5. Derak ja Endar
Kun tulin tajuihini, en aluksi ymmärtänyt ollenkaan missä olin ja miksi. Minulla ei ollut mitään muistikuvaa tapahtuneesta. Katselin varovasti ympärilleni, mutta oli aivan pimeää. Makasin jollain kovalla sängyllä. Hetken ajatteli, että koko Timanttimaa oli ollut vain unta, että olin taas omassa sängyssäni.
Silloin kauempaa ilmestyi valo, soihtu, ja kun se oli aivan vieressäni, joku painoi suuren likaisen käden otsalleni. Ruma parrakas miehen – tai keijun – naama ilmestyi yläpuolelleni.
”Hei Klara”, hän sanoi tekohilpeästi matalalla äänellä. Sitten hymy muuttui vakavaksi. ”Olen Derak. Minulla on sinulle pieni tehtävä tulevalle matkallesi.” Derak? Missä olin? Sitten muistin miten hän oli tullut huoneeseeni, jossa olin odottamassa E… Enkar, Endaria! Hän oli lyönyt minut tajuttomaksi.
Tuijotin miestä peloissani ja vihaisena.
”Missä olen?”, oli pakko kysyä.
”Kellarissa, mutta ei sillä nyt ole mitään väliä. Se tehtäväsi voi olla mielestäsi aika vaikea… Tiedäthän sinä Endarin, jonka kanssa lähdet etsimään parannuskeinoa? Teidän mukaanne tulee myös minun tyttäreni Miren. Hänkin tietää tehtävästäsi, muttei varmaan tule auttamaan sinua paljoakaan. Hän on aika itsepäinen.” Derakin ilme kuvasti selvästi inhoa ja tyytymättömyyttä tytärtään kohtaan. ”Mutta nyt suoraan asiaan, jotta saan sinut ajoissa takaisin. Sinun pitäisi tappaa Endar.”
Hän antoi sanojen uppoutua täysin aivoihini, yksitellen… Tappaa, Endar, minun? Mitä? Tämä Timanttimaa oli todella outo, pelottava ja sekava paikka.
”Mitä?” kysyin vielä, vaikka olin kuulut ihan tarkasti mitä Derak oli sanonut. Hän vain hymyili tuuhean parran ympäröimällä suullaan. Päästin kauhun, epätietoisuuden ja vihan sekaisen älähdyksen. Katsoin – vaikken olisi halunnut – Derakia suoraan silmiin ja yritin nähdä pilailiko hän. Se oli selvää. Ei.
Yritin selvitellä ajatuksiani ja etsin vaivihkaa ulospääsyä, ovea tai takaluukkua, mutta oli pimeää. Ainoa valonlähde oli palava puunpala Derakin kädessä. Nyt hän suoristautui ja puhui:
”Ainiin, ja jos et suostu, se on lorusi loppu...” Hän nosti toisen kätensä näkyville. Siinä oli suuri jousipyssy, jota en ollut huomannut aikaisemmin. Silmäni laajenivat automaattisesti pelosta. Miten kaikki oli niin nopeasti muuttunut? Vähän aikaa sitten makasin vielä omassa sängyssäni kotona…
”No valitsepas nyt tyttönen!” Derak katkaisi harhautuneen ajatukseni todella kärsimättömällä äänellä. Minun pitäisi tappaa Endar? Tämä oli hullua. Mutta en ollut todellakaan valmis kuolemaankaan! Ehkä Endar oli tehnyt jotain todella pahaa, anteeksiantamatonta. Sitä paitsi voisin livahtaa tehtävästäni varmasti myöhemmin.
”Hyvä on…”, kuiskasin, mutten hirveän päättäväisesti.
”Hyvä on mitä? Kuolet vai tapat? Vastaa! Aika kuluu!” Derak oli yhtäkkiä todella vihainen. Hänellä oli varmasti jotain mielialanvaihteluongelmia. En kuitenkaan jäänyt sitä pohtimaan, sillä minulla oli kiire vastata hänelle, ettei hän suuttuisi enempää. En olisi halunnut sanoa seuraavaa lausettani, mutta inhottavan tilanteen takia minun oli pakko.
”Hyvä on, tapan Endarin”, huokasin.
”Hyvä”, Derak sanoi vain ja nosti minut istuma asentoon, lyödäkseen minua jollain voimakkaasti takaraivoon. Tuosta tulee varmasti kuhmu, ehdin vain ajatella ja sitten kaikki pimeni.
Tokkuraisena heräsin siihen, että joku koputti oveen. Mihin oveen? Kuka? Avasin silmäni ja hieroin niitä kämmenelläni. Olin ”sviittini” sohvalla aivan niin kuin vähän – tai paljon – aikaa sitten. Muistin heti kaiken kellarissa tapahtuneen.
Joku koputti taas oveen, nyt jo aika voimakkaasti. Nousin horjuen, mutta löysin nopeasti tasapainon. Päätä särki kauheasti. Hieroin takaraivoani samalla kun avasin oven.
Sen takana seisoi helpotuksekseni Endar. Hän hymyili, joten päättelin, ettei hän tiennyt tehtävästäni, jonka olin juuri saanut Derakilta, eikä ollut ärtynyt siitä, että oli joutunut koputtamaan useasti. Hänellä tosiaan oli kauniit kasvot. Tuuheat mustat lainehtivat hiukset laskeutuivat juuri oikealla tavalla otsalle ja silmät olivat mustuudestaan huolimatta lämpimät ja ripset todella pitkät. Kasvot olivat kapeat, samoin kuin huulet ja nenä. Yllään hänellä oli sininen pitkähihainen ja mustat housut. Hän oli huikean pitkä.
Tuijotimme toisiamme hetken hymyillen ja sitten hän onneksi pelasti tilanteen ojentamalla kätensä.
”Hei Klara, olen Endar Kriegshart.” Tartuin suureen käteen ja vastasin:
”Klara Lahtinen.” Ääneni hiipui lauseen lopussa, kun huomasi miten tylsältä se kuulosti hänen nimensä rinnalla. Hän vain hymyili ja astuin vähän ajan päästä ohitseni asuntoon, koska olin jäätynyt pakoilleni.
”Saat siis asua täällä nämä kuusi päivää? En olekaan koskaan nähnyt tätä asuntoa, todella hieno”, hän puhui samalla kun käveli huoneesta toiseen. Sitten hän istuutui sohvalleni ja viitasi minua istumaan viereensä. Minulla oli sellainen, tunne, että jokin sisälläni halusi purkautua ulos. En vain tiennyt mikä. Oli vaikeaa katsoa häntä suoraan silmiin sen jälkeen mitä kellarissa oli tapahtunut. Vai oliko se olut kuitenkin vain unta?
”Tiesitkö, että Mirenkin tulee mukaamme?” Endar kysyi ihan kuin olisi lukenut ajatukseni. Sävähdin, mutta pidin naamani peruslukemilla. Onneksi olen hyvä valehtelemaan.
”Kyllä siitä on mainittu. Kuka hän on?”
”Hän on isosiskoni, meitä vähän vanhempi. Hän vaatii päästä mukaan, vaikkei hänen oikeastaan pitäisi tulla. Hän luultavasti vain haluaa tarkistaa, että minä olen turvassa.” Hänen hämillinen ilmeensä meni minulta aivan ohi kun katselin järkyttyneenä jonnekin kauas. SISKO? Derak oli siis Endarin isä? Voi ei, nyt tämä meni jo liian sekavaksi. Huomasin vain heikosti, että Endar tuijotti kauhistunutta ilmettäni huolissaan. En välittänyt.
Miksi Derak haluaisi tappaa Endarin? Miksi isä haluaisi tappaa poikansa? Ja tietysti Miren halusi mukaan, suojellakseen veljeään… Minulta. Ei, en minä tekisi sitä, en tietenkään… Mutta tappaisiko Derak sitten minut oikeasti? Mitä pitäisi tehdä?
”Onko jokin vialla Klara?” Käänsin katseeni vihdoin häneen ja palautin pokerinaaman.
”Ei mikään, ei mitään… Anteeksi, minulle vain tuli mieleen yksi asia.” Hymyilin arasti. Jotta saisin hänen ajatuksensa muualle, yritin keksiä jotain kysyttävää. ”Minkä ikäinen olet?”
”17”, hän vastasi yllättyneenä kysymyksestäni, mutta jatkoi sitten heti: ”Miren on 18 ja hän on usein äitimme kanssa matkoilla. Nyt Marii, äitini, on taikamaassa töissä ja Miren tällä Linnassa valmistelemassa lähtöä”, Endar selitti ja katsoi sitten anteeksipyytävästi minuun asia ryöpystään. Olin selvästi saanut hänet toiseen aiheeseen.
”Ahaa, entäs isäsi?” Halusin heti perua sanani, kun muistin. Tyhmä, tyhmä, tyhmä…
”Hän on Derak Kriegshart, hänellä ei ole työtä ja hän on eronnut äidistä. Luulen, ettei hän välitä yhtään, että lähden tälle matkalle. Meillä ei koskaan ole ollut parhaat välit…”, hän kertoili vältellen.
”Vai niin”, sanoin hieman liiankin virallisella äänellä, mutta se meni täydestä.
”Mitenkäs sinun vanhempasi?” Nyt Endarkin halusi vaihtaa puheenaihetta.
”Mmm, äitini on automekaanikko ja isäni on kuollut.” Olin jo niin tottunut sanomaan sen, ettei ilmekään värähtänyt, siitä oli jo niin kauan. Endar – kuten kaikki muutkin – näytti ensin hämmästyneeltä, sitten vaikuttuneelta siitä, että pystyin sanomaan sen niin tyynesti, ja sitten osanottavalta.
”Olen pahoillani”, hän sanoi yksinkertaisesti viitsimättä kysellä enempää, mutta näin uteliaisuuden palavan hänen mustissa silmissään.
”Se tapahtui kun olin kuusi, auto-onnettomuus. Hän ajoi liian kovaa kapealla mökkitiellämme, eikä ehtinyt väistää vastaan tulevaa autoa. Molemmat kuolivat.” Olin kuullut ja kertonut sen niin monta kertaa, että kaikki tuli kuin liukuhihnalta. Endarilla oli yhä osaaottava ja vähän sääliväkin ilme, mutta vähän ajan päästä hän avasi suunsa ja kysyi hämillisenä:
”Mikä se audo on?”
Katselin häntä kuin tyhmintä idioottia. Sitten tajusin, että hän oli tosissaan ja aloin hätäisesti selittää:
”Auto, se on sellainen kone, jolla pääsee eteenpäin, paikasta toiseen. Sisällä istutaan ja yksi ohjaa ratista.” Huh, se oli varmasti ensimmäinen kerta kun selitin, mikä auto on.
”Vähän niin kuin hevosvaunut vai?” Endar kysyi kuin pikkulapsi ja oli vaikea pidätellä naurua.
”Niin, mutta ei tarvita niitä hevosia. Se menee itsestään eteenpäin.” Endar näytti mietteisiinsä vaipuneelta. Todella outoa, ettei joku tiennyt mikä auto oli. Katselin hieman ympärilleni ja huomasin ensimmäistä kertaa kellon television yläpuolella. Se oli ihmeellinen.
”Mitä kello on?” kysyin, koska en saanut siitä mitään selvää. Endar nosti katseensa seinälle.
”22:30.” Kuulosti aivan tavalliselta kellonajalta.
”Miten tuo kello toimii?” kysyin, kun en vieläkään tajunnut.
”Ulommaisessa ympyrässä ovat 15 tuntia, ja minuutit niiden välissä. Keskimmäinen pikku ympyrä näyttää, monesko päivä on. Näetkö kymmenen numeroa? Oikeanpuolimaisessa pikku ympyrässä on 99 kuukautta, vasemmassa on sekunnit. Alhaalla lukee vuosiluku. Eli osaatko sanoa, mikä päivä tänään on?”, hän kysyi hieman kiusoittelevasti hymyillen. Katselin viisareita ja ympyröitä. Päivä nuoli osoitti kahdeksaa, kuukausi nuoli viittäkymmentäyhdeksää ja vuosi oli 19 997.
”8.59.19997?” Endar hymyili leveämmin ja nyökkäsi. Olimme hetken hiljaa. Minulla oli taas se tunne, että jokin halusi ulos sisältäni. Tuijotin kelloa ja näin silmäkulmastani, että Endar katseli minua. Pelkäsin hikikarpalon nousevan otsalleni.
”Näytät tosiaan tismalleen samalta kuin Prinsessamme. Olet yhtä kaunis.” Punastuin enkä osannut sanoa mitään tuohon odottamattomaan kohteliaisuuteen. Taas tuli tauko, kun emme sanoneet sanaakaan.
Onneksi Endar keskeytti epämukavan hiljaisuuden:
”No… Minä lähden nyt. Oli mukava tavata Klara. Ainiin tuo teleportiisio ei muuten luultavasti toimi. Se on siinä vain, jotta tämä huone näyttäisi sinun maailmasi huoneelta.” Hän hymyili anteeksipyytävästi. En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, mutta vastasin hymyillen:
”Juu, oli kiva tavata. Näemme varmaan viimeistään kuuden päivän päästä!” Nousimme seisomaa ja saatoin hänet ovelle. Hän avasi sen ja kääntyi vielä minuun päin.
”Nähdään.” Hän ojensi kätensä ja ravistin sitä varovasti.
”Hei hei.” Huomasin kuinka ääneni särkyi, mutta hän ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hän käveli pois ja suljin oven. Mikä teleportiisio? Katselin ympärilleni ja jäin tuijottamaan TV:tä. Jaha. Ääneni ei kuitenkaan ollut särkynyt tiedottomuuteni takia, vaan sen, mitä minun pitäisi tehdä Endarille. Pala nousi kurkkuuni ja päätä särki yhä. Se johtui Derakin lyönneistä. Istahdin taas sohvalleni ja kyyneleet tulivat väkisinkin. En ole ihan varma, miksi itkin, mutta syinä oli varmasti koti-ikävä, Derak ja Endar. Tajusin, että olin pidätellyt itkua siitä lähtien kun Endar astui sisään. Sitä se tunne oli ollut. Derakin antama tehtävä… En tietenkään halunnut tehdä sitä, mutta asia kalvoi takaraivoani. Kirjaimellisesti.
Pyyhin silmäni, mutta itku ja nyyhkytys jatkuivat. Kävelin hitaasti makuuhuoneeseen ja ryömin vaatteet päällä peiton alle. Mietin päivän tapahtumia ja hieroin silmiäni, koska kyyneleitä tuli yhä. Kahdeksan päivää – tai sekuntia – sitten, makasin omassa sängyssäni. Silloin Pirgit oli ilmestynyt luokseni ja vienyt minut Timanttimaahan. Joku muu olisi varmasti estellyt, mutta minä pidän seikkailuista. Varsinkin unissa. Valitettavasti aloin aina vain enemmän uskoa, ettei tämä seikkailu ollut unta, ja että voisin menettää henkeni.
Pirgit oli vienyt minut kuninkaan eteen, ja sitten Kioria oli tuonut minut tänne, josta Derak oli napannut minut, ja kertonut kauheasta tehtävästäni. En vieläkään tajunnut miksi isä haluaisi tappaa oman poikansa…
Endar oli tullut tänne ja olimme jutelleet kaikenlaista. Ja nyt minä itkin säälittävästi sängyssäni. Nyyhkin vielä hetken ja kävin niistämässä vessassa. Sitten aloin rauhoittua. Mietin Endaria ja Mireniä. Hänen kanssaan olisin varmasti tullut hyvin toimeen, ellei Derak olisi… Tukahdutin uuden itkun puuskan tyynyyni ja suljin silmäni. Mikä minulla oli?
