissäni.
      ”Jospa kertoisin sinulle koko tarinan tyttönen. Kaikki alkoi kaksikymmentä vuotta sitten, kun nuoruuden ystäväni Kasandra, jota olin aina rakastanut, ihastui Timanttimaan kuninkaaseen, jonka entinen vaimo, prinsessa Lavietra, oli kuollut. Kasandra oli kertonut minulle hänen koko elämänsä kestäneestä toiveesta. Hän oli aina halunnut poikalapsen. Ja kun kuningas sitten rakastui kuvankauniiseen Kasandraan, tuli hänestä kuningatar ja he saivat lapsen, mutta tämä olikin tyttö. Se prinsessan hupakko…
      ”Tapahtuneesta järkyttyneenä Kasandra jätti tytön kuninkaalle ja sanottiin, että hän kuoli synnytyksessä. Mutta oikeasti hän palasi minun luokseni ja meistä tuli yhä läheisempiä. Vuotta myöhemmin saimme lapsen, mutta sekin oli tyttö! Miren! Se sekoitti Kasandran pään ja hän lähti Timanttimaasta Tuhonmaahan. Kuulin joiltain ystäviltäni, että hän oli kadonnut Luna-vuorille vaeltamaan. Minä jäin täysin yksin Mirenin kanssa ja aloin etsiä pienelle vauvalle äitiä, kosken halunnut sitä riesakseni.
      ”Kun olin lopulta löytänyt Mariin, saapui kotimme ovelle kori, jossa makasi pieni poikavauva ja kirje, jossa luki: ”Tämä on Endar, Kasandran poika. Kuningatar valitettavasti menehtyi synnytyksessä. Toivoisin, että kasvattaisit hänet hyvin omana poikanasi. Luna-vuorten Velho.”  Jos minä olisin löytänyt sen käärön, olisin varmasti heti tappanut sen vauvan, mutta Marii otti pojan huostaansa ja kasvatti omana poikanaan. Siitä asti olen halunnut tappaa Kasandran murhaajan. On niin epäoikeuden mukaista, että kun hän lopulta saa toivomansa poikalapsen, koituu se hänen kuolemakseen!”
      Tuijotin Derakin kasvoja, jotka olivat kummalliseen vihan ja surun sekoitukseen vääntyneet.
      ”Nyt tappajan paino on nostettu sydämeltäni, kiitos sinun”, hän sanoi helpottuneena ja yritti hymyillä.
      ”Sinulla ei ole sydäntä”, vastasin täristen. Oliko kaikki tuo tosiaan totta? Kioria oli siis Mirenin ja Endarin puolisisko. Kaikilla oli sama äiti, kuningatar Kasandra IV. Mutta eihän Endaria voi sanoa hänen tappajakseen! Eihän Endar osannut edes ajatella silloin! Derak oli hullu!
      ”Sinä olet sairas keiju Derak”, sanoin hiljaa ja peräännyin muutaman askeleen.
      ”Miten Miren muuten kuoli? En minä tietenkään hänestä välitä, olen vain kiinnostunut”, Derak kysyi yhtäkkiä, kuin ei olisi kuullutkaan syytöksiäni.
      Kun tajusin hänen kysymyksensä, silmäni laajenivat pelosta, enkä osannut vastata. Enhän voinut kertoa Derakille tappaneeni hänet. Ravistin vain päätäni ja nousin siivilleni.
      ”Minne matka?”, hän huusi perääni. Vastasin kuiskauksella, jota hän tuskin kuuli:
     ”Kotiin…”

Kiorian kirous, luku 24

24. Kuoleva Prinsessa

      Kun heräsin, kertoi Kem, että olimme matkanneet vain 25 tuntia. Toiseen suuntaan matka oli kestänyt kuusi päivää, joten ihmettelin, miten se oli mahdollista, mutta Kem vain osoitteli soutajia ja hymyili. Tajusin, että olimme taittaneet saman matkan, joka oli mennessä kestänyt 40 kuukautta, vain kahdessakymmenessä kuussa. Hymyilin hieman.
      Saavuimme Timanttimaan satamaan kello 19 iltapäivällä, ja koko markkina-aukio oli täynnä keijuja. Saimme samanlaisen vastaanoton, kuin Tuhonmaassakin, huutoineen ja kukkineen. En katsonut ketään silmiin tai vilkuttanut tukijoilleni. Havaitsin maahan tuijotellessani, että lunta ei ollut. Täällä kevät oli jo täydessä loistossa, toisin kuin Tuhonmaassa, jossa oli ollut vielä talvi. Lumen puuttuminen tuntui todella omituiselta, mutta ei niin hätkähdyttävältä, että olisin välittänyt siitä sillä hetkellä. Kem talutti minut hevosrattaisiin, jotka lähtivät liikkeelle heti istuuduttuani.
