25. Totuus
Nousin lyhyet portaat lavalle näkemättä
mitään. Tunsin tuhansien silmien tuijotuksen kalpeilla kasvoillani. Tiesin,
mitä minun piti sanoa, mutten osannut sanoa sitä. Käteni tärisivät ja ymmärsin
olevani shokissa. Jotenkin havaitsin kuningas Edwardin seisovan vieressäni ja
nostavan kätensä rohkaisevasti olalleni. Käänsin tyhjän katseeni valtavaan
katsomoon, joka oli ääriään myöten täynnä. Kukaan ei hiiskahtanutkaan. Vedin
syvään henkeä ja ilma rahisi itkuisessa kurkussani.
”Prinsessaa Kioria…”, kuiskasin
heikosti. Ääneni tuskin kuului ensimmäiseenkään riviin. Minun oli pakko
ryhdistäytyä, olla yhtä vahva ja määrätietoinen kuin hän oli ollut. Suljin
silmäni ja yskäisin karheuden pois kurkustani. Vedin uudelleen henkeä, avasin
silmäni ja lausuin selkeällä ja kuuluvalla äänellä:
”Hänen ylhäisyytensä Timanttimaan
prinsessa Kioria Kronenstein on parantunut!”
Koko Suuri Sali räjähti onnen
huutoihin ja kyyneliin. Kuningas halasi minua lujasti ja kiitti tuhannesti,
kyyneleet silmissä. Päästyäni hänen otteestaan, kävelin lavan reunalle. Autoin
yhä hieman heikon kaksoseni portaat ylös lavalle, koko kansan nähtäväksi.
Huudot kaksinkertaistuivat ja
minäkin sorruin taas kyyneliin. Kioria hymyili suloista hymyään – minun hymyäni
– yleisölle ja nousi sitten huojuen siivilleen keijujen yllyttämänä. Hän
liiteli hitaasti väkijoukon yläpuolella ja kaikki huusivat onnesta ja kirkuivat
kiitoksia minulle. Olin ikionnellinen prinsessan parantumisesta. Hetken vain
tuijotin iloitsevaa joukkoa, mutta sitten havahduin, kun joku tuli halaamaan
minua. Käännyin ja näin Pirgitin itkusta punaiset kasvot.
”Kiitos kultaseni! Kiitos!
Kiitos!”, hän nyyhki olkapäätäni vasten ja silitin hänen selkäänsä. Minun teki
mieli sanoa ”ei tästä minua ole kiittäminen”, mutta sitten olisin joutunut
puhumaan hänestä… Halasin Pirgittiä takaisin ja yritin näytellä, että
kyyneleeni olivat myös onnen kyyneleitä.
Koko loppu päivä oli iloisten ja
huojentuneiden halausten täyttämä. Melkein joka ikinen salissa olija halusi halata
ja kiittää minua henkilökohtaisesti. En nähnyt Kioriaa, Pirgittiä, Edwardia tai
ketään muutakaan tuttua moneen tuntiin, kun minua onniteltiin ja ylistettiin
joka suunnasta.
Jossain vaiheessa näin Kemin ja
piiluoduin hänen viereensä. Halasin häntä, josta hän ilmiselvästi yllättyi,
mutta hymyili sitten. Kiitin häntä kaikesta ja pahoittelin vielä kerran
Saagesta. Sitten minua taas vietiin.
Kun näin valon hiipuvan keltaiseksi
värjättyjen ikkunoiden takana, aloin jo olla todella pyörällä päästäni. Saliin
oltiin alettu tuoda suuria kestipöytiä täynnä parhaita ruokia ja juomia. Keijut
siirtyivät hitaasti ympäriltäni jonottamaan niihin. Liukenin väkijoukon
keskeltä ja hoipertelin salin vastakkaiseen päähän pienelle lavan vieressä
olevalle ovelle. Vilkaisin vielä nopeasti taakseni, ennen kuin livahdin
käytävään ja suljin iloisen melun taakseni.
