Kiorian Kirous, 2.osa Lunavuoret, luku 8

8.Merellä

      ”Puolen tunnin päästä saavumme satamaan!” Komeniksi ilmoittautunut ajuri kuulutti. Olin istunut aivan hiljaa noin kaksi tuntia. Lyhyet uneni olivat alkaneet painaa jo ennen matkan puoltaväliä, mutta jostain syystä päätin näyttää kuvankauniille Mirenille, että olin vahva. Endar ja Miss Timanttimaa olivat jutelleet joutavia, enimmäkseen äidistään Mariista. En uskaltanut puuttua heidän rupatteluunsa, joten vaikenin.
      Juuri tällä hetkellä kaikki olivat hiljaa ja ajattelin, että voisin vihdoin hieman nukkua. Silmäni lupsahtelivat vähän väliä. Jotta kuitenkin itsepäisen päätökseni takia pysyisin hereillä, päätin kysyä Endarilta asiaa, joka oli kalvanut minua jo pitkään. Käännyin hänen puoleensa ja selvitin kurkkuni. Endar ei nähtävästi ymmärtänyt vihjaisua, vaan luuli, että minulla vain oli kurkussa jotain. Hän ei räpäyttänyt silmäänsäkään, joten aloitin:
      ”Endar, miksi tarvitsette minut mukaanne? Minusta on vain haittaa, kun en osaa lentää ja niin edelleen. Miksi minut otetaan mukaan?”
Endar ja Miren kääntyivät kummastuneena minun puoleeni. Sitten Mirenin ilme muuttui. Hän näytti siltä kuin haluaisi sanoa: ”Niinpä, toivoisin, ettei meidän pitäisikään ottaa sinua mukaan.” En uskaltanut katsoa häntä silmiin vaan kuuntelin vastauksen varpaisiini tuijottaen. Onneksi Endar aloitti:
      ”On olemassa kirous, joka lankeaa joidenkin kuningassuvun naispuolisten jäsenten ylle. Kukaan ei koskaan ole selvinnyt tappavasta taudista, jonka kirouksen kantaja saa. Legenda kuitenkin kertoo, että Kirouksen saajan ihmiskaksoisolento voisi yhdessä Kultaruusun kanssa pelastaa sen uhrin. Emme tiedä milloin sinua tarvitaan, mutta saammepa nähdä.”
      Katsoin taas häneen ja huokasin. Olin siis väline, jolla Kioria voitaisiin ehkä pelastaa. Olihan se hienoa, että saatoin auttaa häntä, kai.
      ”Miksi olet niin varma että hänellä on juuri se tauti? Ehkä hän on muuten vain kipeä.”
      ”Se on kirous”, Miren vastasi kylmällä äänellä ja jatkoi:
      ”Kuninkaalle kerrottiin jo Prinsessan syntyessä, että tämä kuolisi ennen kun täyttäisi 20. Siksi sinua alettiin heti etsiä. Okariina II:sen mukaan Kultaruusu auttaa vain joka viidettä uhria. Joten matkamme on muutenkin jo toivoton.”
      Vaikenimme. Kioria ei saisi kuolla, ei missään tapauksessa, emme saaneet luovuttaa. Väsymys sai kuvan kuolleesta prinsessasta näyttämään vielä hirveämmältä. Estin kuitenkin kyyneleet, pidin pokerinaaman.
      Vähän ajan päästä minua alkoi taas nukuttaa aivan vietävästi. Yritin ajatella piristäviä asioita, niin kuin kahvia, liikuntaa, karkkeja… mikään ei oikein auttanut. Nojasin päätäni käsiini, mutta retkahtelin silti. Onnekseni Komen ilmoitti, että olimme perillä, juuri ennen kuin melkein tipuin lattialle. Hän tuli avaamaan vaunun ovet ja astelimme ulos.
      Olimme saapuneet vilkkaan markkinapaikan reunalle. Keijut kävelivät ja lennähtelivät kojulta toiselle. Myytävä oli kaikenlaista ruokaa sekä erilaisia tarpeellisia ja tarpeettomia tavaroita. Koko paikka näytti hyvin paljon tavalliselta torilta. Olisin halunnut mennä muiden sekaan ja katsella kojuja lähempää, mutta Komen johdatti meidät vaunujen toiselle puolelle.
      Ihanan kirkas sininen taivas oli suunnilleen samanvärinen kuin meri sen alla. Olimme satamassa. Tuhannet linnut liitelivät ja huusivat yläilmoista ja sadat kauniit puuveneet ja – laivat keinuivat pienessä aallokossa. Nostin jousipyssyni paremmin olalleni ja seurasin Endarin selkää suurta laivaa kohti. Tai ei se mitään Ruotsiin meneviin matkustajalaivoihin verrattuna ollut, mutta tämän sataman suurin alus kuitenkin.