      Hevoset laukkasivat täyttä vauhtia ja vaunu tärisi hirveästi. Olisin halunnut taas nukkua, paeta todellisuutta, mutten saanut unta. Olin täysin virkeä ja pään tyhjentäminen oli mahdotonta. Kem oli hiljaa – kuten melkein aina – ja minä vajosin ajatuksiini.
      Miltähän Kioria näyttäisi? Olisiko hän edes vielä elossa? Kyyneleet vierivät poskilleni kun muistelin ensimmäistä tapaamistamme. Hän oli seisonut Aurinkohuoneen oven takana pienenä ja mitättömänä, minun peilikuvanani. Olin heti pitänyt hänestä ja yllättynyt, kun kuulin hänen olevan prinsessa. Tulimme hyvin toimeen seuraavina päivinä ampumaradoilla ja ruokalassa. Kävimme keskusteluja keijuista, kuninkaallisista ja harrastuksista. Hän oli kannustanut minua jousiammunnassa ja nauranut kanssani niin moneen kertaan. Hän oli kaksoseni, kaikin tavoin.
      Silloin tajusin yhtäkkiä hänen yllensä langenneen kirouksen oikean muodon. Kun hän oli alkanut heikentyä, olin minä alkanut vahvistua. Matkan aikana olin kehittynyt niin paljon fyysisesti, ettei se voinut olla vain kovan työn – kiipeämisen – ansiota. Minun kaikki aistini olivat parantuneet ja olin monta kertaa vahvempi kuin ennen. Lopulta jopa muutuin keijuksi. Kiorian voimat olivat siirtyneet minuun! Alle 20-vuotiaan naispuolisen kuninkaallisen keijun energia siirtyy tämän ihmiskaksoisolentoon. Se oli Kiorian kirous!
      Kova tyssäys herätti minut ajatuksistani ja katselin kummastuneena ympärilleni. Kem kuiskasi meidän olevan perillä ja käski minun kuivata kyyneleeni. Astuimme yhdessä ulos vaunuista ja valtavaan väkijoukkoon. Minua alkoi toden teolla ärsyttää kaikki nämä iloiset hurraajat, jotka eivät tienneet mistään mitään. Nousin siivilleni, enkä välittänyt ihastuneista huudoista ja kehuista, vaan lähdin lentämään kaikkien yli linnaa kohden. Nuo typerät keijut eivät ymmärtäneet, ettei aikaa ollut hukattavaksi!
      Liisin niin lujaa kuin pystyin avonaisista porteista ja ovista sisään. Olin sekunneissa portaikossa ja seurasin keijumassaa, joka vyöryi ylöspäin, kertomaan tulostani kaikille linnan sisällä olioille. Minut huomatessaan he huusivat iloisina, eivätkä välittäneet lentokiellosta, jota uhmasin kiitämällä sisätiloissa kuin ohjus.
      16. kerroksessa oli kaikkein eniten hälinää. Kaikki yrittivät tunkea yhtä valkoista ovea kohden. Se oli kiinni ja arvasin Kiorian olevan sen takana. Laskeuduin aivan oven eteen, tunkeuduin väkijoukkoon. Vasta silloin tajusin, ettei Kem ollut tullut perässäni. Ehkei hän edes pystynyt lentämään niin lujaa kuin minä. En välittänyt kymmenistä halauksista, joita sain siinä seisoskellessani, vaan odotin kärsimättömänä Kemiä. Ennen kuin hän tuli, ennen kuin olin edes yrittänyt avata valkoista ovea, se aukesi takanani ja joku kuiskasi:
      ”Klara?” Nyökkäsin ja minut vedettiin sisälle. Ovi sulkeutui nenäni edessä ja käytävän hälinä hiljeni kuin seinään. Käännyin lyhyehkön miehen puoleen. Hänellä oli takkuinen vaalea tukka ja pitkä valkoinen takki päällään. Tohtori Edelstein, otaksuin. Kääntelin päätäni huoneessa. Se oli aika pieni ja yksinkertainen. Seiniä peittivät kattoon asti ulottuvat hyllyt pulloineen ja purnukoineen ja kaiken keskellä oli leveä sänky.
      Minulle tuli vahva Dejá vu kun näin sairaan naisen peiton alla. Hän näytti aika lailla samalta, kuin Nalate, silloin kun ensimmäisen kerran näin hänet. Hän näytti vaarallisen kipeältä ja tunsin heti halua auttaa ja lieventää hänen kipuaan. Mutta Nalate ei kuitenkaan näyttänyt näin pahalta. Kioria ei edes näyttänyt itseltään. Tai minulta… Nainen, jonka näin sängyssä, ei näyttänyt juurikaan siltä prinsessalta, johon olin tutustunut. Tunnistin kipeän kopion Kioriasta vain, koskei huoneessa ollut ketään muita.
