Kiorian Kirous, luku 9

9.Tuhonmaahan

   

      Satama, johon saavuimme, oli aivan erilainen kuin Timanttimaan vilkas tori. Endar, Miren, Komen ja minä kävelimme lankkua pitkin alas laivasta. Katselin uteliaana ympärilleni.
      Koko satamassa ei ollut yhtään kauppoja, markkinoista puhumattakaan. Laivoja oli todella vähän ja ne kaikki olivat pikimustia, meidän punaruskeaa alustamme lukuun ottamatta. Käännyin toiseen suuntaan ja näin Lunavuoret jo vähän lähempänä. Ne olivat pelottavan jylhän näköiset ja harmaat. Kaikki oli muutenkin aika harmaata ja koleaa, toisin kuin Timanttimaassa. Rakennuksiakin oli vain yksi: suuren kivitalon edessä seisoi paljon mustahiuksisia vartijoita, joista osa tuli meitä vastaan. Kookkain ja pelottavin mieskeiju kysyi, millä laivalla ja mistä olimme tulleet. Kun Endar oli selittänyt, että olimme se pelastuspartio, jonka oli määrä pelastaa prinsessa Kioria, kääntyi suuri mies katsomaan minua. Täälläkin selvästi tiedettiin ihmiskaksoisolennosta. Laskin pääni nolona. Mies mutisi jotain samannäköisyydestä ja sanoi sitten kovempaan äänen:
      ”Tervetuloa Tuhonmaahan!”
      Kun päällikkö käski jotain toista vartijaa tarkistamaan taskumme ja laukkumme ylimääräisten aseiden varalta, tajusin, että minulla oli se puukko repussani. Kalpenin ja vetäisin laukun nopeasti syliini. Aloin tutkia sen sisältöä juuri kun ruma ruskeahiuksinen vartija pysähtyi minun kohdalleni. Hän ojensi paksun ja karvaisen käsivartensa ja annoin laukun vastahakoisesti hänelle. Mitä minulle tapahtuisi? Tuijotin kauhusta jäykkänä kun hän penkoi repun perinpohjaisesti ja vilkaisi aina välillä minua epäluuloisena. Todella pitkän minuutin jälkeen hän antoi laukun takaisin ja siirtyi Mirenin pieneen käsilaukkuun. Olin ihmeissäni ja tarkistin reppuni vielä kunnolla uudestaan. Siellä ei ollut minkäänlaista veistä, ei jälkeäkään siitä hurjasta aseesta, jonka Derak oli minulle antanut. Tuijotin laukun pohjalla olevaa vaatemyttyä kummissani. Minne se oli kadonnut? Samassa tajusin, että minun pitäisi olla iloinen siitä, että veitsi oli poissa. Nyt en todellakaan voisi edes ajatella toteuttavani tehtävääni. Kasvoilleni nousi epävarma hymynpoikanen.
      ”Saatte nukkua kylässä yhden yön ja sitten lähdette Pimeäänmetsään”, päällikkö sanoi ja ohjasi meidät mustien hevosvaunujen luokse. Takanamme laivasta nostettiin matkatavaroitamme toisiin vaunuihin. Endar hyvästeli laivan väkeä ja sitten nousimme vaunuihin. Katselin maisemia, kun lähdimme liikkeelle mustien hevosten vetäminä.
      Satamaksi kutsutun aukion ja kivitalon takaa alkoi kuusimetsä, jossa vilahteli yksittäisiä puutaloja. Taivas oli uhkaavan tumman harmaa.
      ”Ei kai kohta ala sataa?” kysyin Endarilta. Hän hymyili ja vastasi kuin se olisi ollut itsestään selvää – niin kuin se varmasti täkäläisille olikin.
      ”Tuhonmaassa on aina tuollainen taivas. Kyllä täällä usein sataakin, muttei harmaa taivas sitä tarkoita. Aurinkoisia päiviä on todella vähän.”
      ”Okei”, sanoin vain ja olin harmissani. Joutuisimme luultavasti etsimään Kultaruusua tässä inhottavassa säässä. Ilma oli painostava, kostea ja hämärä. Koska hevoset laukkasivat todella lujaa, riepotteli tuuli hiuksiani ja minulla oli kylmä. Epämiellyttävää.     