      ”Neiti ja herra Kriegshart, neiti Klara, tulisitteko kanssani”, lyhyt ja paksuhko mies, jolla oli vihreä hattu, pyysi. Kävelimme leveää lankkua pitkin laivan kannelle. Sivusilmästäni näin, miten niistä toisista vaunuista, jotka olivat tulleet kanssamme samaa matkaa, nostettiin köysien avulla suuria laatikoita toiseen päähän laivaa. Osa tavaroista oli pienempiä laukkuja ja ne nostettiin lentämällä.
      Kannella oli jo aika paljon keijuja, jotka häärivät köysien ja purjeiden kanssa. En ollut koskaan ollut tällaisella vanhanaikaisella laivalla, mutta siltikään minua ei pelottanut yhtään. Se pullea mies johdatti meidät kapeita portaita alas ruumaan. Käytävä meni koko laivan päästä päähän ja sen varrella oli ovet hytteihimme. Minulla oli ikioma hytti, mutta sisarukset olivat samassa huoneessa. Oppaamme selitti vielä jotain ruuasta, mutta en kuunnellut, halusin vain nukkumaan. Kun meidät vihdoin päästettiin hytteihimme, en edes jaksanut vaihtaa vaatteitani, vaan heitin jouseni lattialle ja lysähdin suurelle mukavalle sängylle. Nukahdin varmasti sekunneissa.

      Koko merimatkamme oli todella mukava. Minulle ei tullut kertaakaan matkapahoinvointia, eikä yksikään myrsky osunut kohdallemme. Hyttinikin oli ihana. Kolme rivissä olevaa ympyrän muotoista ikkunaa olivat juuri ja juuri veden pinnan yläpuolella, ja niistä saattoi katsella merta ja taivasta. Niitten alla oli leveä tummasta puusta tehty sänkyni, jonka molemmissa päädyissä välkehti timantteja. Ihailin niitä aina ennen kun menin nukkumaan. Sängyn vieressä, seuraavalla seinällä oli valkoinen sohva, jonka tyynyt loistivat kultaisina. Seuraavalla seinällä oli ovi ja pieni pöytä sekä kaksi tuolia. Viimeisellä seinällä oli kirjoituspöytä – jonka alla oli suuri laatikko vaatteita -, peili ja vessanovi. Keskellä huonetta oli suuri kristallikruunu, jossa paloi aina iltaisin mukavasti kynttilöitä. Tila oli suuri ja todella hieno, mutta oli siellä oikeastaan vain ruoka – ja nukkuma aikoina.
      Suurimman osan ajastani vietin kannen takaosassa kaiteen yli kaukaisuuteen katsoen. Näin paljon suuria ja pieniä kaloja hyppimässä perässämme ja haistelin ihanaa meri-ilmaa. Tuuli heitteli hiuksiani mukavasti, eikä kukaan koskaan tullut häiritsemään minua. Se oli ihanaa.
      Kun olimme matkanneet vasta kolme päivää, aloin jo tottua uuteen unirytmiin. Päivät olivat monta tuntia pidemmät kuin kotonani, mutta yöllä saikin sitten nukkua pidempään.
      Olin melkein koko matkan vain omissa oloissani, mutta pari kertaa Endar tuli juttelemaan minulle. Mirenin näin vain kerran. Kun olin eräänä iltana laskeutumassa niitä kapeita portaita hyttiini, hän tuli minua vastaan. Katsoimme toisiamme sekunnin sadasosan vihaisesti ja sitten hän ahtautui ohitseni.

      Ruoka tuotiin kahdeksan kertaa päivässä omaan hyttiin. Ruokana oli usein jotakin kalaa ja salaattia, mikä sopi minulle, sillä rakastan kalaa. Aamuisin ja iltaisin minulle tuotiin leipää ja erilaisia outoja juustoja, joista uskalsin maistaa vain harvoja. Kahtena treenaamispäivänäni Linnassa olin syönyt vain neljä kertaa ja olin täällä laivalla aina todella täynnä. Yhtenä päivänä oli onneksi sienikeittoa – tai siltä se ainakin näytti – ja jätin sen väliin. Inhoan sieniä, vaikka ne olisi miten laitettu. Tarjoilija, joka toi ja haki ruuat näytti kummastuneelta, kun hän ensimmäisen kerran näki koskemattoman lautaseni. Minä vain hymyilin ja lähdin kannelle.