Kuvittelin mielessäni Endarin isosiskon: samat mustat hiukset, samat korkeat poskipäät, ja huikea pituus. Pitkine ripsineen hän olisi varmasti todella kaunis. Ehkä jopa kauniimpi kuin Kioria – täydellistetty versio minusta. Huokasin ja yritin toden teolla saada unen päästä kiinni. Itku oli jo tyyntynyt, mutta hengitin liian nopeasti. Tasasin hengitystäni ja vedin monta kertaa syvään ilmaa. Monen minuutin kuluttua lopulta nukahdin.
sunnuntai 29. huhtikuuta 2012
torstai 26. huhtikuuta 2012
Kiorian Kirous, luku 4
4. Suuri Sali
Tällä kertaa heräsin siihen, että joku ravisteli minua. Räpäytin silmäni auki ja tuijotin pieniin, tuttuihin silmiin, Pirgit.
”Nyt on taas kiire, nousehan Klara.” Yritin hieroa unihiekat silmistäni, mutta tuskin pääsin istumaan, kun jo lysähdin takaisin makuulle. Pirgit liu’utti kätensä selkäni alle ja nosti minut ylös sängystä. Hoipertelin yöpuvussani, paljain jaloin, hänen perässään pitkin käytävää. Tällä kertaa käännyimme ensimmäisestä ovesta oikealle ja sitten vasemmalle loivia ja leveitä kierreportaita ylös. Ylhäällä avautui pitkä ja leveä käytävä, jonka lattia oli punaista samettia. Heräsin jo vähän enemmän, kun menimme jostain ovesta sisään ja tulimme ihanaan vaatehuoneeseen.
Huone ei ollut iso eikä pieni, vähän isompi kuin meidän olohuoneemme. Yksi seinä oli peitetty kokonaan peilipöydillä ja kokovartalopeileillä. Muut seinät pursuilivat kaappeja, jotka pursuilivat vaatteita.
Pirgit ohjasi minut yhteen kokovartalopeilin edessä olevaan keltaiseen – tai kultaiseen - tuoliin ja sanoi:
”Ota vaatteesi pois ja katsotaan, mitä löydämme sinulle.” Olin jo melkein täysin hereillä, joten tottelin käskyä vain muutaman sekunnin viiveellä. Pirgit penkoi kaappeja minkä ehti ja löysi pian minulle valkoiset alusvaatteet ja sinisen mekon. En tiedä miksi, mutta en oikein koskaan ole ollut mekkoihmisiä. Olen mieluummin poikamainen, vaikka on minulla kyllä hameita. Mekkoja pidän vain juhlissa, jos niissäkään.
Otin mekon hymyillen vastaan, mutta Pirgit huomasi heti kasvoiltani näkemykseni asiasta.
”Olen pahoillani, jos et pidä mekoista, mutta nyt on sen verran tärkeä tilaisuus, että se on välttämätöntä.” Huokaisin ja puin mekon ylleni. Se oli juuri sopiva ja tuntui mukavalta. Sininen silkki laskeutui polviin asti ja oikeassa olkaimessa oli suuri sininen kukka. Pirgit käänsi minut peiliä kohti ja alkoi sukia hiuksiani suurella harjalla. Hän pyöritti ne nutturalle ja ojensi vielä mustat ballerinat.
”Olet kaunis.” Äidillinen hymy, en ollut vieläkään tottunut siihen. Minun oli pakko hymyillä takaisin ja niiasin hienostuneesti mekossani. Pirgit naurahti ja tarttui minua kädestä.
”Nyt on mentävä.” Hän otti vanhat vaatteeni toiseen kätensä ja kävelimme takaisin suureen käytävään.
Siellä olikin nyt jo enemmän ihmisiä – tai keijuja. Heitä juoksi sinne tänne ja puheen palpatus oli kovaa. Pukuhuoneen ovi oli eristänyt sen todella hyvin.
”Hei, päivää, huomenta, heipä hei, hyvää huomenta!” Kaikki tervehtivät meitä nopeasti ja Pirgit tervehti takaisin vetäessään minua käytävän toiseen päähän. Yksi kauniisti pukeutuneista naisista tönäisi minua vahingossa tungoksessa ja alkoi vuotaa anteeksi pyyntöjä.
”Ei se mitään”, yritin sanoa hänelle, mutta kädestäni vedettiin koko ajan nopeasti eteenpäin. Pian tulimme toisten portaiden luokse ja lähdimme monien muiden kanssa alaspäin. Miksihän keijut kävelivät hitaasti portaita eivätkä lentäneet? Kysyin Pirgitiltä, joka vastasi:
”Se tuottaisi liikaa pahoja törmäyksiä ja siivet vievät paljon tilaa.” Tyydyin siihen vastaukseen sillä olimme tulleet alimpaan kerrokseen ja edessä avautuivat todella suuret ovet, ainakin viisi kertaa minun korkuiseni. Kahvoja ei ollut, vain suuret valkoiset timantit ja ovet itsessään oli tehty tummasta puusta. Reunoja koristivat kymmenet eriväriset timanttinauhat ja monimutkaiset kaiverrukset. En huomannut, että olin pysähtynyt ennen kuin Pirgit vetäisi minut suurien ovien vieressä olevalle pienelle ovelle – tai oli se ihan tavallisen kokoinen, mutta pieni toisten ovien vieressä. Kaikki muutkin menivät tästä ovesta. Timanttiset näyttivätkin siltä kuin ne avattaisiin todella harvoin.
”Tämä on Suuri Sali!” Pirgit esitteli minulle astuessamme seuraavaan huoneeseen, enkä ihmetellyt nimi valintaa.
Sali oli niin suuri, etten osaa sanoa kuinka monta meidän olohuonettamme sinne mahtui, vähintään sata. Sali oli kokonaan valkoinen ja tylsä, mutta massiivinen se ainakin oli. Se oli pitkulaisen muotoinen ja keskellä meni punainen matto päästä päähän. Sen molemmin puoli oli monta penkkiriviä. Kauimmaisessa päässä, jonne oli niin pitkä matka, etten melkein erottanut sinne, oli koroke ja sen päällä kolme valtaistuinta. Keskimmäinen oli suuri ja toiset vähän pienempiä, mutta muuta en niistä nähnytkään. Oikean puolimaisella seinällä oli ainakin sata korkeaa ikkunaa, joitten lasit olivat mukavan keltaiset.
Pirgit talutti minut viimeiseen penkkiriviin, joka oli lähinnä meitä ja istutti minut siihen. Muutkin alkoivat jo istuutua edempänä oleville penkeille. ”Minun pitää mennä edemmäs istumaan, mutta ole sinä pikkuinen tässä. Onnea!” Sitten hän lähti ja minä jäin yksin siihen istumaan. Mitä onnea?
Koko salin etuosa alkoi olla täynnä ja ihmi… -keijut istuutuivat nyt taemmaskin. Tänne mahtui varmasti monta tuhatta henkeä. Koska paikaltani näki niin huonosti valtaistuimille, olisin halunnut mennä eteenpäin, mutten uskaltanut siirtyä.
Keijut edessäni ja ympärilläni alkoivat hiljentyä kuin jostain salaisesta merkistä. Hitaasti mutta varmasti ja pian kaikki olivat ihan hiljaa. Joku, jonka kasvoja en nähnyt, nousi lavalle ja sanoi kuuluvalla äänellä:
”Rakkaat Timanttimaan kansalaiset! Minulla on ilo, ja kunnia pyytää eteenne kuninkaamme Edward IV ja hänen tyttärensä prinsessa Kioria!”
Suuret puuovet alkoivat avautua hitaasti ja naristen. Kun ne olivat apposellaan, astui sisään pitkä mies, jolla oli mahtava kruunu päässään ja viitta harteillaan. Hänen hiuksensa ja silmänsä olivat tummanruskeat kuten minulla. Kun tarkastelin hänen kasvojaan hieman tarkemmin, huomasin hänen muistuttavan isääni. Vaikka muistin isäni vain hämärästi, vihlaisi ajatus rintaani. Kuningas käveli arvokkaasti leuka ylhäällä, mutta kopeuden tasapainottivat lämpimät silmät. Näin hänet niin tarkasti, koska suuret ovet olivat salin siinä päässä, jossa minä olin.
Hänen perässään tuli tietysti Kioria. Hämmästyin taas samannäköisyyttämme. Pieni mutta loistelias kruunu – kullan kimalteleva ja täynnä timantteja – hänen ruskeissa hiuksissaan oli niin kaunis, että unohdin hengittää hetkeen. Oliko prinsessa siis käynyt huoneessani eilen yöllä, tai kuinka monta päivää siitä sitten olikin? Kun Kioria käveli ohitseni, hän hymyili minulle minun hymyäni ja käänsi sitten päänsä taas eteenpäin. Kuninkaalliset kävelivät hitaasti salin toiseen päähän keijujen kumarrellessa istualleen heidän suuntaansa. Etummaisen rivin kohdalla Koiria kumartui halaaman jotakuta, joka istui siinä, ja käveli sitten korokkeelle. Kuningas istuutui keskimmäiselle valtaistuimelle ja Kioria toiselle pienemmistä. Ei ollut vaikeaa arvat kenelle toinen istuin oli kuulunut – kuningattarelle.
”Rakkaat alamaiset!” (mikä klisee) ”Olen noussut tälle lavalle tänään hyvin surumielisenä. Olen pahoillani ilmoittaessani, että kuningassuvun kirous on langennut tyttäreni päälle.” Hänen äänensä murtui hiukan ja yleisö kohahti.”Prinsessa Kioria Okariina Kronenstein on vakavasti sairastunut.” Kaikki tuhannet silmäparit kääntyivät kuninkaasta pieneen tyttöön hänen vierellään. En täältä asti nähnyt Kiorian ilmettä, mutta sen mukaan mitä hän oli silloin yöllä sanonut, luulisin että hänellä oli närkästynyt ilme. ”Olemme kuitenkin hankkineet pelastuksen, johon ei ole koskaan ennen Timanttimaassa turvauduttu”, kuningas jatkoi kovalla äänellä. Hyvä, ajattelin itsekseni, sillä vaikken tuntenut prinsessaa mitenkään, oli minulle jo kasvanut jonkinlainen ystävyys ja kunnioitus häntä kohtaan. Miksi kuningas edes levitti tällaista surusanomaa jos pelastus oli olemassa? Minkälainenkohan kirous se on?
”Olemme nimittäin lähettäneet prinsessan äidin Pirgit Lampenstrohn hakemaan ihmisten maailmasta prinsessan kaksoisolennon. Nousisitko lavalle Klara!”
Jokainen lihakseni jäätyi, enkä pystynyt liikkumaan. Tämä ei voinut olla mahdollista. Keijut kääntelivät päitään etsien minua joukostaan. Hyvä että oli aivan takimmaisessa rivissä, jossa ei istunut kuin kaksi keijua minun lisäkseni. Tuijotin hätääntyneenä eteeni. Aivan liian pitkän hiljaisuuden jälkeen nousin lyijyn raskaille jaloilleni ja lähdin kävelemään.
Matka oli niin pitkä… Peruin sanani siitä, että oli hyvä istua takimmaisessa rivissä. Pirgit oli varmasti tahallaan istuttanut minut sinne, jotta kaikki näkisivät minut. En uskaltanut katsoa, mutta tunsin joka ikisen keijun tuijotuksen niskassani. Useat heistä katselivat minua kummastuneena – luultavasti sen takia, että näytin tismalleen samalta kuin prinsessa. Kuulin kuisketta kaikista suunnista. Tämänkö takia minulla piti olla niin hienot vaatteet? Käteni alkoivat täristä suunnilleen puolessavälissä ja sitten oli hankalaa hengittää. En ole koskaan ollut hyvä väkijoukkojen edessä. Kun lopulta – oli mennyt varmasti tunteja – saavutin korokkeen, en tiennyt yhtään mitä olisi pitänyt tehdä. Jäin vain tyhmänä siihen seisomaan ja hain hätäisesti apua ympäriltäni. Oli ahdistavan hiljaista.
”Tule toki tänne ylös Klara”, kuningas Edward – vihdoinkin muistin hänen nimensä – sanoi pehmeästi. Odotin vielä hetken paikallani ja nousin sitten hitaasti lyhyet portaat ylös korokkeelle. Hikoilua…
En oikein osannut liikkua mihinkään suuntaan. Onneksi Kioria sipsutti viereeni ja otti rohkaisevasti kädestä. Hän talutti minut kuninkaan viereen. Kuningas rykäisi ja kysyi nyt taas kuuluvalla äänellä:
”Kuinka kauan olet nyt ollut Timanttimaassa?” Huomasin vasta nyt kaiutin laitteen, jota kuningas ojensi minua kohden. Sen läpi ääni kuului paljon kovempaa, vähän niin kuin mikrofoni.
”…” En osannut sanoa mitään. Miten kauan olin ollut täällä? En todellekaan tiennyt. Mikrofoni, jonka kuningas oli nyt tuupannut käteeni, oli aivan hiestä märkä.
”Ööö… En tiedä”, vastasin rehellisesti. Etsin Pirgittiä hätääntyneenä katsomosta. Löysin hänet aivan etummaisesta rivistä suuri ymmärtäväinen hymy kasvoillaan. Häntä Kioria oli siis halannut. Ilmeeni varmaan kertoi kaiken ja Pirgit nosti hitaasti kahdeksan sormea pystyyn. Naamani sileni ja avasin suuni. Kuningas oli juuri ottamassa kaiutinta kädestäni ja vetäisin sen epäkohteliaasti takaisin.
”Siis olen ollut täällä kahdeksan päivää! Anteeksi, muistikatkos.” Anna mun kuolla, anna mun kuolla… Kaikki tuijottivat minua hämmentyneenä.
”Hyvä on, eli aika pitkään. Miten olet toipunut maailmojen välisestä matkasta?”
”Mitä?” Tunsin itseni idiootiksi ja sitä varmasti olinkin.
”Siis olet varmasti ollut erityisen väsynyt tai sinulla on voinut olla pääkipuja.” Kuningas ojensi epäröiden mikrofonin minulle.
”Niin, olen kyllä ollut todella väsynyt. Mutta ihan hyvin menee, kiitos kysymästä!” Eikö hän voisi vain esittää asiansa, eikä kysellä minulta. Hiki oli jo kylmettynyt iholleni ja aloin täristä hiukan.
”Sinut on valittu todella tärkeään tehtävään. Miten olet valmistautunut tähän?” Mitä ihmettä?
”En mitenkään…”, vastasin tylsästi ja huomasin, että Edward alkoi vihdoin tajuta, ettei minulta kannattanut kysellä. Huokasin helpotuksesta.
”Noniin. Olemme siis saaneet vieraaksemme ihmisen, toiselta planeetalta. Hänen nimensä on Klara ja hän on 16-vuotias. Hän on toivottavasti pelastava meidät kaikki!” Kuningas kohotti ääntään lauseen lopussa niin, että kaikki tajusivat taputtaa, mutta hyvin laimeasti. Hän yritti hymyillä, mutta suupielet jäivät pieneen epävarmaan irvistykseen. Voisiko nolompaa tilannetta olla…
Voisi.