Tarvitsin epätoivoisesti raikasta
ilmaa ja tilaa ajatuksille. Oli hirveää, kun kukaan ei huomannut tärkeintä
asiaa. Kukaan ei ollut tullut kysymään Kriegshartin sisaruksista tai Saagesta.
Kukaan ei ollut tullut luokseni kuiskaamaan osanottojaan. Kaikki olivat sokeita
onnesta. Periaatteessa toivoin, että olisin itsekin ollut, mutta rinnassani oli
yhä se paino.
Lensin taas sääntöjä rikkoen alas
käytävän päässä olevia portaita alimpaan kerrokseen saakka. Ala-aulassa ei
ollut ketään. Koko muu linna oli täysin tyhjä. Laskeuduin jaloilleni ja kävelin
suurille ulko-oville. Ainoa ääni, jonka kuulin, oli omien jalkojeni tömähdykset
kivilattiaa vasten.
Ulkona oli jo hämärää ja hieman
viileää. Juoksin pois hevosten sorapihalta kosteaan ruohikkoon. Kiersin
valtavan linnan ja saavuin kukkaispuutarhaan. Panin yllättyneenä merkille,
miten kukat kukkivat ja tuoksuivat jo kesäisesti. Täällä oli hämärästä huolimatta
tuhansittain värejä, ei pelkästään valkoista ja harmaata. Vaikka oli vasta 19.
kuukausi, niin kevät oli jo pitkällä. Nousin jälleen siivilleni ja lensin
ensimmäisten, tummimpien kukkarivistöjen ohitse. Sitten kaartelin vaaleampien
kukintojen ylitse ja lopulta suihkulähteenkin ohi, kauas linnasta. Etsin
suojaisan paikan korkeiden puskien välistä ja kävin viileään ruohoon makaamaan.
Suljin silmäni ja värisin kylmästä, jota ei ollut pelkästään ympärilläni, vaan
myös sisälläni.
Kaikkihan alkoi Derakista, joka
antoi minulle oudon ja pelottavan tehtävän. Tuntui kauhealta ajatella, että
olin edes harkinnut asiaa silloin. Muistelin ensimmäistä kertaa, jolloin olin
nähnyt Endarin. Hän oli noussut Suuren Salin lavalle ja vilkuttanut yleisölle.
Samassa salissa, kuin missä tänään oli juhlittu. Hänen olisi pitänyt olla
siellä! Juhlittavana, sankarina! Pienet kevätpurot valuivat poskiltani ruohoon.
Kaikki oli minun syytäni…
Silloin kuulin askelia kauempaa
puutarhasta. Ne olivat tulossa minun suuntaani. Kuuloni oli parantunut huimasti
muututtuani keijuksi ja olin tällä hetkellä siitä todella kiitollinen. Nousin
varuillani istumaan ja sitten seisomaan. Jostain syystä pelkäsin noita raskaita
askelia. Ehkä osasin pelkästä kävelytyylistä arvata niiden omistajan. Pyyhin
nopeasti kyyneleeni.
Jo valmiiksi hämärässä illassa, oli
vaikea erottaa mustiin pukeutuneen hahmon kasvoja, mutta jotenkin kuitenkin
tunnistin vastaantulijan.
”Derak.”
”Hei Klara!” Tumman parran peittämä
naama oli yhä niin ruma, että ihmettelin hänen äänensä iloisuutta. Viha kasvoi
sisälläni.
”Huomasin, että olet selvinnyt
tehtävästäsi, onnitteluni!” Hän pysähtyi muutaman metrin päähän minusta, mistä
olin kiitollinen. En halunnut olla yhtään lähempänä tuota hirveää miestä, enkä
tiennyt pystyisinkö hallitsemaan vihaani. Hänen hymynsä oli irvokas ja
kieroutunut.