      Laivamatka kesti yhteensä kahdeksan päivää. Viimeisenä iltana Endar kysyi, voisiko hän tulla syömään iltaruokaa – päivän viimeinen ateria enne iltapalaa – kanssani. Yllätyin, mutta vastasin myöntävästi.
      Iltaruuan aikaan miestarjoilija toi pienen posliinisen keittokulhon huoneeseeni, jossa oli kuulemma mustekalasoppaa. Pyysin häntä tuomaan Endarinkin astiat minun huoneeseeni. Hän teki työtä käskettyä, mutta näytti hieman nyrpeältä. Kun hän oli tuonut kaikki aterimetkin, katoin pöydän mahdollisimman hienosti ja heitin ympäriinsä lojuvat vaatteeni suuren laatikkoon kirjoituspöydän alle. Juuri kun oli sulkemassa sen kantta, joku koputti oveen.
      Kiiruhdin avaamaan oven ja hymyilin leveästi Endarille, joka oli vielä koputusasennossa. Hän naurahti nopeudelleni, mutta kysyi sitten jostain ihan muusta:
      ”Mitäs sinä Kandorille teit?”
      ”Kenelle?” kysyin pelokkaana. Olinko minä tehnyt jotain?
      ”Tarjoilijalle. Hän näytti aika vihaiselta tullessaan minua vastaan äsken.”
Mietin hetken, mitä olin sanonut hänelle. En mitään erikoista.
      ”Pyysin häntä vain tuomaan sinunkin astiasi minun hyttiini. Eikö niin saa tehdä? Olen pahoillani.”
Endar vain nauroi.
      ”Niinpä tietysti… Hän on vain vanhanaikainen. Hän suuttui siitä, että tulen sinun hyttiisi illalla, koska minulle on jo määrätty vaimo.” Hän naurahti vielä ja kävi sitten pöydän ääreen istumaan. Tuijotin häntä ja jäädyin, niin kuin ensimmäisellä kerralla kun tapasimme. Endar antoi minulle aikaa, ei välittänyt oudosta käytöksestäni vaan otti keittoa ja alkoi syödä.
      Monen kymmenen sekunnin kuluttua toivuin ja istuuduin häntä vastapäätä, mutten ottanut ruokaa.
      ”Miten voit lähteä näin vaaralliselle matkalle, jos sinulla on vaimo kotona odottamassa?”, kysyin.
      ”Tämähän on suuri kunnia, saada palvella prinsessaa näin. Kyllä hän olisi halunnut, että jään, mutta hän on paljon tärkeämpi kuin minä. Sitä paitsi, ei prinsessa vielä minun vaimoni ole, häiden pitäisi olla vasta ensi vuonna. Siihen asti minun on käyttäydyttävä kuin olisin tavallinen alamainen.” Nyt Endar katseli kasvojani, analysoiden sanojen herättämiä tunteita. Pidin pokerinaaman, mutta sisällä kuohui: Kioria oli luvattu Endarille? Se sai minut tuntemaan hämmästystä. Pidin Endarista todella paljon, kateutta. Hän sanoi sen noin kepeästi, jonkunlaista vihaa. Endar oli kuitenkin halunnut tulla minun hyttiini illalliselle, kummastusta ja mielihyvää.
      ”Oletko sinä kuninkaallinen? Tai siis tuleeko sinusta kuningas?”, kysyin, jotta olisi, jotain sanottavaa. Hänen tuijotuksensa häiritsi minua valtavasti.
      ”En ole kuninkaallisesta suvusta, mutta hyvin rikkaasta ja tunnetusta sotilassuvusta. Kuninkaallisille on usein valittu puoliso meidän suvustamme. Ja kyllä, minusta tulee kuningas, mutta Timanttimaassa prinsessa tai kuningatar on se joka määrää. Minulla ei siis tule olemaan mitään määräysvaltaa. Ymmärrätkö?”
      Nyökkäsin heikosti ja sulattelin asiaa. Kioria olikin sanonut pitävänsä Endarista, mutta ei heidän välillään mitään – näkyvää ainakaan – ollut. Tämä oli aika iso uutinen, eikä minun tehnyt mieli syödä, joten odotin vain kun Endar ahtoi sisäänsä kolme annosta keittoa ja selitti siitä, miten paljon keijujen piti syödä, jottei energia loppuisi. Kysäisin välissä, mitä tapahtuu, jos energia loppuu kokonaan. Hän selitti, että silloin pyörtyy ja jos ei saanut nopeasti energiaa, saattoi jopa kuolla. Se oli aika masentavaa kuunneltavaa, joten yritin keskittyä katossa roikkuvaan kristallikruunuun.