”Nyt ehkä kertoisit meille vähän uroteoistasi maapallolla.” Kuningas työnsi mikin taas minulle ja yritti yhä hymyillä rohkaisevasti. Näin silmäkulmastani Pirgitin pudistamassa päätään kuninkaalle ja toivoin että tämä olisi huomannut. Pirgithän oli yksi harvoista, jotka olivat oikeasti olleet maapallolla ja tiesi maailman menosta siellä. Tämä oli kuin pahimmista painajaisistani.
”Mmm… Ööö… …” Kauheaa! Kai tässä nyt jotain pitäisi keksiä. ”No, sain kerran kiitettävän äidinkielenaineesta, joka käsitteli fantasiaa.” Hetken oli tuskaisen hiljaista ja sitten kaikki taputtivat taas. Kuningas Edward otti kaiutin esineen takaisin itselleen – luojan kiitos.
”Kuuden päivän päästä Klara, Endar ja Miren lähtevät vaaralliselle matkalle Luna-vuorille ja yrittävät pelastaa rakkaan tyttäreni!” Kaikki taputtivat nyt jo vähän voimakkaammin, luultavasti siksi, että lavan reunalle oli noussut komea nuori mies. Hänellä oli paksut kiharaiset mustat hiukset ja tummat silmät. Hän oli huiman pitkä. Hän heilutti yleisöön ja käveli sitten taas pois. Tuijotin hänen peräänsä. Olikohan tuo Endar? Olipa hän komea.
”Kiitos Klara!”, kuningas lausui vielä ja sitten prinsessa Kioria saattoi minut alas korokkeelta. Huh…
”Olisi se voinut paremminkin mennä.” Hän hymyili ilkikurisesti kuin liittolaiselle ja naurahti. En osannut muuta kuin hymyillä tismalleen samalla tavalla takaisin. Aloin todellakin pitää hänestä.
Menimme korokkeen vasemmalla puolella olevalle ovelle ja siitä käytävään. Taas portaita. Miten kukaan osasi suunnistaa tässä paikassa? Menimme ainakin viisi kerrosta ylöspäin ja pitkän, mutta kapean käytävän päässä olevasta ovesta.
Sen takana oli kaksion kokoinen asunto joka olio kalustettu aivan eri tavalla kuin kaikki muut huoneet ja käytävät, joita olin täällä nähnyt. Siellä oli keittiö, olohuone ja makuuhuone.
”Tämä on niin sanottu ihmissviitti ja saat asua täällä nämä kuusi päivää. Sinun ei tarvitse enää olla tarkkailussa aurinkohuoneessa. Ihmiset pyörtyvät aina kun tulevat tänne ja siitä voi jäädä jotain pysyviäkin päävaivoja, mutta sinä olet ihan kunnossa. Eli tervetuloa! Ja tuolla on vessa”, prinsessa selitti ihanalla äänellään.
Hän ei ollut yhtään niin hauraan ja pienen näköinen näin päivänvalossa. Pieni tyttö oli kokonaan kadonnut.
”Minkä ikäinen olet?” kysyin hetken mielijohteesta.
”19.”
”Miksi olemme tismalleen samannäköisiä?” Prinsessa naurahti ja sanoi:
”Me keijut emme muutu moneen vuoteen sen jälkeen, kun olemme täyttäneet 15. Siihen asti kehitymme samalla tavalla kuin ihmiset ja sitten olemme samanlaisia monta kymmentä vuotta. Vanhenemme todella hitaasti.”
”Miten vanhaksi keiju voi elää?” kysyin uteliaana.
”Se riippuu maasta. Tuhon – ja Taikamaan keijut elävät vain 250-vuotiaiksi, mutta Timanttimaassa voi elää jopa kaksi kertaa niin vanhaksi. Isä on 357 ja se on vasta keski-ikää. Vaikka kyllä hän on välillä vähän vanhuuden höperö!” Hänen oli pakko nauraa ääneen. Hymyilin ja katselin kiinnostuneena ympärilleni.
Keittiössä oli paljon valkoisia kaappeja ja hyllyjä, mutta kaikki olivat tyhjiä. Vain yhdessä oli lautanen, lasi sekä jotain leipää.
”Tuomme sinulle ruuat tai voit mennä ruokalaan syömään, miten haluat.” Ehkä pitäisi aluksi ottaa ruuat ”asuntooni”, koska en edes tiennyt missä ruokala oli.
”Onko ruokala se, jossa oli suuret lasittomat ikkunat?” Prinsessa nauroi taas.
”Juu, mutta en usko, että kuitenkaan löytäisit tiesi sinne!”
”Totta!” Nyt nauroimme yhdessä. ”Otan siis ruuat huoneistooni, jos sopii, teidän korkeutenne!” sanoin erittäin kohteliaasti, mutta oikeastaan vitsinä. Hän ymmärsi, mutta sanoi kuitenkin:
”Sano vain Kioria.”
Olohuoneessa oli musta nahkasohva ja suuri valkoinen matto. Sohvaa vastapäätä olevan ruskean lipaston päällä oli jopa TV! Uloin seinä oli kokonaan lasia.
”Tämä on ihana!” Makuuhuone oli pieni, mutta kotoisa. Sänky ja verhot olivat samaa vaaleaa sävyä ja suuri vaatekaappi vei lopun tilan. Hyppäsin sängylle istumaan.
”Äiti on suunnitellut tämän ja huolehtinut tavaroiden toimituksesta. Hän tietää, mitä ihmisten maailmassa on.” Kiorian ääni oli ylpeä ja iloinen.
Silloin mieleeni räjähti asia, joka minun olisi pitänyt muistaa jo kauan sitten.
”Äiti!”Sana purkautui huuliltani kauhistuneena huudahduksena. Hänen kasvonsa olivat silmieni edessä ja haparoin tarttuakseni niihin. ”Mitä hän… mitä hän ajatteli kun ei löytänyt minua sängystäni aamulla? Olen olut poissa jo kahdeksan päivää! Hän varmasti soitti poliisit ja kaikki ja ja… minun täytyy mennä heti takaisin!” Nousin ja juoksin ovelle. Kyyneleet nousivat jo silmiini.
”Shh…” Kioria lennähti viereeni ja kietoi kätensä hartioilleni. ”Kuuntele Klara. Ei mitään hätää. Aika ei mene täällä samalla lailla. Kun täällä on mennyt yksi päivä, on siellä mennyt yksi sekunti. Se on kai joku muinainen taika. Rauhoitu.” Hengitin syvään. Saattoiko tuo olla totta? Luotin Kioriaan, joten rauhoituin. Kahdeksan sekuntia. Ei huolta. Todella lyhyestä ystävyydestämme huolimatta Kioria halasi minua lujasti kuin parasta ystäväänsä. Sitten hän istutti minut sohvalle. Hymyilin pientä helpottunutta hymyä hänelle ja hän pyyhki kyyneleitäni pois. Tämä maa oli todella sekoittanut pääni, koska kyllä minulle muuten olisi tullut äiti aikaisemmin mieleen.
”Jätän sinut tänne kotiutumaan. Endar tulee varmaan myöhemmin tervehtimään sinua.” Hän huomasi hieman kummastuneen ilmeeni ja jatkoi: ”Ei hätää, hän on todella mukava, komea ja hauska. Hän on hyvä soturi ja sen takia hänet valittiinkin lähtemään sinun kanssasi. Nähdään huomenna!” Kioria, kaksonen, perääntyi ovelle ja poistui vilkuttaen. Kaksonen siksi, että olimme tosiaan ihan samannäköisiä – jos ei hänen hiustensa suoruutta laskettu – ja samanlaisia muutenkin. Hymyilin kaksosajatukselle ja kävin mukavasti makaaman sohvalleni. Olinko vieläkin väsynyt? Nähtävästi.
Olin juuri unen ja todellisuuden rajamailla, kun oveni avautui ja odotin näkeväni Endarin. Ovella seisoikin suuri mustiin pukeutunut mies, joka käveli ripeästi luokseni ja tarttui toisella kädellään ranteistani ja toisella hän peitti suuni juuri kun aioin huutaa. Kun jokin kumahti kovaa takaraivooni, pyörryin välittömästi.
Tällä kertaa heräsin siihen, että joku ravisteli minua. Räpäytin silmäni auki ja tuijotin pieniin, tuttuihin silmiin, Pirgit.
”Nyt on taas kiire, nousehan Klara.” Yritin hieroa unihiekat silmistäni, mutta tuskin pääsin istumaan, kun jo lysähdin takaisin makuulle. Pirgit liu’utti kätensä selkäni alle ja nosti minut ylös sängystä. Hoipertelin yöpuvussani, paljain jaloin, hänen perässään pitkin käytävää. Tällä kertaa käännyimme ensimmäisestä ovesta oikealle ja sitten vasemmalle loivia ja leveitä kierreportaita ylös. Ylhäällä avautui pitkä ja leveä käytävä, jonka lattia oli punaista samettia. Heräsin jo vähän enemmän, kun menimme jostain ovesta sisään ja tulimme ihanaan vaatehuoneeseen.
Huone ei ollut iso eikä pieni, vähän isompi kuin meidän olohuoneemme. Yksi seinä oli peitetty kokonaan peilipöydillä ja kokovartalopeileillä. Muut seinät pursuilivat kaappeja, jotka pursuilivat vaatteita.
Pirgit ohjasi minut yhteen kokovartalopeilin edessä olevaan keltaiseen – tai kultaiseen - tuoliin ja sanoi:
”Ota vaatteesi pois ja katsotaan, mitä löydämme sinulle.” Olin jo melkein täysin hereillä, joten tottelin käskyä vain muutaman sekunnin viiveellä. Pirgit penkoi kaappeja minkä ehti ja löysi pian minulle valkoiset alusvaatteet ja sinisen mekon. En tiedä miksi, mutta en oikein koskaan ole ollut mekkoihmisiä. Olen mieluummin poikamainen, vaikka on minulla kyllä hameita. Mekkoja pidän vain juhlissa, jos niissäkään.
Otin mekon hymyillen vastaan, mutta Pirgit huomasi heti kasvoiltani näkemykseni asiasta.
”Olen pahoillani, jos et pidä mekoista, mutta nyt on sen verran tärkeä tilaisuus, että se on välttämätöntä.” Huokaisin ja puin mekon ylleni. Se oli juuri sopiva ja tuntui mukavalta. Sininen silkki laskeutui polviin asti ja oikeassa olkaimessa oli suuri sininen kukka. Pirgit käänsi minut peiliä kohti ja alkoi sukia hiuksiani suurella harjalla. Hän pyöritti ne nutturalle ja ojensi vielä mustat ballerinat.
”Olet kaunis.” Äidillinen hymy, en ollut vieläkään tottunut siihen. Minun oli pakko hymyillä takaisin ja niiasin hienostuneesti mekossani. Pirgit naurahti ja tarttui minua kädestä.
”Nyt on mentävä.” Hän otti vanhat vaatteeni toiseen kätensä ja kävelimme takaisin suureen käytävään.
Siellä olikin nyt jo enemmän ihmisiä – tai keijuja. Heitä juoksi sinne tänne ja puheen palpatus oli kovaa. Pukuhuoneen ovi oli eristänyt sen todella hyvin.
”Hei, päivää, huomenta, heipä hei, hyvää huomenta!” Kaikki tervehtivät meitä nopeasti ja Pirgit tervehti takaisin vetäessään minua käytävän toiseen päähän. Yksi kauniisti pukeutuneista naisista tönäisi minua vahingossa tungoksessa ja alkoi vuotaa anteeksi pyyntöjä.
”Ei se mitään”, yritin sanoa hänelle, mutta kädestäni vedettiin koko ajan nopeasti eteenpäin. Pian tulimme toisten portaiden luokse ja lähdimme monien muiden kanssa alaspäin. Miksihän keijut kävelivät hitaasti portaita eivätkä lentäneet? Kysyin Pirgitiltä, joka vastasi:
”Se tuottaisi liikaa pahoja törmäyksiä ja siivet vievät paljon tilaa.” Tyydyin siihen vastaukseen sillä olimme tulleet alimpaan kerrokseen ja edessä avautuivat todella suuret ovet, ainakin viisi kertaa minun korkuiseni. Kahvoja ei ollut, vain suuret valkoiset timantit ja ovet itsessään oli tehty tummasta puusta. Reunoja koristivat kymmenet eriväriset timanttinauhat ja monimutkaiset kaiverrukset. En huomannut, että olin pysähtynyt ennen kuin Pirgit vetäisi minut suurien ovien vieressä olevalle pienelle ovelle – tai oli se ihan tavallisen kokoinen, mutta pieni toisten ovien vieressä. Kaikki muutkin menivät tästä ovesta. Timanttiset näyttivätkin siltä kuin ne avattaisiin todella harvoin.
”Tämä on Suuri Sali!” Pirgit esitteli minulle astuessamme seuraavaan huoneeseen, enkä ihmetellyt nimi valintaa.
Sali oli niin suuri, etten osaa sanoa kuinka monta meidän olohuonettamme sinne mahtui, vähintään sata. Sali oli kokonaan valkoinen ja tylsä, mutta massiivinen se ainakin oli. Se oli pitkulaisen muotoinen ja keskellä meni punainen matto päästä päähän. Sen molemmin puoli oli monta penkkiriviä. Kauimmaisessa päässä, jonne oli niin pitkä matka, etten melkein erottanut sinne, oli koroke ja sen päällä kolme valtaistuinta. Keskimmäinen oli suuri ja toiset vähän pienempiä, mutta muuta en niistä nähnytkään. Oikean puolimaisella seinällä oli ainakin sata korkeaa ikkunaa, joitten lasit olivat mukavan keltaiset.
Pirgit talutti minut viimeiseen penkkiriviin, joka oli lähinnä meitä ja istutti minut siihen. Muutkin alkoivat jo istuutua edempänä oleville penkeille. ”Minun pitää mennä edemmäs istumaan, mutta ole sinä pikkuinen tässä. Onnea!” Sitten hän lähti ja minä jäin yksin siihen istumaan. Mitä onnea?
Koko salin etuosa alkoi olla täynnä ja ihmi… -keijut istuutuivat nyt taemmaskin. Tänne mahtui varmasti monta tuhatta henkeä. Koska paikaltani näki niin huonosti valtaistuimille, olisin halunnut mennä eteenpäin, mutten uskaltanut siirtyä.
Keijut edessäni ja ympärilläni alkoivat hiljentyä kuin jostain salaisesta merkistä. Hitaasti mutta varmasti ja pian kaikki olivat ihan hiljaa. Joku, jonka kasvoja en nähnyt, nousi lavalle ja sanoi kuuluvalla äänellä:
”Rakkaat Timanttimaan kansalaiset! Minulla on ilo, ja kunnia pyytää eteenne kuninkaamme Edward IV ja hänen tyttärensä prinsessa Kioria!”
Suuret puuovet alkoivat avautua hitaasti ja naristen. Kun ne olivat apposellaan, astui sisään pitkä mies, jolla oli mahtava kruunu päässään ja viitta harteillaan. Hänen hiuksensa ja silmänsä olivat tummanruskeat kuten minulla. Kun tarkastelin hänen kasvojaan hieman tarkemmin, huomasin hänen muistuttavan isääni. Vaikka muistin isäni vain hämärästi, vihlaisi ajatus rintaani. Kuningas käveli arvokkaasti leuka ylhäällä, mutta kopeuden tasapainottivat lämpimät silmät. Näin hänet niin tarkasti, koska suuret ovet olivat salin siinä päässä, jossa minä olin.