”Milloin teit sen? Matkan alussa
vai lopussa? Näkivätkö muut? Käytitkö antamaani veistä? Menikö kaikki
suunnitelmien mukaan?” Derakin ääni oli melkein innostunut. Suljin silmäni ja
hengittelin rauhallisesti kontrolloidakseni vihaani.
”Minä. En. Tappanut. Endaria.”
Derakin ilme oli jotenkin huvittunut. Puristin käteni nyrkkiin.
”Oletkos ihan varma tuosta?”, hän
kysyi leikittelevästi.
”Olen”, vastasin tasaisella
äänellä, mutta varmuuteni vapisi heti kun sain sanan suustani. Olinko? Jos
olisin varoittanut häntä… Olisin voinut pelastaa hänet. Vaikka äänet palasivat
mieleeni ja alkoivat huutaa syytöksiä, toistin itselleni yhä uudestaan ja
uudestaan, etten kuitenkaan ollut tappanut häntä. En mitenkään voisi tehdä
sellaista! Eikö Derak ymmärtänyt sitä?
”Miksi sanot itseäsi Endarin
isäksi?”, kysyin hetken mielijohteesta, koska halusin vaihtaa puheenaihetta.
Derakin reagointi yllätti minut.
”En sano! Hän ei ole minun poikani!
Se äpärä vain tuupattiin elämääni!” Hänen äänensä oli todella vihainen ja
ilmeensä pelottava.
”Minut vain määrättiin hänen
isäkseen! Marii ja Miren hänestä huolehtivat! En ymmärrä miksen vain tappanut
häntä heti! Myöhemmin en ole enää saanut tilaisuutta. Paitsi tietysti nyt.
Tartuin heti mahdollisuuteen ja annoin tehtävän sinulle, pienelle
tietämättömälle tytölle. Kiitos kun hoidit hommasi.” Matalan äänen vihaisuus
katosi hänen puhuessaan ja lopuksi hän näytti oikeasti kiitolliselta. Hän jopa
otti muutaman askeleen lähemmäksi nostaen kätensä olkapään taputukseen tai
kättelyyn, mutta astuin hänen kanssaan saman tahtiin askeleet taaksepäin.
”Kuka on Marii?”, kysyin lyhyen
hiljaisuuden jälkeen.
”Entinen vaimoni, Endarin ja
Mirenin sijais-äiti. Menin hänen kanssaan naimisiin vain hänen rahojensa takia.
En minä häntä oikeasti rakasta. Eikä meillä ole yhtään yhteisiä lapsiakaan.”
”Eikö Miren ole teidän lapsenne?”,
kysyin oikeasti yllättyneenä.
”Ei, ei… Miren on paremmasta
haarasta. Kasandran lapsi… Samoin Endar, se hirviö… Me vain hoidimme heitä. Tai
esitimme heidän vanhempiaan paremminkin.” Derakin paksut kulmakarvat
kurtistuivat vihaisesti. En ymmärtänyt mitään. Kuka oli Kasandra? Miksi he
olivat hoitaneet Endaria, jos tämä ei edes ollut heidän lapsensa? Jos kysyisin,
kertoisikohan Derak totuuden?
”Miksi halusit, että tapan
Endarin?”, kysyin suoraan, vaikka sanat tekivätkin kipeää. Tahtomattanikin
sydän tuntui painuvan kasaan ja kirvelevät kyyneleet kohosivat jälleen
silmiini.
”Endar ansaitsi sen! Hän tappoi
Kasandran!”, Derak murisi välittämättä ilmiselvästä kivustani.
Endar tappoi Kasandran? Eihän Endar
ikinä voisi tappaa ketään! Se oli mahdotonta. Hän oli aina niin huomaavainen ja
kiltti kaikille! Hän tietysti oli mahtava soturi, muttei missään tapauksessa
tappaja! Hän rakasti minua…
”Endar ei voisi tappaa ketään”,
sanoin vakaasti. Olin varma siitä.