      Talo, jossa yövyimme, oli pieni, suloinen ja kylmä. Kun astuimme sisään, tuli vastaan varmasti yli satavuotias mustahiuksinen mummo, joka halasi kaikkia iloisena.
      ”Hei lapsukaiset! Olen Margareeda. Saatte yöpyä luonani, eikö olekin mukavaa! Ja voi Kioriakin! Mikä kunnia!” Hän kumarsi syvään ja suukotti kättäni.
      ”Käykää toki peremmälle!” Mummo oli ihanan iloinen ja reipas.
Kun olimme kävelleet kaksi metriä ja astuneet noin 6 m² :n huoneeseen hän hoki yhä miten suuri kunnia oli saada majoittaa meidät. Lattialla oli kolme patjaa ja yksi piironki. Muuta sinne ei olisi mahtunutkaan. Katselin ympärilleni hiukan ahdistuneena. Olin Timanttimaassa ja laivalla viettämäni kuukauden – siis kymmenen päivän – aikana tottunut suuriin tiloihin ja ylellisyyteen. Huomasin kuinka Mirenkin tuijotti patjoja inhoten. Kävimme kuitenkin kaikki kolme patjoillemme makaamaan. Margareeda toi meille teetä, voileipiä ja tyynyt. Mikä viiden tähden hotelli!
      Patjojen jalkopäässä oli ohuita vilttejä, mutta koska minulla oli sinä päivänä vain vihreät pellavashortsit ja punainen lyhythihainen paita, olin kahdenkin peiton alla ihan jäässä. Lämpötila oli varmasti nollassa, mikä oli omituista, sillä Timanttimaassahan oli vielä ollut todella lämmin kesä. Kun yö pimeni tuli kylmempi ja minä vedin kolmannen peiton päälleni. Katselin sisaruksia, jotka nukkuivat jo sikeästi. Hivuttauduin vieressäni nukkuvaa Endaria kohti ja käperryin hänen kylkeään vasten. Hänestä huokui ihanaa lämpöä, joten minäkin aloin sulaa. Kun olin rauhoittunut ja minulla oli vihdoin lämmin, vaihdoin asentoani niin, että olin naama poispäin Endarista, mutta kuitenkin ihan hänen vieressään. Silloin hän kierähti unissaan ja laski kätensä vyötärölleni. Säpsähdin ja käänsin päätäni varovasti tarkistaakseni, ettei hän ollut herännyt. Endarin silmät olivat kiinni ja hän hengitti todella rauhallisesti. Hän oli varmasti täydessä unessa. Huokasin ja hymyilin itsekseni. Nyt minulle ei ainakaan tulisi kylmä. Asettelin pääni mukavasti tyynylle ja sain vähän ajan kuluttua unen päästä kiinni.
      Seuraavana aamuna heräsin siihen, että minulla oli taas kylmä. Katselin ympärilleni. Mireniä tai Endaria ei näkynyt missään. Kun astelin hyiseen aamu-usvaan, tuli Endar minua vastaan ja ojensi minulle lämpimämmät housut ja takin. Hymyilin kiitollisena ja menin Margareedan pieneen olohuoneeseen pukemaan. Hän oli todella surullinen siitä, että jouduimme lähtemään ja halasi minua lujasti.
      ”Voi Kioria! Tämä on ollut niin suuri kunnia!”
En uskaltanut sanoa vastaan. Antoi mummon luulla, että hän oli saanut majoittaa Timanttimaan prinsessan.
      Jätimme pienen mökin taaksemme ja saimme hevoskyydin kylän toiselle laidalle. Sieltä lähti kapea sorapolku kuusimetsän uumeniin. Endar hyvästeli ajurin ja kaksi vartijaa, jotka olivat saattaneet meitä.
      Kaksi selvästi Timanttimaalaista keijua tuli luoksemme toisista vaunuista. Sen, etteivät he olleet Tuhonmaalaisia, huomasi siitä, että hiukset olivat vaaleat ja he molemmat hymyilivät leveästi. Mies ja nainen, molemmat hyvin lihaksikkaita, tervehtivät meitä kumarruksin ja esittäytyivät Kemiksi ja Saageksi. Saage puhui vauhtiin päästyään tauotta tulevasta matkasta ja siitä, miten suuri kunnia oli saada auttaa meitä, taas… Lopulta Kem tönäsi häntä ja he siirtyivät tavaroillamme lastattujen vaunujen viereen. Katsoin kummissani kun he alkoivat lastata laukkuja ja laatikoita selkäänsä ja kaikenlaisista naruista roikkumaan itseensä. He saivat kuin saivatkin kaiken mukaan. Meillä kolmella oli vain pienet nahkalaukut tai –reput ja jousipyssyt. Minun kävi hieman sääliksi katajiamme.
      Kun olimme valmiita, otti Endar vielä viimeisen esineen vaunuista. Se oli linnunhäkki, jossa Valkovare istui kuuliaisena. Hän otti pienen linnun ulos häkistä ja antoi sille lapun nokkaan. Sitten hän nosti kätensä korkealle ilmaan ja lintunen lehahti lentoon. Ensin se liiteli hetken yllämme, mutta yhtäkkiä se lähti niin nopeaan lentoon, että viidessä sekunnissa en enää nähnyt sitä. Se oli kadonnut harmauteen sataman suuntaan.