Hänen perässään tuli tietysti Kioria. Hämmästyin taas samannäköisyyttämme. Pieni mutta loistelias kruunu – kullan kimalteleva ja täynnä timantteja – hänen ruskeissa hiuksissaan oli niin kaunis, että unohdin hengittää hetkeen. Oliko prinsessa siis käynyt huoneessani eilen yöllä, tai kuinka monta päivää siitä sitten olikin? Kun Kioria käveli ohitseni, hän hymyili minulle minun hymyäni ja käänsi sitten päänsä taas eteenpäin. Kuninkaalliset kävelivät hitaasti salin toiseen päähän keijujen kumarrellessa istualleen heidän suuntaansa. Etummaisen rivin kohdalla Koiria kumartui halaaman jotakuta, joka istui siinä, ja käveli sitten korokkeelle. Kuningas istuutui keskimmäiselle valtaistuimelle ja Kioria toiselle pienemmistä. Ei ollut vaikeaa arvat kenelle toinen istuin oli kuulunut – kuningattarelle.
”Rakkaat alamaiset!” (mikä klisee) ”Olen noussut tälle lavalle tänään hyvin surumielisenä. Olen pahoillani ilmoittaessani, että kuningassuvun kirous on langennut tyttäreni päälle.” Hänen äänensä murtui hiukan ja yleisö kohahti.”Prinsessa Kioria Okariina Kronenstein on vakavasti sairastunut.” Kaikki tuhannet silmäparit kääntyivät kuninkaasta pieneen tyttöön hänen vierellään. En täältä asti nähnyt Kiorian ilmettä, mutta sen mukaan mitä hän oli silloin yöllä sanonut, luulisin että hänellä oli närkästynyt ilme. ”Olemme kuitenkin hankkineet pelastuksen, johon ei ole koskaan ennen Timanttimaassa turvauduttu”, kuningas jatkoi kovalla äänellä. Hyvä, ajattelin itsekseni, sillä vaikken tuntenut prinsessaa mitenkään, oli minulle jo kasvanut jonkinlainen ystävyys ja kunnioitus häntä kohtaan. Miksi kuningas edes levitti tällaista surusanomaa jos pelastus oli olemassa? Minkälainenkohan kirous se on?
”Olemme nimittäin lähettäneet prinsessan äidin Pirgit Lampenstrohn hakemaan ihmisten maailmasta prinsessan kaksoisolennon. Nousisitko lavalle Klara!”
Jokainen lihakseni jäätyi, enkä pystynyt liikkumaan. Tämä ei voinut olla mahdollista. Keijut kääntelivät päitään etsien minua joukostaan. Hyvä että oli aivan takimmaisessa rivissä, jossa ei istunut kuin kaksi keijua minun lisäkseni. Tuijotin hätääntyneenä eteeni. Aivan liian pitkän hiljaisuuden jälkeen nousin lyijyn raskaille jaloilleni ja lähdin kävelemään.
Matka oli niin pitkä… Peruin sanani siitä, että oli hyvä istua takimmaisessa rivissä. Pirgit oli varmasti tahallaan istuttanut minut sinne, jotta kaikki näkisivät minut. En uskaltanut katsoa, mutta tunsin joka ikisen keijun tuijotuksen niskassani. Useat heistä katselivat minua kummastuneena – luultavasti sen takia, että näytin tismalleen samalta kuin prinsessa. Kuulin kuisketta kaikista suunnista. Tämänkö takia minulla piti olla niin hienot vaatteet? Käteni alkoivat täristä suunnilleen puolessavälissä ja sitten oli hankalaa hengittää. En ole koskaan ollut hyvä väkijoukkojen edessä. Kun lopulta – oli mennyt varmasti tunteja – saavutin korokkeen, en tiennyt yhtään mitä olisi pitänyt tehdä. Jäin vain tyhmänä siihen seisomaan ja hain hätäisesti apua ympäriltäni. Oli ahdistavan hiljaista.
”Tule toki tänne ylös Klara”, kuningas Edward – vihdoinkin muistin hänen nimensä – sanoi pehmeästi. Odotin vielä hetken paikallani ja nousin sitten hitaasti lyhyet portaat ylös korokkeelle. Hikoilua…
En oikein osannut liikkua mihinkään suuntaan. Onneksi Kioria sipsutti viereeni ja otti rohkaisevasti kädestä. Hän talutti minut kuninkaan viereen. Kuningas rykäisi ja kysyi nyt taas kuuluvalla äänellä:
”Kuinka kauan olet nyt ollut Timanttimaassa?” Huomasin vasta nyt kaiutin laitteen, jota kuningas ojensi minua kohden. Sen läpi ääni kuului paljon kovempaa, vähän niin kuin mikrofoni.
”…” En osannut sanoa mitään. Miten kauan olin ollut täällä? En todellekaan tiennyt. Mikrofoni, jonka kuningas oli nyt tuupannut käteeni, oli aivan hiestä märkä.
”Ööö… En tiedä”, vastasin rehellisesti. Etsin Pirgittiä hätääntyneenä katsomosta. Löysin hänet aivan etummaisesta rivistä suuri ymmärtäväinen hymy kasvoillaan. Häntä Kioria oli siis halannut. Ilmeeni varmaan kertoi kaiken ja Pirgit nosti hitaasti kahdeksan sormea pystyyn. Naamani sileni ja avasin suuni. Kuningas oli juuri ottamassa kaiutinta kädestäni ja vetäisin sen epäkohteliaasti takaisin.
”Siis olen ollut täällä kahdeksan päivää! Anteeksi, muistikatkos.” Anna mun kuolla, anna mun kuolla… Kaikki tuijottivat minua hämmentyneenä.
”Hyvä on, eli aika pitkään. Miten olet toipunut maailmojen välisestä matkasta?”
”Mitä?” Tunsin itseni idiootiksi ja sitä varmasti olinkin.
”Siis olet varmasti ollut erityisen väsynyt tai sinulla on voinut olla pääkipuja.” Kuningas ojensi epäröiden mikrofonin minulle.
”Niin, olen kyllä ollut todella väsynyt. Mutta ihan hyvin menee, kiitos kysymästä!” Eikö hän voisi vain esittää asiansa, eikä kysellä minulta. Hiki oli jo kylmettynyt iholleni ja aloin täristä hiukan.
”Sinut on valittu todella tärkeään tehtävään. Miten olet valmistautunut tähän?” Mitä ihmettä?
”En mitenkään…”, vastasin tylsästi ja huomasin, että Edward alkoi vihdoin tajuta, ettei minulta kannattanut kysellä. Huokasin helpotuksesta.
”Noniin. Olemme siis saaneet vieraaksemme ihmisen, toiselta planeetalta. Hänen nimensä on Klara ja hän on 16-vuotias. Hän on toivottavasti pelastava meidät kaikki!” Kuningas kohotti ääntään lauseen lopussa niin, että kaikki tajusivat taputtaa, mutta hyvin laimeasti. Hän yritti hymyillä, mutta suupielet jäivät pieneen epävarmaan irvistykseen. Voisiko nolompaa tilannetta olla…
Voisi.
”Nyt ehkä kertoisit meille vähän uroteoistasi maapallolla.” Kuningas työnsi mikin taas minulle ja yritti yhä hymyillä rohkaisevasti. Näin silmäkulmastani Pirgitin pudistamassa päätään kuninkaalle ja toivoin että tämä olisi huomannut. Pirgithän oli yksi harvoista, jotka olivat oikeasti olleet maapallolla ja tiesi maailman menosta siellä. Tämä oli kuin pahimmista painajaisistani.
”Mmm… Ööö… …” Kauheaa! Kai tässä nyt jotain pitäisi keksiä. ”No, sain kerran kiitettävän äidinkielenaineesta, joka käsitteli fantasiaa.” Hetken oli tuskaisen hiljaista ja sitten kaikki taputtivat taas. Kuningas Edward otti kaiutin esineen takaisin itselleen – luojan kiitos.
”Kuuden päivän päästä Klara, Endar ja Miren lähtevät vaaralliselle matkalle Luna-vuorille ja yrittävät pelastaa rakkaan tyttäreni!” Kaikki taputtivat nyt jo vähän voimakkaammin, luultavasti siksi, että lavan reunalle oli noussut komea nuori mies. Hänellä oli paksut kiharaiset mustat hiukset ja tummat silmät. Hän oli huiman pitkä. Hän heilutti yleisöön ja käveli sitten taas pois. Tuijotin hänen peräänsä. Olikohan tuo Endar? Olipa hän komea.
”Kiitos Klara!”, kuningas lausui vielä ja sitten prinsessa Kioria saattoi minut alas korokkeelta. Huh…
”Olisi se voinut paremminkin mennä.” Hän hymyili ilkikurisesti kuin liittolaiselle ja naurahti. En osannut muuta kuin hymyillä tismalleen samalla tavalla takaisin. Aloin todellakin pitää hänestä.
Menimme korokkeen vasemmalla puolella olevalle ovelle ja siitä käytävään. Taas portaita. Miten kukaan osasi suunnistaa tässä paikassa? Menimme ainakin viisi kerrosta ylöspäin ja pitkän, mutta kapean käytävän päässä olevasta ovesta.
Sen takana oli kaksion kokoinen asunto joka olio kalustettu aivan eri tavalla kuin kaikki muut huoneet ja käytävät, joita olin täällä nähnyt. Siellä oli keittiö, olohuone ja makuuhuone.
”Tämä on niin sanottu ihmissviitti ja saat asua täällä nämä kuusi päivää. Sinun ei tarvitse enää olla tarkkailussa aurinkohuoneessa. Ihmiset pyörtyvät aina kun tulevat tänne ja siitä voi jäädä jotain pysyviäkin päävaivoja, mutta sinä olet ihan kunnossa. Eli tervetuloa! Ja tuolla on vessa”, prinsessa selitti ihanalla äänellään.
Hän ei ollut yhtään niin hauraan ja pienen näköinen näin päivänvalossa. Pieni tyttö oli kokonaan kadonnut.
”Minkä ikäinen olet?” kysyin hetken mielijohteesta.
”19.”
”Miksi olemme tismalleen samannäköisiä?” Prinsessa naurahti ja sanoi:
”Me keijut emme muutu moneen vuoteen sen jälkeen, kun olemme täyttäneet 15. Siihen asti kehitymme samalla tavalla kuin ihmiset ja sitten olemme samanlaisia monta kymmentä vuotta. Vanhenemme todella hitaasti.”
”Miten vanhaksi keiju voi elää?” kysyin uteliaana.
”Se riippuu maasta. Tuhon – ja Taikamaan keijut elävät vain 250-vuotiaiksi, mutta Timanttimaassa voi elää jopa kaksi kertaa niin vanhaksi. Isä on 357 ja se on vasta keski-ikää. Vaikka kyllä hän on välillä vähän vanhuuden höperö!” Hänen oli pakko nauraa ääneen. Hymyilin ja katselin kiinnostuneena ympärilleni.
Keittiössä oli paljon valkoisia kaappeja ja hyllyjä, mutta kaikki olivat tyhjiä. Vain yhdessä oli lautanen, lasi sekä jotain leipää.
”Tuomme sinulle ruuat tai voit mennä ruokalaan syömään, miten haluat.” Ehkä pitäisi aluksi ottaa ruuat ”asuntooni”, koska en edes tiennyt missä ruokala oli.
”Onko ruokala se, jossa oli suuret lasittomat ikkunat?” Prinsessa nauroi taas.
”Juu, mutta en usko, että kuitenkaan löytäisit tiesi sinne!”
”Totta!” Nyt nauroimme yhdessä. ”Otan siis ruuat huoneistooni, jos sopii, teidän korkeutenne!” sanoin erittäin kohteliaasti, mutta oikeastaan vitsinä. Hän ymmärsi, mutta sanoi kuitenkin:
”Sano vain Kioria.”
Olohuoneessa oli musta nahkasohva ja suuri valkoinen matto. Sohvaa vastapäätä olevan ruskean lipaston päällä oli jopa TV! Uloin seinä oli kokonaan lasia.
”Tämä on ihana!” Makuuhuone oli pieni, mutta kotoisa. Sänky ja verhot olivat samaa vaaleaa sävyä ja suuri vaatekaappi vei lopun tilan. Hyppäsin sängylle istumaan.
”Äiti on suunnitellut tämän ja huolehtinut tavaroiden toimituksesta. Hän tietää, mitä ihmisten maailmassa on.” Kiorian ääni oli ylpeä ja iloinen.
Silloin mieleeni räjähti asia, joka minun olisi pitänyt muistaa jo kauan sitten.
”Äiti!”Sana purkautui huuliltani kauhistuneena huudahduksena. Hänen kasvonsa olivat silmieni edessä ja haparoin tarttuakseni niihin. ”Mitä hän… mitä hän ajatteli kun ei löytänyt minua sängystäni aamulla? Olen olut poissa jo kahdeksan päivää! Hän varmasti soitti poliisit ja kaikki ja ja… minun täytyy mennä heti takaisin!” Nousin ja juoksin ovelle. Kyyneleet nousivat jo silmiini.
”Shh…” Kioria lennähti viereeni ja kietoi kätensä hartioilleni. ”Kuuntele Klara. Ei mitään hätää. Aika ei mene täällä samalla lailla. Kun täällä on mennyt yksi päivä, on siellä mennyt yksi sekunti. Se on kai joku muinainen taika. Rauhoitu.” Hengitin syvään. Saattoiko tuo olla totta? Luotin Kioriaan, joten rauhoituin. Kahdeksan sekuntia. Ei huolta. Todella lyhyestä ystävyydestämme huolimatta Kioria halasi minua lujasti kuin parasta ystäväänsä. Sitten hän istutti minut sohvalle. Hymyilin pientä helpottunutta hymyä hänelle ja hän pyyhki kyyneleitäni pois. Tämä maa oli todella sekoittanut pääni, koska kyllä minulle muuten olisi tullut äiti aikaisemmin mieleen.
”Jätän sinut tänne kotiutumaan. Endar tulee varmaan myöhemmin tervehtimään sinua.” Hän huomasi hieman kummastuneen ilmeeni ja jatkoi: ”Ei hätää, hän on todella mukava, komea ja hauska. Hän on hyvä soturi ja sen takia hänet valittiinkin lähtemään sinun kanssasi. Nähdään huomenna!” Kioria, kaksonen, perääntyi ovelle ja poistui vilkuttaen. Kaksonen siksi, että olimme tosiaan ihan samannäköisiä – jos ei hänen hiustensa suoruutta laskettu – ja samanlaisia muutenkin. Hymyilin kaksosajatukselle ja kävin mukavasti makaaman sohvalleni. Olinko vieläkin väsynyt? Nähtävästi.
Olin juuri unen ja todellisuuden rajamailla, kun oveni avautui ja odotin näkeväni Endarin. Ovella seisoikin suuri mustiin pukeutunut mies, joka käveli ripeästi luokseni ja tarttui toisella kädellään ranteistani ja toisella hän peitti suuni juuri kun aioin huutaa. Kun jokin kumahti kovaa takaraivooni, pyörryin välittömästi.
perjantai 20. huhtikuuta 2012
Kiorian Kirous, luku 3
3. Pirgit
”Kerron aluksi oman tarinani. Minäkin olen tai olin ihminen, niin kuin sinä. Synnyin Tallinnassa 5.5.1955. Muutin nuorena pois kotoa, Suomeen, koska sain lapsen. Hänen nimekseen annoin Klara. Kasvatin hänet yksin ja hän oli elämäni ilo. Vaikka minulla oli paljon ystäviäkin, olin suurimman osan ajastani hänen kanssaan. Sitten kun olin 35, hän… menehtyi vakavaan sairauteen…”, Pirgitin ääni murtui ja vaikka kaikki kotoa lähdön jälkeen vaikuttikin yhdeltä sekamelskalta, enkä ymmärtänyt miksi oli täällä, tai miksi Pirgit selitti tätä minulle, ymmärsin kuitenkin tuskan, joka piili noissa sanoissa. Miten hirveää olisi menettää oma lapsi, ajattelin ja katsoin Pirgitiä myötätuntoisesti. Hän ei kuitenkaan katsonut minuun vaan seinän lävitse jonnekin kaukaisuuteen. Hänen naamansa oli kova ja kun hän jatkoi, oli äänessä hyppysellinen pippuria.