      Kioria oli – kuten Nalate – kääritty moniin peittoihin ja vain naama ja hiukset näkyivät. Hänen silmänsä olivat kiinni ja naama valkoinen kuin lakana. Vain silmien alla oli väriä, mustaa. Hänen otsallaan kiilteli hiki ja hiukset olivat siitä märät. Kuume oli laskemassa, ehkä viimeisen kerran.
      Repäisin repun olaltani ja tiputin sen maahan. Kävelin hitaasti sängyn luokse kuolleelta näyttävän prinsessan viereen. Ennen kun ehdin sanoa mitään, näin silmäkulmastani, että Tohtori Edelstein nosti laukkuni maasta ja alkoi penkoa sitä. Tällä kertaa muistin ajoissa varoittaa:
      ”Sinun täytyy laittaa jotkut hanskat, ennen kuin kosket Kultaruusuun. Muuten se tappaa, ellei ole ihminen.” Ääneni särkyi lauseen lopussa. Katsoin Tohtorin kasvoja. Hän näytti ensin kummastuneelta, sitten siltä, kuin olisi tajunnut jonkun vanhan arvoituksen, ja lopuksi huolestuneelta. Hän kääntyi yhden hyllyn puoleen ja veti valkoiset hanskat käteensä. Nyökkäsin ja käänsin katseeni Kioriaan.
      Hänen kasvonsa olivat valahtaneet aivan veltoiksi ja huulet näyttivät kalpeina kapeammilta. Hän ei näyttänyt yhtään entiseltään.
      ”Voitko… saatko puhua? Tai pystytkö?” Tunsin ääneni oudon hauraaksi ja sisimpäni tyhjäksi. Kaksoseni näytti, kevyttä rinnan kohoilua lukuun ottamatta, oikeasti kuolleelta. Hämmästyin kun hänen kasvoilleen nousi hymy, kun hän kuuli ääneni. Sitten hän nyökkäsi melkein huomaamattomasti.
      ”Olen niin pahoillani tästä kaikesta. Kaikesta mitä sinulle on tapahtunut…” Tunsin jonkinlaista syyllisyyttä hänen tilanteestaan, koska hänen voimansa olivat siirtyneet minulle. Kyyneleet nousivat silmiini. Pyyhin ensimmäisen, joka karkasi, kämmenelläni nopeasti pois. Kioria avasi hitaasti silmänsä ja suunsa. Ruskeat silmät, minun silmäni, hehkuivat hieman ikkunasta tulvivassa päivänvalossa. Hänen äänensä oli todella heikko ja hiljainen, mutta tunnistin siitä kummastuneen vihan:
      ”Pahoillasi? Sinähän pelastat minut!” Käänsin kieltävästi päätäni. Ehkä olin tuonut ruusun Kiorialle, mutta eihän ollut vieläkään varmaa, että se auttaisi. Lääke tepsi vain harvoihin kirouksen saaneisiin. Aloin itkeä kunnolla ja näin Kiorian ilmeen pehmenevän. Hän halusi selvästi lohduttaa minua, mutta minunhan olisi pitänyt lohduttaa häntä. Ennen kun ehdin sanoa muuta, tuli tohtori Edelstein sängyn toiselle puolelle pieni lasi kädessään. Siinä oli tilkka jotain kultaista nestettä.
      ”Tässä on lääkejuomanne, teidän ylhäisyytenne. Siinä on veteen sekoitettuna myrkyllisen kultaruusun terälehti. Se joko tappaa tai parantaa teidät. Suostutteko juomaan tämän?” Kioria nyökkäsi ilmeenkään värähtämättä. Ehkä hän oli jo niin tottunut ajatukseen kuolemasta, ettei tämä hetkauttanut häntä, tai sitten hän vain oli yksinkertaisesti niin väsynyt, ettei jaksanut liikuttaa mitään lihaksiaan.
      Tohtori nosti lasin prinsessan huulille. Minä päästin surun, vihan, pelon ja kauhun sekaisen parahduksen, kun Kioria joi kaiken yhdellä kulauksella. Hänen luomensa valahtivat kiinni. Koko vartalo värähteli ja tärisi peiton alla, kuin hänellä olisi kylmä.
      Romahdin lattialle itkemään, kosken enää pystynyt pidättelemään kyyneliä. Kaikki ei voinut päättyä näin! Timanttimaan prinsessa Kioria Okariina Kasandra Kronenstein ei saanut luovuttaa nyt! En pystynyt katsomaan kuolevaa prinsessaa. Hautasin kasvoni käsiini ja tärisin itsekin. Nyt saatoimme vain toivoa…