”Hän tappoi Kasandran, elämäni rakkauden…” Lauseen loppu hiipui
kuiskaukseksi, jota ei varmaan oltu tarkoitettu minun korvilleni. Jäin
odottamaan jatkoa ihmeissäni.
”Jospa kertoisin sinulle koko
tarinan tyttönen. Kaikki alkoi kaksikymmentä vuotta sitten, kun nuoruuden
ystäväni Kasandra, jota olin aina rakastanut, ihastui Timanttimaan
kuninkaaseen, jonka entinen vaimo, prinsessa Lavietra, oli kuollut. Kasandra
oli kertonut minulle hänen koko elämänsä kestäneestä toiveesta. Hän oli aina
halunnut poikalapsen. Ja kun kuningas sitten rakastui kuvankauniiseen
Kasandraan, tuli hänestä kuningatar ja he saivat lapsen, mutta tämä olikin
tyttö. Se prinsessan hupakko…
”Tapahtuneesta järkyttyneenä
Kasandra jätti tytön kuninkaalle ja sanottiin, että hän kuoli synnytyksessä.
Mutta oikeasti hän palasi minun luokseni ja meistä tuli yhä läheisempiä. Vuotta
myöhemmin saimme lapsen, mutta sekin oli tyttö! Miren! Se sekoitti Kasandran
pään ja hän lähti Timanttimaasta Tuhonmaahan. Kuulin joiltain ystäviltäni, että
hän oli kadonnut Luna-vuorille vaeltamaan. Minä jäin täysin yksin Mirenin kanssa
ja aloin etsiä pienelle vauvalle äitiä, kosken halunnut sitä riesakseni.
”Kun olin lopulta löytänyt Mariin,
saapui kotimme ovelle kori, jossa makasi pieni poikavauva ja kirje, jossa luki:
”Tämä on Endar, Kasandran poika. Kuningatar valitettavasti menehtyi
synnytyksessä. Toivoisin, että kasvattaisit hänet hyvin omana poikanasi.
Luna-vuorten Velho.” Jos minä olisin
löytänyt sen käärön, olisin varmasti heti tappanut sen vauvan, mutta Marii otti
pojan huostaansa ja kasvatti omana poikanaan. Siitä asti olen halunnut tappaa
Kasandran murhaajan. On niin epäoikeuden mukaista, että kun hän lopulta saa
toivomansa poikalapsen, koituu se hänen kuolemakseen!”
Tuijotin Derakin kasvoja, jotka
olivat kummalliseen vihan ja surun sekoitukseen vääntyneet.
”Nyt tappajan paino on nostettu sydämeltäni,
kiitos sinun”, hän sanoi helpottuneena ja yritti hymyillä.
”Sinulla ei ole sydäntä”, vastasin
täristen. Oliko kaikki tuo tosiaan totta? Kioria oli siis Mirenin ja Endarin
puolisisko. Kaikilla oli sama äiti, kuningatar Kasandra IV. Mutta eihän Endaria
voi sanoa hänen tappajakseen! Eihän Endar osannut edes ajatella silloin! Derak
oli hullu!
”Sinä olet sairas keiju Derak”,
sanoin hiljaa ja peräännyin muutaman askeleen.
”Miten Miren muuten kuoli? En minä
tietenkään hänestä välitä, olen vain kiinnostunut”, Derak kysyi yhtäkkiä, kuin
ei olisi kuullutkaan syytöksiäni.
Kun tajusin hänen kysymyksensä,
silmäni laajenivat pelosta, enkä osannut vastata. Enhän voinut kertoa Derakille
tappaneeni hänet. Ravistin vain päätäni ja nousin siivilleni.
”Minne matka?”, hän huusi perääni.
Vastasin kuiskauksella, jota hän tuskin kuuli:
”Kotiin…”