”Sen jälkeen olin yhä enemmän Sirigian kanssa ja meistä tuli pian erottamattomat ystävykset. Olin melkein päässyt suruni yli neljäkymmentävuotiaana, kun Sirigia eräänä päivänä vei minut kellariinsa ja selitti minulle Timanttimaasta. Sitten hän hipaisi taulun kehyksiä ja se alkoi loistaa sinisenä. Minä lumouduin, niin kuin sinäkin ja jouduin Timanttimaahan. Täällä sain heti tietää prinsessasta, joka oli syntynyt vain muutama päivää ennen tuloani. Kuningatar oli kuulemma kuollut synnytykseen ja kuningas oli päättänyt, ettei lapsi voinut kasvaa ilman äitiä. Sirigian oli käsketty tuomaan minut hänen luokseen. Kaunis prinsessavauva tuotiin minulle ja kuningas käski minut ns. lasten hoitajaksi. Sirigia oli varmasti kertonut hänelle, siitä miten rakastin lapsia ja miten olin menettänyt omani. Olin innoissani, koska yli kaiken halusin lapseni takaisin. Hänen nimekseen annoin Kioria, Timanttimaalainen versio Klarasta. Ja niin minusta tuli taas äiti.
Oltuani Timanttimaassa vajaan vuoden, aloin muuttua keijuksi. Niin käy aina ihmisille, jotka ovat täällä tarpeeksi kauan. Minusta tuli kauniimpi, nuorekkaampi ja minulle kasvoi siivet. Aloin myös vanheta hitaammin. Onneksi minulla ei ollut enää siihen aikaan kovin monia ystäviä ihmisten maailmassa, kosken päässyt käymään siellä kovin moneen kertaan. Minun tuloni jälkeen Timanttimaahan on tuotu vain muutama ihminen erilaisista syistä.
Sirigiakin muutti takaisin Timanttimaahan, mutta hänet siirrettiin muutaman vuoden päästä ihmisten maailmaan viralliseksi portinvartijaksi. Siksi hän asuu vain yksin siellä mökissään. Hän on jopa muuttunut ihmiseksi, koska on elänyt siellä niin kauan. Noin 17 vuotta itse asiassa… Minusta tuli Timanttimaassa kokonaan keiju ja vuosien saatossa prinsessalle kuin äiti.”
Pitkän hiljaisuuden jälkeen tajusin, ettei Pirgit jatkaisi enää ja halusin heti kuulla lisää.
”Mitä sitten tapahtui?” kysyin uteliaana. Pirgit naurahti ja jatkoi:
”Kun minulle annettiin tehtäväksi hoitaa prinsessaa, sain toisenkin tehtävä. Minun piti varmuuden vuoksi etsiä hänen ihmiskaksoisolentoaan, sinua Klara.” Nostin päätäni, kuin sähköiskun saaneena, kun kuuli oman nimeni.
”Miksi?” kysyin kummastuneena. Pirgit hymyili ja vastasi rauhallisesti: Mitä jos hänellekin lankeaisi se kirous? Legendojen mukaan vain prinsessan ihmiskaksonen voi pelastaa meidät. Mutta kerron siitä myöhemmin. Voisin seuraavaksi kertoa sinulle faktoja Timanttimaasta.” Katsoin Pirgitiä kummastuneena kaikesta, mutta nyökkäsin. ”Hyvä on, aloitetaan kalenterista. Timanttimaassa viikko on viisi päivää ja kuukausi kymmenen. Kuukausia on 99 eikä niillä ole nimiä, vain numerot. Vuoden aikoja on neljä, niin kuin teilläkin, mutta ne ovat todella erimittaiset täällä. Kesä on pisin: 30. - 70. kuukausi. Syksy on noin 70. – 90. kuukausi ja talvi siitä yhdeksänteen kuukauteen. Sitten on kevät. Päivätkin ovat täällä pidempiä. Minuutit ja tunnit ovat samoja, mutta vuorokaudessa on 30 tuntia. Syömme todella usein, koska tarvitsemme energiaa ja hmm… Mitä pitäisi vielä kertoa? Niin, Timanttimaan nimi on Timanttimaa, koska täällä maaperä on hyvin rikasta. Kirjaimellisesti. Mistä vain voi löytää maasta timantin tai kultaa. Siksi ne eivät ole täällä enää arvokkaita. Timanttimaa sijaitsee Saturnuksen suurimmalla kuulla, Titanilla, ja täällä on kolme muutakin maata: Taikamaa, Taivasmaa ja Tuhonmaa. Siinä vähän perus tietoa sinulle!” Istuimme hetken hiljaa. Pirgit sen takia, että odotti minun sanovat jotain, ja minä sen takia, että olin täysin hämmentynyt. Pirgit otti yhdestä hedelmäkulhosta keltaisen päärynän muotoisen hedelmän ja ojensi sitä minulle.
”Otatko sitruksen?” Olin ihan pyörällä päästäni ja väsynyt. Tämä oli varmasti kaikki vain unta…
”Ei kiitos”, sanoin vain ja kävin sängylle makaamaan.
”Niin, tietysti sinä olet vielä väsynyt. Olethan nukkunut vasta kolme päivää. Anteeksi tämä tiedon määrä, mutta tarvitset yleistietoa. Nuku nyt hyvin, niin olet sitten virkeä kun pitää olla. Hyvää yötä!” Pirgit nousi ja käveli ovelle. Hän kääntyi vielä kerran, hymyili ja poistui. Olisin kauhistunut kaikesta kuulemastani, jos en olisi ollut niin väsynyt. Olin nukkunut VASTA kolme päivää? Täällä oli Tuhon, Taian ja Taivaan maa? Mistä tahansa voi löytää timantin? Mikä ihmeen paikka tämä oli? Ajattelin kaikkia kuulemiani asioita hädissäni, mutta lopulta kaikki sanat ja kysymysmerkit sekoittuivat väreiksi ja timanteiksi – nukahdin…
Kun heräsin, olin taas yksin ja tuntui kuin olisin nukkunut monta päivää. Tällä kertaa en kuitenkaan sokaistunut, vaan oli itse asiassa aika hämärää. Vaaleat ja läpinäkyvät verhot oli vedetty ikkunan eteen, joten en heti ollut varma vuorokaudenajasta. Haparoin ikkunan eteen avaamaan verhot. Melkein täysi kuu möllötti keskellä hieman pilvistä taivasta, ihan yksin. Tähtiä ei näkynyt ja pian kuukin peittyi paksun hahtuvan taakse. Kävelin takaisin sänkyyni ja käperryin peiton päälle. Huomasin, että minulla oli yhä lenkkarit jalassani. Revin ne inhoten pois ja jäin istualleen tuijottamaan pilviä. Nyt minua ei sitten tietenkään väsyttänyt pätkääkään. Meniköhän aika paljonkin eritavalla täällä, kuin kotona. Muistin vain, että oli 99 kuukautta. Mitä ihmettä? Ja sitten oli Pirgitin tarina Sirigiasta ja Kioriasta. Prinsessa… Miksi vain minä voisin auttaa, jos joku katastrofi sattuisi?
”Kop kop kop!!!” Olin kuolla säikähdyksestä. Hivuttauduin sängylläni ovea kohti ja avasin sen hitaasti. Aluksi luulin näkeväni harhoja, kuin katsoisin peiliin. Tyttö näytti ihan minulta, mutta sitten huomasin suorat hiukset ja katsoin tarkemmin. Hänen kasvonsa olivat aivan samanlaiset kuin minulla, vain hieman täydellisemmät. Oikea silmä ei ollut milliäkään vasempaa ylempänä, niin kuin minulla, huulten amorinkaari ei ollut aivan yhtä syvä kuin minulla, kaikki kasvojeni epäkohdat oli silennetty tai poistettu. Hän oli todella kaunis. Kaikki keijut varmaan olivat kauniimpia kuin ihmiset. Hänellä oli kynttilä kädessään ja maata laahaava valkoinen yömekko päällään. Hän näytti niin eksyneeltä suurine silmineen – minun silmineen -, että sanoin automaattisesti:
”Tule sisään.” Vasta kun tyttö oli hivuttautunut ohitseni huoneeseeni, aloin miettiä järkevästi.
”Kuka sinä olet?” Kun en saanut heti vastausta jatkoin hämmentyneenä:
”Miksi tulet keskellä yötä huoneeseeni?” Nyt pieni suu avautui ja kaunis ääni sanoi:
”Halusin nähdä sinut Klara. En saanut lupaa, joten tulin yöllä.” Olin hämmästynyt monista syistä. Ensinnäkin, miten hän tiesi minun nimeni? Ja toiseksi, miksi hän halusi nähdä minut? Kolmanneksi, miksei hän saisi tulla tapaamaan minua, jos kerran niin kauheasti halusi?
”Mistä sinä tiesit nimeni?”
”Kaikkihan sen tietävät…” No sepä mukava kuulla, ajattelin sarkastisesti ja kysyin:
”Mitä minusta oikein sitten puhutaan?”
”Että olet ehkä liian nuori, mutta tulet kyllä pelastamaan meidät kaikki.” Hän hymyili leveästi.
”Ja mikä sinun nimesi olikaan?” kysyin uudestaan.
”No se on mm… Kioria.” Katsoin Kioriaa kummastuneena hänen takeltelustaan. Oliko hän siis prinsessa? Samassa tajusin käytävällä roikkuneen taulun olleen maalaus hänestä, eikä kuva minusta. En saanut sanaa suustani. Hän seisoi yhä sängyn vieressä.
”Mutta pian joku varmasti huomaa poissa oloni, joten minun täytyy lähteä. Oli mukava nähdä sinut”, Kioria sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja kääntyi ovelle.
”Odota, vielä yksi kysymys. Miksi et saisi tulla tapaamaan minua?”
”No sairauteni takia, mutta ei minulla oikeasti mitään ole. Äiti on vain niin yli suojeleva. Huoh… No toivottavasti nähdään taas. Hyvää yötä!” Sitten hän lähti. Mitä ihmettä?, kysyin jo varmasti sadatta kertaa itseltäni. Timanttimaan prinsessa, minun kaksoisolentoni tulee yöllä huoneeseeni ja kertoo, että minä tulen pelastamaan heidät kaikki ja toivoo, että näkisimme taas pian. Mitä ihmettä? Menin peiton alle ja vaivuin levottomaan uneen, jossa seikkailivat prinsessat ja Pirgit.
”Kerron aluksi oman tarinani. Minäkin olen tai olin ihminen, niin kuin sinä. Synnyin Tallinnassa 5.5.1955. Muutin nuorena pois kotoa, Suomeen, koska sain lapsen. Hänen nimekseen annoin Klara. Kasvatin hänet yksin ja hän oli elämäni ilo. Vaikka minulla oli paljon ystäviäkin, olin suurimman osan ajastani hänen kanssaan. Sitten kun olin 35, hän… menehtyi vakavaan sairauteen…”, Pirgitin ääni murtui ja vaikka kaikki kotoa lähdön jälkeen vaikuttikin yhdeltä sekamelskalta, enkä ymmärtänyt miksi oli täällä, tai miksi Pirgit selitti tätä minulle, ymmärsin kuitenkin tuskan, joka piili noissa sanoissa. Miten hirveää olisi menettää oma lapsi, ajattelin ja katsoin Pirgitiä myötätuntoisesti. Hän ei kuitenkaan katsonut minuun vaan seinän lävitse jonnekin kaukaisuuteen. Hänen naamansa oli kova ja kun hän jatkoi, oli äänessä hyppysellinen pippuria.
”Sen jälkeen olin yhä enemmän Sirigian kanssa ja meistä tuli pian erottamattomat ystävykset. Olin melkein päässyt suruni yli neljäkymmentävuotiaana, kun Sirigia eräänä päivänä vei minut kellariinsa ja selitti minulle Timanttimaasta. Sitten hän hipaisi taulun kehyksiä ja se alkoi loistaa sinisenä. Minä lumouduin, niin kuin sinäkin ja jouduin Timanttimaahan. Täällä sain heti tietää prinsessasta, joka oli syntynyt vain muutama päivää ennen tuloani. Kuningatar oli kuulemma kuollut synnytykseen ja kuningas oli päättänyt, ettei lapsi voinut kasvaa ilman äitiä. Sirigian oli käsketty tuomaan minut hänen luokseen. Kaunis prinsessavauva tuotiin minulle ja kuningas käski minut ns. lasten hoitajaksi. Sirigia oli varmasti kertonut hänelle, siitä miten rakastin lapsia ja miten olin menettänyt omani. Olin innoissani, koska yli kaiken halusin lapseni takaisin. Hänen nimekseen annoin Kioria, Timanttimaalainen versio Klarasta. Ja niin minusta tuli taas äiti.
Oltuani Timanttimaassa vajaan vuoden, aloin muuttua keijuksi. Niin käy aina ihmisille, jotka ovat täällä tarpeeksi kauan. Minusta tuli kauniimpi, nuorekkaampi ja minulle kasvoi siivet. Aloin myös vanheta hitaammin. Onneksi minulla ei ollut enää siihen aikaan kovin monia ystäviä ihmisten maailmassa, kosken päässyt käymään siellä kovin moneen kertaan. Minun tuloni jälkeen Timanttimaahan on tuotu vain muutama ihminen erilaisista syistä.
Sirigiakin muutti takaisin Timanttimaahan, mutta hänet siirrettiin muutaman vuoden päästä ihmisten maailmaan viralliseksi portinvartijaksi. Siksi hän asuu vain yksin siellä mökissään. Hän on jopa muuttunut ihmiseksi, koska on elänyt siellä niin kauan. Noin 17 vuotta itse asiassa… Minusta tuli Timanttimaassa kokonaan keiju ja vuosien saatossa prinsessalle kuin äiti.”
Pitkän hiljaisuuden jälkeen tajusin, ettei Pirgit jatkaisi enää ja halusin heti kuulla lisää.
”Mitä sitten tapahtui?” kysyin uteliaana. Pirgit naurahti ja jatkoi:
”Kun minulle annettiin tehtäväksi hoitaa prinsessaa, sain toisenkin tehtävä. Minun piti varmuuden vuoksi etsiä hänen ihmiskaksoisolentoaan, sinua Klara.” Nostin päätäni, kuin sähköiskun saaneena, kun kuuli oman nimeni.