      Vaikka olin jo aika lailla tottunut päivä- ja unirytmiin, olin iltaisin aina todella väsynyt. Endar huomasi sen ja ehdotti syötyään, että menisimme sohvalle istumaan. Se olikin paljon mukavampaa. Aloimme jutella elementeistä.
      Niitä on neljä – tai viisi, miten sen nyt ottaa -: maa, ilma, tuli ja vesi. Endarin ja Mirenin elementti oli vesi. Minun oli kuulemma maa.
      ”Mistä tiedät sen?”, kysyin uteliaana, mutta haukottelin heti perään, mikä vähän laimensi innostunutta sävyäni.
      ”Siihen on monia syitä. Tykkäät olla yksinäsi, sinulla on paksut hiukset, olet ystävällinen ja järkytyt helposti. Kiorian elementti on myös maa, ja kaksosilla on aina sama elementti. En kylläkään ole varma päteekö sama kaksoisolentoihin.” Hän virnisti hassusti minulle ja hymyilin takaisin.
      Niin sanottu viides elementti, tai niitä yhdistävä voima, on natur. Niillä keijulla, jotka hallitsevat kaikkia viittä elementtiä, on naturin voima. Endarilla oli natur, mutta sen omistaminen ei ollut yleistä. Vain harvoilla Timanttimaan asukkailla oli natur. Keijut osasivat siis taikoa, mutteivät mitä tahansa. He osasivat vain niihin elementteihin, joita hallitsivat, liittyviä taikoja. Endar latoi minulle esimerkkejä taioista, joita osasi: laannuttaa tuulta, tehdä maanjäristyksiä, sytyttää tulta, liikutella aaltoja, jäädyttää vettä, siirrellä esineitä ajatuksen voimalla, sulattaa lunta, olla tunteja veden alla hengittämättä… Taikominen ei kuitenkaan ollut jokapäiväistä, koska se vähensi energiaa huomattavasti, samoin kuin lentäminen. Tylsää, kun osasi taikoa ja lentää, muttei voinut käyttää kykyjään niin usein.
      Vilkaisin kelloa, joka roikkui sänkyni yläpuolella, ikkunoiden välissä, sillä olin aivan poikki. Halusin nukkumaan, vaikka Endarin selitykset olivat todella kiinnostavia. Kello näytti 27:55. Kolmekymmentä olisi keskiyö, joten oli jo aika myöhä. Kandor ei ollut tuonut iltapalaa, vaikka yleensä se tarjoiltiin jo 26:30. Varmaan ettei häiritsisi meitä. Endar huomasi katseeni kellossa ja nousi seisomaan. Olisin oikeastaan halunnut istua hänen kanssaan koko yön siinä sohvalla jutellen keijuista, mutta väsymys painoi jo silmiäni kiinni. Nousin kättelemään häntä.
     ”Hyvää yötä, nähdään huomenna!” sanoin, mutta hän ei tarttunutkaan ojennettuun käteeni vaan halasi minua lujasti. Hänen lämpönsä huokui kasvoilleni, jotka nojasivat muutaman sekunnin hänen olkapäähänsä. En olisi halunnut päästä irti…
      Silloin joku avasi oven. Endar päästi minut heti otteestaan ja pääsin näkemään kuka ovella seisoi. Kandor tuijotti meitä suu ammollaan, iltapalatarjotin käsissään. Sitten hänen ilmeensä muuttui vihaiseksi ja hän vain laski tarjottimen pienelle pöydälleni ja lähti. Endar nauroi, vaikka minä olin todella hämilläni ja nolona. Hän hymyili minulle ihanaa hymyään, toivotti hyvää yötä ja lähti.
      Tungin yhden leivän suuhuni ja vaihdoin sitten yömekon ylleni. Kandor tuli hakemaan iltapalatarjotinta muutaman minuutin päästä – yleensä hän ei ikinä hakenut ruokaa niin nopeasti pois – ja yritin pyytää anteeksi, mutta hän vain mumisi jotain siitä, ettei se ollut hänen asiansa ja lähti mitä pikimmiten, katsomatta minua kertaakaan silmiin. En jaksanut välittää hänen vihaisuudestaan, koska olin niin väsynyt, vaan ryömin peiton alle ja nukahdin todella nopeasti, niin kuin kaikkina muinakin iltoina laivalla. Viimeinen ajatukseni oli Endarin lämmin halaus.