”Miksi?” kysyin kummastuneena. Pirgit hymyili ja vastasi rauhallisesti: Mitä jos hänellekin lankeaisi se kirous? Legendojen mukaan vain prinsessan ihmiskaksonen voi pelastaa meidät. Mutta kerron siitä myöhemmin. Voisin seuraavaksi kertoa sinulle faktoja Timanttimaasta.” Katsoin Pirgitiä kummastuneena kaikesta, mutta nyökkäsin. ”Hyvä on, aloitetaan kalenterista. Timanttimaassa viikko on viisi päivää ja kuukausi kymmenen. Kuukausia on 99 eikä niillä ole nimiä, vain numerot. Vuoden aikoja on neljä, niin kuin teilläkin, mutta ne ovat todella erimittaiset täällä. Kesä on pisin: 30. - 70. kuukausi. Syksy on noin 70. – 90. kuukausi ja talvi siitä yhdeksänteen kuukauteen. Sitten on kevät. Päivätkin ovat täällä pidempiä. Minuutit ja tunnit ovat samoja, mutta vuorokaudessa on 30 tuntia. Syömme todella usein, koska tarvitsemme energiaa ja hmm… Mitä pitäisi vielä kertoa? Niin, Timanttimaan nimi on Timanttimaa, koska täällä maaperä on hyvin rikasta. Kirjaimellisesti. Mistä vain voi löytää maasta timantin tai kultaa. Siksi ne eivät ole täällä enää arvokkaita. Timanttimaa sijaitsee Saturnuksen suurimmalla kuulla, Titanilla, ja täällä on kolme muutakin maata: Taikamaa, Taivasmaa ja Tuhonmaa. Siinä vähän perus tietoa sinulle!” Istuimme hetken hiljaa. Pirgit sen takia, että odotti minun sanovat jotain, ja minä sen takia, että olin täysin hämmentynyt. Pirgit otti yhdestä hedelmäkulhosta keltaisen päärynän muotoisen hedelmän ja ojensi sitä minulle.
”Otatko sitruksen?” Olin ihan pyörällä päästäni ja väsynyt. Tämä oli varmasti kaikki vain unta…
”Ei kiitos”, sanoin vain ja kävin sängylle makaamaan.
”Niin, tietysti sinä olet vielä väsynyt. Olethan nukkunut vasta kolme päivää. Anteeksi tämä tiedon määrä, mutta tarvitset yleistietoa. Nuku nyt hyvin, niin olet sitten virkeä kun pitää olla. Hyvää yötä!” Pirgit nousi ja käveli ovelle. Hän kääntyi vielä kerran, hymyili ja poistui. Olisin kauhistunut kaikesta kuulemastani, jos en olisi ollut niin väsynyt. Olin nukkunut VASTA kolme päivää? Täällä oli Tuhon, Taian ja Taivaan maa? Mistä tahansa voi löytää timantin? Mikä ihmeen paikka tämä oli? Ajattelin kaikkia kuulemiani asioita hädissäni, mutta lopulta kaikki sanat ja kysymysmerkit sekoittuivat väreiksi ja timanteiksi – nukahdin…
Kun heräsin, olin taas yksin ja tuntui kuin olisin nukkunut monta päivää. Tällä kertaa en kuitenkaan sokaistunut, vaan oli itse asiassa aika hämärää. Vaaleat ja läpinäkyvät verhot oli vedetty ikkunan eteen, joten en heti ollut varma vuorokaudenajasta. Haparoin ikkunan eteen avaamaan verhot. Melkein täysi kuu möllötti keskellä hieman pilvistä taivasta, ihan yksin. Tähtiä ei näkynyt ja pian kuukin peittyi paksun hahtuvan taakse. Kävelin takaisin sänkyyni ja käperryin peiton päälle. Huomasin, että minulla oli yhä lenkkarit jalassani. Revin ne inhoten pois ja jäin istualleen tuijottamaan pilviä. Nyt minua ei sitten tietenkään väsyttänyt pätkääkään. Meniköhän aika paljonkin eritavalla täällä, kuin kotona. Muistin vain, että oli 99 kuukautta. Mitä ihmettä? Ja sitten oli Pirgitin tarina Sirigiasta ja Kioriasta. Prinsessa… Miksi vain minä voisin auttaa, jos joku katastrofi sattuisi?
”Kop kop kop!!!” Olin kuolla säikähdyksestä. Hivuttauduin sängylläni ovea kohti ja avasin sen hitaasti. Aluksi luulin näkeväni harhoja, kuin katsoisin peiliin. Tyttö näytti ihan minulta, mutta sitten huomasin suorat hiukset ja katsoin tarkemmin. Hänen kasvonsa olivat aivan samanlaiset kuin minulla, vain hieman täydellisemmät. Oikea silmä ei ollut milliäkään vasempaa ylempänä, niin kuin minulla, huulten amorinkaari ei ollut aivan yhtä syvä kuin minulla, kaikki kasvojeni epäkohdat oli silennetty tai poistettu. Hän oli todella kaunis. Kaikki keijut varmaan olivat kauniimpia kuin ihmiset. Hänellä oli kynttilä kädessään ja maata laahaava valkoinen yömekko päällään. Hän näytti niin eksyneeltä suurine silmineen – minun silmineen -, että sanoin automaattisesti:
”Tule sisään.” Vasta kun tyttö oli hivuttautunut ohitseni huoneeseeni, aloin miettiä järkevästi.
”Kuka sinä olet?” Kun en saanut heti vastausta jatkoin hämmentyneenä:
”Miksi tulet keskellä yötä huoneeseeni?” Nyt pieni suu avautui ja kaunis ääni sanoi:
”Halusin nähdä sinut Klara. En saanut lupaa, joten tulin yöllä.” Olin hämmästynyt monista syistä. Ensinnäkin, miten hän tiesi minun nimeni? Ja toiseksi, miksi hän halusi nähdä minut? Kolmanneksi, miksei hän saisi tulla tapaamaan minua, jos kerran niin kauheasti halusi?
”Mistä sinä tiesit nimeni?”
”Kaikkihan sen tietävät…” No sepä mukava kuulla, ajattelin sarkastisesti ja kysyin:
”Mitä minusta oikein sitten puhutaan?”
”Että olet ehkä liian nuori, mutta tulet kyllä pelastamaan meidät kaikki.” Hän hymyili leveästi.
”Ja mikä sinun nimesi olikaan?” kysyin uudestaan.
”No se on mm… Kioria.” Katsoin Kioriaa kummastuneena hänen takeltelustaan. Oliko hän siis prinsessa? Samassa tajusin käytävällä roikkuneen taulun olleen maalaus hänestä, eikä kuva minusta. En saanut sanaa suustani. Hän seisoi yhä sängyn vieressä.
”Mutta pian joku varmasti huomaa poissa oloni, joten minun täytyy lähteä. Oli mukava nähdä sinut”, Kioria sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja kääntyi ovelle.
”Odota, vielä yksi kysymys. Miksi et saisi tulla tapaamaan minua?”
”No sairauteni takia, mutta ei minulla oikeasti mitään ole. Äiti on vain niin yli suojeleva. Huoh… No toivottavasti nähdään taas. Hyvää yötä!” Sitten hän lähti. Mitä ihmettä?, kysyin jo varmasti sadatta kertaa itseltäni. Timanttimaan prinsessa, minun kaksoisolentoni tulee yöllä huoneeseeni ja kertoo, että minä tulen pelastamaan heidät kaikki ja toivoo, että näkisimme taas pian. Mitä ihmettä? Menin peiton alle ja vaivuin levottomaan uneen, jossa seikkailivat prinsessat ja Pirgit.
perjantai 6. huhtikuuta 2012
Kiorian Kirous, luku 2
2. Aurinkohuone
Raotin varovasti silmiäni ja häikäistyin. Valoa oli kaikkialla! Olin nähtävästi pitänyt silmiäni aika kauan kiinni, sillä päivänvalo särki inhottavasti. Räpyttelin luomiani ja hieroin silmiäni, kuin prinsessa Ruusunen herätessään satavuotisilta uniltaan.
Vihdoin aloin hahmottamaan huonetta ympärilläni. Aluksi näin vain suuren ikkunan karmit, jotka peittivät edessäni olevan seinän lähes kokonaan. Mietin olikohan heräämiseni oikein suunniteltu niin, että aurinko olisi täsmälleen ikkunan keskellä häikäisemässä minua. En nähnyt muuta kuin auringon ja kirkkaan sinisen taivaan, olin nähtävästi ylemmässä kerroksessa. Huone oli vaaleasti sisustettu, kuin sävy sävyyn auringon kanssa. Ikkunan molemmin puolin oli korkeat ja kapeat kaapit, jotka olivat valkoista marmoria. Niissä oli kymmenittäin lasiastioita; kulhoja, vaaseja, juoma-astioita, lautasia ja jopa lasisia haarukoita. Ne välkehtivät upeasti auringonvalossa.
Oikealla ja vasemmalla puolellani oli vaaleasta puusta tehdyt pöydät, joilla oli kasoittain hedelmäkulhoja. Yritin huvikseni laskea valkoisesti astiat, joissa hedelmiä oli, mutta turhaan. Pöydät olivat niin leveät ja pitkät, että näin hieman alaviistosta katsottuna näytti, kuin niitä olisi loputtomasti. Siinä oli kaiken maailman hedelmiä: omenoita, mandariineja, appelsiinejä, päärynöitä, kiivejä, avokadoja, mangoja, persikoita, ananaksia ja paljon muita, jotka tunnistin, mutta vielä enemmän sellaisia, joita en osannut nimetä alkuunkaan. Kaappien ja pöytien lisäksi huoneessa ei ollut muuta, paitsi tietysti paljon valoa ja sänky, jossa makasin.
Se oli valtava ja mukava. Siinä oli pehmeimmät ja puhtaimmat vuodevaatteet, jotka minulla oli ikinä ollut. Peiton väri oli todella vaalea beige, ja patja oli kirkkaan keltainen, kuin aurinko. Tyyny oli muhkea ja valkoinen.
Nousin istumaan ja kääntelin päätäni. Pienessä huoneessani ei ollut ketään muita. Tapetit olivat valkoiset, mutta ne oli varmasti lakattu jollain kiiltävällä - läpinäkyvällä kynsilakalla? Ikkunasta tulviva valo – joka vieläkin häikäisi minua – taittui nimittäin niistä tuhanteen suuntaan ja näytti kuin huone myös itsessään loistaisi.
Samassa muistin, miksi olin täällä. Sininen portti, Pirgit, Sirigia, Timanttimaa… Mitä kaikki tarkoitti, ja miksi minä makasin täällä hieman sairaalan vuodetta muistuttavassa sängyssä? Jännitin automaattisesti kaikkia lihaksiani vuorotellen, mutta mihinkään ei sattunut. Nousin varovasti seisomaan ja venyttelin jäseniäni. Ne tuntuivat kyllä siltä, että olin maannut pitkään, mutta mikään nivel ei ollut toista kankeampi. Käännyin sänkyni oikealla puolella olevan valkean oven puoleen. Se oli samalla seinällä kuin sänkyni tyynypääty. Jalkopää oli melkein kiinni ikkunassa. Onpa täällä kirkasta, huomautin itselleni viimeisen kerran ja tartuin oven kahvaan.
Silloin kuulin askeleita oven toiselta puolelta. Refleksinomaisesti hyppäsin sänkyyn ja vedin pehmeän untuvapeiton pääni yli. Yritin tasata hengitystäni. Ovi avautui ja joku veti peiton syrjään.
”Aamiainen on katettu, voitte tulla syömään”, nainen sanoi hellästi. Avasin silmäni raolleen ja näin tuntemattoman nuoren naisen. Hänellä oli vaaleat suorat hiukset, jotka ulottuivat lanteille asti. Vaatteet olivat hienot. Pitkä, vihreä hame ulottui lattiaan sakkaa. Paita oli avarakauluksinen, valkoinen, pitkähihainen ja silkkinen.
”Aamiaista…”, toistin ja katsoin naista kummissani. Nousin taas sängystä. Vasta nyt huomasin, että minulla oli yhä samat vaatteet kun kotoa lähtiessä; suuri valkoinen t-paita, harmaat liian löysät legginsit ja harmaat tennarit. Musta takkini oli kuitenkin otettu pois.
Laahustin saattajani perässä ja kenkäni läpsyivät inhottavasti kivilattiaa vasten. Olin ilmeisesti yhä väsynyt, koska silmäni lurpsahtelivat. Yritin silti katsella ympärilleni. Käytävän seinillä oli suuria tauluja kaikissa sateenkaaren väreissä. Maalaukset esittivät kaunista naista, jolla oli päässään kultainen timantein koristeltu tiara. Suunnilleen käytävän puolessa välissä tajusin, ettei nainen ollut aina sama. Kasvon piirteet muuttuivat hieman, he olivat siis vain samaa sukua. Pysähdyin käytävän päässä olevien portaiden päähän, viimeisen taulun viereen. Tämän taulun prinsessa ei ollut vielä nainen vaan vasta nuori tyttö, ehkä yhdeksän-vuotias. Hän hymyili katselialle leveästi ja nauru muutti ruskeat silmät todella kapeiksi. Se muutti muutenkin hänen kasvojaan, mutta tunnistin tytön silti. Hän näytti tismalleen samalta kuin minä, eräässä kuvassa 9-vuotis syntymäpäivilläni. Kumarruin lähemmäksi ja tuijotin itseäni. Miksi ja miten minun kuvani oli täällä?
”Kuka tämä on?”, kysyin uteliaana, mutta huomasin samassa, ettei nainen ollutkaan enää takanani, vaan jo portaissa. Juoksin hänen peräänsä. En kuitenkaan ehtinyt kysyä mitään, kun jo näin suuren salin johon saavuimme. Se oli ihana.
Ensinnäkin minua hämmästytti - taas - valoisuus, ja sitten kaikki koristelut. Näytti siltä, kuin käynnissä olisi suuret juhlat tai muuta sellaista. Seinillä oli valkoisia ja punaisia ruusuja, kultaisia ja hopeita kukkia ja pitkiä köynnöksiä. Tukipilaritkin oli ympäröity kukilla ja mikä hienointa, suurin pöytä salin keskellä oli – ruuan lisäksi – täynnä erilaisia kasveja. Korkeilla seinillä oli korkeita ja leveitä ikkunoita, joissa ei ollut lasia. Ihmisiä oli paljon, muttei liikaa ja lämpöisyys oli juuri sopiva.
Minua nykäistiin kädestä ja havahduin. Nainen, joka minut oli hakenut, ohjasi nyt minut ihan kädestä pitäen keskipöydän päähän. Hän istutti minut yhteen suurista punaisella kankaalla verhoilluista tuoleista. Pöydän toisessa päässä oli jo paljon ihmisiä, miehiä ja naisia. Heillä oli myös todella kauniit vaatteet. Esimerkiksi nainen, joka istui samalla puolella pöytää kuin minä ja lähimpänä minua, oli pukeutunut itselleen hieman liian kireään vaaleaan röyhelö leninkiin ja ruskalehdistä tehtyyn lierihattuun. Hiukset olivat punaruskeat korkkiruuvikiharat alaselkään asti, vaikka nainen oli varmasti yli viidenkymmenen. Salissa oli myös paljon ihmisiä, jotka eivät istuneet pöydissä, vaan seisoskelivat seinustoilla. Jotkut olivat selvästi tulossa tarjoilemaan ruokia pöytiin, jotkut taas vain halusivat syödä seisaaltaan, joillain taas ei näyttänyt olevan mitään tekemistä. He juttelivat joutavia pienissä ryhmissä. Viisi karkean näköistä miestä seisoskeli suurien ikkunoiden edessä, kuin vartioiden jotakin.
Joku tarjoilijoista ilmestyi viereeni ja tarjosi hymyillen ruisleipää. Olihan täällä sentään jotain tavallistakin. Tarjoilijalla oli erittäin siistit vaatteet. Hän oli mies ja yllään hänellä oli tumman vihreä kauluspaita ja mustat suorat housut. Koko olemus oli hyvin siisti, mutta tukka hapsotti huvittavasti joka suuntaan. Tukahdutin naurun pyrähdyksen. Hymyilin vain arasti, sillä huomasin juuri miten hirveät vaatteet minulla oli kaikkiin muihin verrattuna. Otin hämilläni leivän ja voitelin miehen poistuttua siihen paljon voita pöydällä olevasta purnukasta. Aloin mussuttaa tylsän makuista leipääni – en uskaltanut maistaa mitään herkkupöydän antimia – ja huomasin, että nainen, joka minut tänne oli tuonut, oli kadonnut. Minua alkoi hermostuttaa ja tunsin salissa olioiden tuijotuksen selässäni. Jos minua ei olisi hermostuttanut niin paljon, olisin varmasti nauranut ääneen, kun huomasin, että minulle tuli ahtaan paikan kammo näin suuressa salissa. Annoin katseeni liukua ympäri salia ja olin kiitollinen suurista ikkunoista, joista päivän valo saattoi paistaa estoitta sisään.
Silloin huomasin sen ensimmäisen kerran. Nainen, jolla oli ruskalehdistä tehty hattu, nousi pöydästä ja kiitti tarjoilijaa. Hän vaihtoi pari sanaa seuralaistensa kanssa ja lähti salin poikki perimmäiselle ikkunalle. Hän kiipesi ikäänsä nähden ketterästi ikkunalaudalle ja yhtäkkiä hänen mekkonsa laskoksista, lapaluiden kohdalta purkautui kaksi suurta ja läpinäkyvää siipeä. Ne olivat kaksiosaiset ja sirot, niin kuin keijuilla. Sitten rouva siivekäs vain nojautui eteenpäin ja putosi. Nostin käden suuni eteen etten huutaisi, ja silloin huomasinkauhukseni, että monikin ihminen lähti huoneesta samalla tavoin. Katsoin silmät pyöreinä, kuinka miehet ja naiset toistensa jälkeen lähtivät ikkunoista lentoon. Samassa Pirgit ilmestyi yhteen ikkunaan ja lähti juoksemaan minua kohti samalla, kun siivet taittuivat kuin automaattisesti hänen selkäänsä. En pystynyt räpäyttämään silmiäni ja huomasin, että minulla oli se ruisleipä vielä puolimatkassa suuhun. En saanut lihaksiani tottelemaan, ennen kuin Pirgit jo seisoi edessäni. Hän katsoi minua hieman huolestuneena.
”Olen hyvin pahoillani, etten ehtinyt selittää sinulle ihmisten maailmassa mitä on tekeillä. Nyt minulla on kuitenkin aikaa ja voisimme mennä vaikka aurinkohuoneeseen juttelemaan, jos sopii?” Laskin leivän taas lautaselle (se vaati enemmän ponnisteluja kuin uskottekaan) ja vastasin hitaasti:
”Mmm… Sopii, kai.” Nousin hämmentyneenä seisomaan.
”Tiedän miten outoa ja ahdistavaa ja epämiellyttävää tämä sinun mielestäsi on, mutta sinut oli pakko saada tänne”, Pirgit sanoi vielä ja hymyili lämmintä äiti-hymyään. Hän kehotti minua ottamaan leivän mukaani ja lähdimme takaisin portaikkoon. Kävelimme ripeästi ylös ja halusin kysyä kuvan tytöstä, mutten ehtinyt, kun Pirgit oli jo käytävän toisessa päässä, huoneessa, jossa olin herännyt. Haukottelin taas. Istuuduimme sängyn reunalle vierekkäin, koska tuoleja ei ollut. Täällä oli yhä inhottavan kirkasta.
”Aloitetaan, mitä haluat tietää?”, Pirgit kysyi. Miten tyhmä kysymys…
”Kaiken ja vähän päälle kiitos!”, vastasin reippaasti ja Pirgit aloitti.
Raotin varovasti silmiäni ja häikäistyin. Valoa oli kaikkialla! Olin nähtävästi pitänyt silmiäni aika kauan kiinni, sillä päivänvalo särki inhottavasti. Räpyttelin luomiani ja hieroin silmiäni, kuin prinsessa Ruusunen herätessään satavuotisilta uniltaan.
Vihdoin aloin hahmottamaan huonetta ympärilläni. Aluksi näin vain suuren ikkunan karmit, jotka peittivät edessäni olevan seinän lähes kokonaan. Mietin olikohan heräämiseni oikein suunniteltu niin, että aurinko olisi täsmälleen ikkunan keskellä häikäisemässä minua. En nähnyt muuta kuin auringon ja kirkkaan sinisen taivaan, olin nähtävästi ylemmässä kerroksessa. Huone oli vaaleasti sisustettu, kuin sävy sävyyn auringon kanssa. Ikkunan molemmin puolin oli korkeat ja kapeat kaapit, jotka olivat valkoista marmoria. Niissä oli kymmenittäin lasiastioita; kulhoja, vaaseja, juoma-astioita, lautasia ja jopa lasisia haarukoita. Ne välkehtivät upeasti auringonvalossa.
Oikealla ja vasemmalla puolellani oli vaaleasta puusta tehdyt pöydät, joilla oli kasoittain hedelmäkulhoja. Yritin huvikseni laskea valkoisesti astiat, joissa hedelmiä oli, mutta turhaan. Pöydät olivat niin leveät ja pitkät, että näin hieman alaviistosta katsottuna näytti, kuin niitä olisi loputtomasti. Siinä oli kaiken maailman hedelmiä: omenoita, mandariineja, appelsiinejä, päärynöitä, kiivejä, avokadoja, mangoja, persikoita, ananaksia ja paljon muita, jotka tunnistin, mutta vielä enemmän sellaisia, joita en osannut nimetä alkuunkaan. Kaappien ja pöytien lisäksi huoneessa ei ollut muuta, paitsi tietysti paljon valoa ja sänky, jossa makasin.
Se oli valtava ja mukava. Siinä oli pehmeimmät ja puhtaimmat vuodevaatteet, jotka minulla oli ikinä ollut. Peiton väri oli todella vaalea beige, ja patja oli kirkkaan keltainen, kuin aurinko. Tyyny oli muhkea ja valkoinen.
Nousin istumaan ja kääntelin päätäni. Pienessä huoneessani ei ollut ketään muita. Tapetit olivat valkoiset, mutta ne oli varmasti lakattu jollain kiiltävällä - läpinäkyvällä kynsilakalla? Ikkunasta tulviva valo – joka vieläkin häikäisi minua – taittui nimittäin niistä tuhanteen suuntaan ja näytti kuin huone myös itsessään loistaisi.
Samassa muistin, miksi olin täällä. Sininen portti, Pirgit, Sirigia, Timanttimaa… Mitä kaikki tarkoitti, ja miksi minä makasin täällä hieman sairaalan vuodetta muistuttavassa sängyssä? Jännitin automaattisesti kaikkia lihaksiani vuorotellen, mutta mihinkään ei sattunut. Nousin varovasti seisomaan ja venyttelin jäseniäni. Ne tuntuivat kyllä siltä, että olin maannut pitkään, mutta mikään nivel ei ollut toista kankeampi. Käännyin sänkyni oikealla puolella olevan valkean oven puoleen. Se oli samalla seinällä kuin sänkyni tyynypääty. Jalkopää oli melkein kiinni ikkunassa. Onpa täällä kirkasta, huomautin itselleni viimeisen kerran ja tartuin oven kahvaan.
Silloin kuulin askeleita oven toiselta puolelta. Refleksinomaisesti hyppäsin sänkyyn ja vedin pehmeän untuvapeiton pääni yli. Yritin tasata hengitystäni. Ovi avautui ja joku veti peiton syrjään.
”Aamiainen on katettu, voitte tulla syömään”, nainen sanoi hellästi. Avasin silmäni raolleen ja näin tuntemattoman nuoren naisen. Hänellä oli vaaleat suorat hiukset, jotka ulottuivat lanteille asti. Vaatteet olivat hienot. Pitkä, vihreä hame ulottui lattiaan sakkaa. Paita oli avarakauluksinen, valkoinen, pitkähihainen ja silkkinen.
”Aamiaista…”, toistin ja katsoin naista kummissani. Nousin taas sängystä. Vasta nyt huomasin, että minulla oli yhä samat vaatteet kun kotoa lähtiessä; suuri valkoinen t-paita, harmaat liian löysät legginsit ja harmaat tennarit. Musta takkini oli kuitenkin otettu pois.
Laahustin saattajani perässä ja kenkäni läpsyivät inhottavasti kivilattiaa vasten. Olin ilmeisesti yhä väsynyt, koska silmäni lurpsahtelivat. Yritin silti katsella ympärilleni. Käytävän seinillä oli suuria tauluja kaikissa sateenkaaren väreissä. Maalaukset esittivät kaunista naista, jolla oli päässään kultainen timantein koristeltu tiara. Suunnilleen käytävän puolessa välissä tajusin, ettei nainen ollut aina sama. Kasvon piirteet muuttuivat hieman, he olivat siis vain samaa sukua. Pysähdyin käytävän päässä olevien portaiden päähän, viimeisen taulun viereen. Tämän taulun prinsessa ei ollut vielä nainen vaan vasta nuori tyttö, ehkä yhdeksän-vuotias. Hän hymyili katselialle leveästi ja nauru muutti ruskeat silmät todella kapeiksi. Se muutti muutenkin hänen kasvojaan, mutta tunnistin tytön silti. Hän näytti tismalleen samalta kuin minä, eräässä kuvassa 9-vuotis syntymäpäivilläni. Kumarruin lähemmäksi ja tuijotin itseäni. Miksi ja miten minun kuvani oli täällä?
”Kuka tämä on?”, kysyin uteliaana, mutta huomasin samassa, ettei nainen ollutkaan enää takanani, vaan jo portaissa. Juoksin hänen peräänsä. En kuitenkaan ehtinyt kysyä mitään, kun jo näin suuren salin johon saavuimme. Se oli ihana.
Ensinnäkin minua hämmästytti - taas - valoisuus, ja sitten kaikki koristelut. Näytti siltä, kuin käynnissä olisi suuret juhlat tai muuta sellaista. Seinillä oli valkoisia ja punaisia ruusuja, kultaisia ja hopeita kukkia ja pitkiä köynnöksiä. Tukipilaritkin oli ympäröity kukilla ja mikä hienointa, suurin pöytä salin keskellä oli – ruuan lisäksi – täynnä erilaisia kasveja. Korkeilla seinillä oli korkeita ja leveitä ikkunoita, joissa ei ollut lasia. Ihmisiä oli paljon, muttei liikaa ja lämpöisyys oli juuri sopiva.
Minua nykäistiin kädestä ja havahduin. Nainen, joka minut oli hakenut, ohjasi nyt minut ihan kädestä pitäen keskipöydän päähän. Hän istutti minut yhteen suurista punaisella kankaalla verhoilluista tuoleista. Pöydän toisessa päässä oli jo paljon ihmisiä, miehiä ja naisia. Heillä oli myös todella kauniit vaatteet. Esimerkiksi nainen, joka istui samalla puolella pöytää kuin minä ja lähimpänä minua, oli pukeutunut itselleen hieman liian kireään vaaleaan röyhelö leninkiin ja ruskalehdistä tehtyyn lierihattuun. Hiukset olivat punaruskeat korkkiruuvikiharat alaselkään asti, vaikka nainen oli varmasti yli viidenkymmenen. Salissa oli myös paljon ihmisiä, jotka eivät istuneet pöydissä, vaan seisoskelivat seinustoilla. Jotkut olivat selvästi tulossa tarjoilemaan ruokia pöytiin, jotkut taas vain halusivat syödä seisaaltaan, joillain taas ei näyttänyt olevan mitään tekemistä. He juttelivat joutavia pienissä ryhmissä. Viisi karkean näköistä miestä seisoskeli suurien ikkunoiden edessä, kuin vartioiden jotakin.
Joku tarjoilijoista ilmestyi viereeni ja tarjosi hymyillen ruisleipää. Olihan täällä sentään jotain tavallistakin. Tarjoilijalla oli erittäin siistit vaatteet. Hän oli mies ja yllään hänellä oli tumman vihreä kauluspaita ja mustat suorat housut. Koko olemus oli hyvin siisti, mutta tukka hapsotti huvittavasti joka suuntaan. Tukahdutin naurun pyrähdyksen. Hymyilin vain arasti, sillä huomasin juuri miten hirveät vaatteet minulla oli kaikkiin muihin verrattuna. Otin hämilläni leivän ja voitelin miehen poistuttua siihen paljon voita pöydällä olevasta purnukasta. Aloin mussuttaa tylsän makuista leipääni – en uskaltanut maistaa mitään herkkupöydän antimia – ja huomasin, että nainen, joka minut tänne oli tuonut, oli kadonnut. Minua alkoi hermostuttaa ja tunsin salissa olioiden tuijotuksen selässäni. Jos minua ei olisi hermostuttanut niin paljon, olisin varmasti nauranut ääneen, kun huomasin, että minulle tuli ahtaan paikan kammo näin suuressa salissa. Annoin katseeni liukua ympäri salia ja olin kiitollinen suurista ikkunoista, joista päivän valo saattoi paistaa estoitta sisään.
Silloin huomasin sen ensimmäisen kerran. Nainen, jolla oli ruskalehdistä tehty hattu, nousi pöydästä ja kiitti tarjoilijaa. Hän vaihtoi pari sanaa seuralaistensa kanssa ja lähti salin poikki perimmäiselle ikkunalle. Hän kiipesi ikäänsä nähden ketterästi ikkunalaudalle ja yhtäkkiä hänen mekkonsa laskoksista, lapaluiden kohdalta purkautui kaksi suurta ja läpinäkyvää siipeä. Ne olivat kaksiosaiset ja sirot, niin kuin keijuilla. Sitten rouva siivekäs vain nojautui eteenpäin ja putosi. Nostin käden suuni eteen etten huutaisi, ja silloin huomasinkauhukseni, että monikin ihminen lähti huoneesta samalla tavoin. Katsoin silmät pyöreinä, kuinka miehet ja naiset toistensa jälkeen lähtivät ikkunoista lentoon. Samassa Pirgit ilmestyi yhteen ikkunaan ja lähti juoksemaan minua kohti samalla, kun siivet taittuivat kuin automaattisesti hänen selkäänsä. En pystynyt räpäyttämään silmiäni ja huomasin, että minulla oli se ruisleipä vielä puolimatkassa suuhun. En saanut lihaksiani tottelemaan, ennen kuin Pirgit jo seisoi edessäni. Hän katsoi minua hieman huolestuneena.
”Olen hyvin pahoillani, etten ehtinyt selittää sinulle ihmisten maailmassa mitä on tekeillä. Nyt minulla on kuitenkin aikaa ja voisimme mennä vaikka aurinkohuoneeseen juttelemaan, jos sopii?” Laskin leivän taas lautaselle (se vaati enemmän ponnisteluja kuin uskottekaan) ja vastasin hitaasti:
”Mmm… Sopii, kai.” Nousin hämmentyneenä seisomaan.
”Tiedän miten outoa ja ahdistavaa ja epämiellyttävää tämä sinun mielestäsi on, mutta sinut oli pakko saada tänne”, Pirgit sanoi vielä ja hymyili lämmintä äiti-hymyään. Hän kehotti minua ottamaan leivän mukaani ja lähdimme takaisin portaikkoon. Kävelimme ripeästi ylös ja halusin kysyä kuvan tytöstä, mutten ehtinyt, kun Pirgit oli jo käytävän toisessa päässä, huoneessa, jossa olin herännyt. Haukottelin taas. Istuuduimme sängyn reunalle vierekkäin, koska tuoleja ei ollut. Täällä oli yhä inhottavan kirkasta.
”Aloitetaan, mitä haluat tietää?”, Pirgit kysyi. Miten tyhmä kysymys…
”Kaiken ja vähän päälle kiitos!”, vastasin reippaasti ja Pirgit aloitti.
sunnuntai 1. huhtikuuta 2012
Kiorian Kirous, luku 1
1. Klara
Tunsin suuret siivet selässäni ja yritin lentää niin kovaa kuin mahdollista. Tunne oli huumaava, rento ja keveä. Olin keiju, joka liitelee pilvien välissä. Katselin ihastuneena ympärilleni ja huusin ilosta. Hiukseni liehuivat vauhdissa. Suljin silmäni ja heittäydyin tuulen vietäväksi. Ihanaa… Sitten avasin silmäni.
Pimeää. Olinko taas nähnyt lentounta? Löin nopeasti lukulamppuni katkaisijaa ja vilkaisin kelloa. Pienen herätyspossun kyljessä luki 08:39. Voi ei! Tietysti. Tänään en saisi taas myöhästyä. Loikkasin ylös sängystä ja vaihdoin salamana ne vaatteet päälle, jotka laittaisin kouluun. Otin päällimmäiset koulukirjat kasasta ja tungin ne suureen olkalaukkuuni. Sitten kiidin vessaan. Pesin hampaani sellaista vauhtia, että ehdin vilkaista vain kerran peiliin. Paksut ruskeat lainehtivat hiukset näyttivät siltä, kuin olisivat juuri joutuneet pyörremyrskyn kohteiksi. Ruskeat silmät olivat kuin rumat kuopat mustine silmän aluksineen ja punaiset posket kuin mitkäkin omenat. En jaksanut välittää rumasta naamataulustani vaan juoksin laukkuni kanssa alakertaan.
Äiti luki mitä rauhallisimmin lehteä ja siemaili aamukahviaan. Ryntäsin jääkaapille.
”Kiitos kun herätit ajoissa”, huikkasin samalla kun työnsin eväsleipää ja omenaa laukkuuni. En ehtinyt kuunnella äidin vastausta kun kiirehdin takaisin yläkertaan hakemaan kännykkääni, jonka olin unohtanut. Takaisin tullessani kaaduin portaissa ja tiputin sen. Vaikka oikeaan polveen sattui vähän, nousin vain ylös, poimin kännykkäni ja jatkoin matkaa. Tämä oli selvästi epäonnenpäiväni.
”Monesko päivä tänään on?” kysyin odottaen 13. perjantaita vastaukseksi. Aloin sitoa tennareiden nauhoja.
”31. elokuuta. Eikös sinulla ollut kymmenen aamu tänään ja se englanninkoe?” äiti esitti vastakysymyksen.
”Hitto, englanninkoe… Mutta ei ollut kymmenen aamu ainakaan!” vastasin samalla kun vedin toisen kengän jalkaan. Todella outoa, että opettaja pitää näin aikaisin kokeen. Kouluhan oli vasta alkanut. En jäänyt kuitenkaan murehtimaan sitä, vaan vedin ohuen neuleen päälleni. Ulkona oli vielä todella lämmin.
”Nähdään illalla!”
”Hei hei ja anteeksi vielä kun…” Äidin ääni katkesi kun pamautin oven kiinni. En siksi, että olisin hänelle hirveän vihainen, vain koska minulla oli hirveä kiire. Äiti ajatteli, että yhdeksäsluokkalaisen pitäisi jo itse osta huolehtia heräämisestään, mutta kun se tyhmä herätyskello ei toiminut! Hänenkin työt alkoivat yhdeksältä, mutta ne olivat ihan naapurissa. Äiti oli automekaanikko. Hän oli vähän hupsu ja lapsellinen. Antoi minun olla itsenäinen, heräsi aina aikaisin - myös viikonloppuisin – ja rakasti minua yli kaiken. Olimme jo tottuneet elämään kahdestaan. Surulliset kuvat isästäni vilisivät vuosien takaa silmieni eteen, mutta pyyhin ne pois. Nyt pitää juosta, ajattelin vain ja lähdin hölkkäämään kovaa jalkakäytävää pitkin.
”Odota!” huusin bussille, joka oli jo pysäkillä. Kun olin juuri bussin ovien edessä, se lähti liikkeelle, jättäen minut siihen tyhmänä seisomaan.
En kuitenkaan jäänyt odottamaan seuraavaa bussia, koska se tulisi vasta kahdenkymmenen minuutin päästä, vaan lähdin juoksemaan oikotietä koulua kohti. Katsoin kännykän kelloa: 08:48. En mitenkään voisi ehtiä ajoissa. Toivoin, että minulla olisi sellaiset vaaleanvihreät siivet, joista olin monta kertaa nähnyt unta. Yritin juosta kovempaa ja levitin käteni naurettavasti siiviksi. Mutta en noussut ilmaan, minulla ei ollut siipiä. Olin liian hidas. Tietysti myöhästyin koulusta.
Äiti oli vielä töissä, kun tulin kotiin. Kävin suihkussa, koska olin hikoillut tanssitunnilla, joka oli aina maanantaisin koulun jälkeen. Lämmin vesi rentoutti ihanasti lihaksia. Vaikka ei ollut vielä nukkumaanmenoaika, ryömin - syötyäni pari leipää - peiton alle lukemaan. Ensin luin fysiikan kirjaa, mutta kyllästyin nopeasti ja vaihdoin paksuun fantasia pokkariin.
”Kotona! Miten englanninkoe meni?” äiti huusi parinkymmenen minuutin kuluttua.
”Ihan hyvin”, vastasin. Äiti vihasi sitä kun vastasin ihan hyvin, ihan okoosti tai ihan kivasti, mutta en keksinyt mitään parempaa. Kuulin hänen tepsuttelevan yläkertaan.
Kun hän ilmestyi oviaukkoon, hän aikoi ensin sanoa jotain toruja, mutta kysyikin yllättyneenä:
”Miksi olet nyt jo sängyssä?” Kohotin olkiani.
”Onhan kello jo puoli yhdeksän…” Yleensä menin omaan huoneeseeni vasta kymmenen jälkeen. Sitä ennen katsoin televisiota, pelasin äidin kanssa lautapelejä tai neuloin huvikseni pipoja ystävilleni. Meillä oli usein äidin kanssa hauskaa, emmekä riidelleet koskaan pahasti. Jos äitiä ärsytti jokin mitä tein tai sanoin – niin kuin nyt – hän sanoi opettavia sanoja vähän kovemmalla äänensävyllä, mutta tuli sitten halaamaan minua ja lähti hymyillen. Nyt hän hyppäsi puhumisen yli ja tuli viereeni sängylle. Hän kietoi kätensä ympärilleni, vaikka estelin hieman. En aina jaksanut hänen hellyyksiään.
”No alapas sitten nukkua pikkuinen. Kauniita unia!” Kuin olisin joku pieni vauva, hän asetteli peiton paremmin ja antoi pusun poskelle. Naurettavaa.
Kun hän oli lähtenyt – hymyillen tietysti – laiton pokkarin ja lukulampun pois. Voisin tosiaan ruveta nukkumaan. Sitten saattaisin jopa herätä ajoissa, vaikka herätyskello ei toimisikaan. Suuret kauniit siivet hyppäsivät heti mieleeni kun suljin silmäni. Ajattelin keijujenmaata, jossa kaikki olisi hyvin. Kaikki lentelisivät huolettomasti ympäriinsä. Vaikka minulla oli mukavaa ajateltavaa, en millään meinannut saada unta. Se johtui varmasti siitä, etten yleensä mennyt näin aikaisin nukkumaan.
Juuri kun olin nukahtamaisillani, havahduin johonkin ja nousin nopeasti istumaan. En tiedä heräsinkö siihen, että lukulamppu oli laitettu päälle vai siihen, että joku käveli edestakaisin sänkyni edessä vai siihen, että nainen hyräili kaunista sävelmää. Hän pysähtyi yhtä äkkiä kuin olin noussut ja hymyili minulle ystävällisesti.
Hän oli pieni (olen 160cm pitkä ja hän oli varmasti lyhyempi) ja näytti äidiltä. Ei minun äidiltäni tietenkään, mutta jonkun äidiltä kuitenkin. Hiukset olivat vaaleanruskeat – vaaleammat kuin minulla – ja harmaat, kasvot pyöreät, silmät pienet ja huulet muhkeat. Ne olivat pieneen hymyyn kääntyneet. Yllään hänellä oli vaalea hame, joka ylettyi nilkkoihin ja ruskeamustaruudullinen pitkähihainen neule. Niiden päällä oli kaunis punainen essu. Hän oli tukevahko ja jaloissaan hänellä oli ruskeat talvisaappaat, mikä oli outoa, koska oli elokuun viimeinen päivä ja vielä aika lämmin. Oli kulunut varmasti ainakin viisi minuuttia kun olin vain arvioinut naisen ulkonäköä ja tuijotin nytkin hänen saappaitaan, kun lämmin ja mukava ääni sanoi:
”Hei Klara!” Katseeni kohdistui taas naisen pieniin ruskeisiin silmiin. Siis miten tämä nainen oli päässyt huoneeseeni? Se oli toisessa kerroksessa ja ovi oli kiinni. Ikkuna oli toki hieman raollaan, mutta se oli ollut koko ajan. Ja kuka hän oli? Mistä hän tuli? Mitä ihmettä?
”Olen Pirgit Lampenstroh. Tulin hakemaan sinut Timanttimaahan. Tiedän, että tämä on todella yllättävää, mutta minulla ei ole ollut aikaa tulla aikaisemmin. Olen pahoillani.” Hän hymyili ja ojensi kätensä. ”On jo aika kiire. Ota kädestäni.” Tuijotin häntä hetken tyhmänä. Pirgit? Outo nimi…
”Siis mihin me ollaan menossa?” Pirgit näytti hieman vaivautuneelta ja sanoi nopeasti:
”Kello on jo 23:39 ja kahdeltatoista pitäisi olla perillä. On vähän kiire kulta. Pue takki päälle ja tule. Olemme menossa Sirigialle. Hänen luonaan on portti.” Täh? Minun pitäisi lähteä tuntemattoman naisen mukaan jonkun Sirigian luokse jolla oli portti?
”Mun takki on kyllä alakerrassa”, sanoin estelläkseni hieman.
”Kuule rakas, en haluaisi olla töykeä, mutta meillä on nyt hoppu. Haetaan takkisi, sinua tarvitaan!” Pirgit hoputteli ja käveli sitten ovelleni. Hän avasi sen hiljaa ja viittoi minua tulemaan peräänsä. Epäröin, tietysti. Kuka nyt lähtisi keskellä yötä jonkun tuntemattoman mukaan noin vain? Mutta Pirgitissä oli jotain, joka loisti sanaa TURVALLINEN. En pelännyt häntä tippakaan, mutta olisiko silti järkevää lähteä hänen mukaansa? No ei ollut mitään menetettävääkään… (Niinhän minä silloin luulin.) Hiivin Pirgitin luokse. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja nyökkäsi.
Kävelimme varovasti alakertaan, varastohuoneen ja vessan ohi eteiseen. Otin mustan takkini ja harmaat tennarit. Yritin pukea nopeasti, mutta kengännauhoissa kesti silti. Pirgit alkoi hetki hetkeltä näyttää hermostuneemmalta ja hoputteli minua.
”Kello on jo 23:44!” Pirgit ilmoitti luultavasti enemmän itselleen kuin minulle. Kun olin valmis, hän tarttui minua kädestä ja työnsi oven auki. Äiti oli nähtävästi jättänyt sen illalla lukitsematta. Pirgit piti minusta tiukasti kiinni ja retuutti perässään. Juoksimme jalkakäytävää pitkin ja käännyimme jollekin pihalle. Hölkättyämme sen läpi kiipesimme aidan yli toiselle pihalle. Pirgit veti minua nyt viistosti pihan läpi – suoraan poispäin omakotitalostani. Menimme portin läpi toiselle jalkakäytävälle, jota juoksimme vain vähän aikaa. Sitten ylitimme tien ja tunkeuduimme kahden kerrostalon väliin. Siellä oli niin ahdasta, että opastajani joutui kipittämään sivuttain. Kun kapea käytävä päättyi, käännyimme juoksemaan oikean puolimaisen kerrostalon viertä. Käännyimme vielä kerran vasemmalle ja olimme metsässä. En ymmärrä vieläkään miten Pirgit osasi suunnistaa siellä, oli pimeää ja ainoat äänet olivat jalkojemme kahina lehtiä vasten ja kiihtynyt hengityksemme. Säpsähdin, kun edessäni hölkkäävä hahmo puhui.
”Kello on jo 23:54. Voi ei!”, Pirgit huohotti. Risteilimme vielä noin minuutin mielestäni päättömästi metsässä. Onneksi edessä häämötti pian valo. Kiihdytimme vauhtia ja saavuimme mökin luo.
Tukeva nainen seisoi kädet puuskassa oven edessä. Pirgit päästi käteni irti ja käveli naisen luo. Hän sai tuskin huohotukseltaan sanottua:
”Anteeksi Sirigia. Olemme pahasti myöhässä. Avaa portti, kello on jo 23:56!” Olin jäänyt taemmas tasaamaan hengitystäni ja astelin nyt hitaasti lähemmäs. Talon ympärillä ei ollut mitään aitaa eli ei myöskään porttia.
”Siis hetkinen, mikä portti?”
”Etkö sinä kertonut?” Sirigia kysyi vihaisesti. ”Sinun on parasta selittää nyt”, hän tokaisi ja meni sisälle mökkiin. Tuijotin Pirgitiä odottaen.
”Nyt ei ole aikaa”, hän kuiskasi vain ja veti minut mökkiin. Sisällä oli suloista: suuri takka peitti melkein kokonaisen seinän ja sänky toisen. Pieni keittiö nurkka ja kirjahylly peittivät viimeisen seinän. Kuten olin arvellutkin, mökissä oli vain yksi huone. Sen vuoksi ihmettelin, kun en aluksi nähnyt Sirigiaa. Sitten huomasin suuren mustan aukon keskellä lattiaa. Tikkaat oli laskettu alas pimeyteen.
”Nopeasti!” Pirgit töksäytti ja kapusi alas. Tämä oli jo aika pelottavaa, ajattelin, mutta kiipesin rohkeasti perässä. Alhaalla ei ollutkaan niin pimeää kuin ylhäältäpäin näytti. Parin metrin päässä minusta oli seinällä ihmeellinen esine. Se oli kuin valtava taulu, jolla oli kullatut, kauniisti kirjaillut kehykset. Mutta kuvaa ei ollut. Oli vain vaaleansinisenä hohtava laatta. Pirgit piti taas kädestäni kääntyessään minuun päin ja sanoessaan juhlallisesti:
”Tämä on portti Timanttimaahan!” Sirigia sipaisi kultaista kehystä ja loiste kaksinkertaistui.
”Kello on kaksitoista”, hän ilmoitti. Tuijotin valoa lumoutuneena ja astuin lähemmäs. Tunsin kuinka Pirgit puristi kättäni kovempaa ja astui kanssani aivan taulun eteen. Nostin automaattisesti käteni ja halusin koskettaa valoa. Työnsin etusormeni siniseen ja se upposi sihisten. Taulu oli niin matalalla, että pystyisin astumaan sisälle. Kädessäni kihelmöi mukavasti ja hyppäsin portista. Kaikki pimeni…
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)