      ”Mitä siinä lapussa luki?” kysyin.
      ”Että lähdimme nyt Pimeäänmetsään ja kysyin miten Kiorialla menee”, Endar vastasi ja huomasin viimeisten sanojen kohdalla todella huolestuneen sävyn. Hän huikkasi vielä jotain ajurille ja lähti sitten metsään. Me seurasimme.
      Pimeämetsä oli todella osuva nimi tälle tiheikölle. Tiellä kyllä oli ihan tarpeeksi valoisaa – sellaista kuin todella pilvisenä päivänä jollain sivukujalla olisi –, mutta kun katsoin metsään kuusien väliin, en nähnyt kovinkaan pitkälle. Metsässä oli hirveän tiheästi puita ja sen takia pimeää. Kävelimme vaitonaisina jonossa. Edessäni kulkevasta Saagesta huomasi, että hän olisi halunnut sanoa jotain, muttei uskaltanut rikkoa hiljaisuutta. Tätäkö tämä oli seuraavat – kuinka monta – kuukautta? En ollut koskaan vaeltanut kovin pitkiä matkoja, mutten väsynytkään niin nopeasti kuin olisin uskonut. Tuijottelin läheneviä Lunavuoria.
      Kun olimme kävelleet mielestäni ainakin neljä tuntia, alkoi jalkojani hiertää ja olin jo todella uupunut. Silloin alkoi sataa, ei paljon, mutta pientä ärsyttävää ripsimistä kuitenkin. Endar ehdotti ruokataukoa ja kaikki suostuivat heti. Sillä välin, kun Kem sytytti tulen – pelkällä käden heilautuksella - , me muut pystytimme laavun. Kem nosti pienen keittopadan tulelle ja istuuduimme märkään maahan. Yritin viritellä keskustelua.
      ”Oletteko te Timanttimaasta?” kysyin, vaikka tiesin vastauksen.
      ”Kyllä vain, ja ylpeitä siitä! Etkö nähnyt meitä Linnan pihalla?” Saage puolestaan kysyi. Muistelin lähtöpäivää, siitähän oli jo melkein kuukausi.
      ”Kyllä muistan”, vastasin, kun muistin nähneeni kaksi keijua toisissa vaunuissa.
      ”Monesko päivä tänään on?” jatkoin.
      ”10.60.”, Endar sanoi heti. Miten hän aina tiesi kaiken?
      ”Miten kauan tämä matka kestää, siis milloin tulemme takaisin?”
Neljä silmäparia tuijotti minua epäuskoisina.
      ”Miten ihmeessä me sen voisimme tietää? Matka voi kestää kaksi kuukautta tai kaksi vuotta. Ei meillä ole hajuakaan, missä se ruusu voisi olla!” Miren tiuskaisi. Hän oli selvästi jo luovuttanut Kiorian suhteen. Endar näytti tuskastuneelta ja otti keittoa. Muut seurasivat esimerkkiä. Sitten söimme hiljaisuuden vallitessa, taas.
      Sade ropisi mukavasti laavukankaaseen ja mietin tulevaa kävelyurakkaa. Kaksi vuotta? Ja vuosihan oli täällä vielä paljon pidempi. Voi ei…
      Kun kaikki olivat syöneet, pakkasimme laavun ja astiat. Kem nosti tavarat takaisin selkäänsä. Hän ei ollut puhunut kertaakaan minun kuulleni. Saagehan oli esitellytkin heidät. Osasikohan hän edes puhua? Asetuimme taas jonoon kapealle tielle ja jatkoimme vaellustamme tihkusateessa.
      Seuraavat kaksi päivää kulkivat samaan tylsään tahtiin. Nukuimme harmaassa teltassa vieri vieressä ja kävelimme harmaassa metsässä. Söimme viisi kertaa päivässä ja jatkoimme kävelemistä. Ainoat muutokset olivat se, että jalkani kävivät yhä kipeämmiksi ja se, että polku kävi yhä kapeammaksi. Kolmantena päivänä Valkovare – siitä lähin kutsuin sitä vain Vareksi – palasi. Olimme juuri pystyttämässä laavua, kun pieni lintu lennähti Endarin olkapäälle. Hän säikähti hieman, mutta toipui todella nopeasti, otti lapun linnun nokasta ja luki sen ääneen:

      ”Hyvä herra Kriegshart, kiitos tiedotuksestasi. Prinsessa Kioria on pahassa yskässä, muttei tunne tilaansa vielä mitenkään epävakaaksi. Kylmyyden ja kurkkukivun takia, hän ei saa enää mennä ulos linnasta. Muita rajoitteita ei vielä ole. Onnea! Tri Edelstein.”

      Olimme kaikki hetken hiljaa, sitten Miren rikkoi hiljaisuuden:

      ”No hyvä, ettei sen pahempaa kuitenkaan.” Hän heilautti hiuksensa olkapään taakse ja työnsi laavun tukikepin syvemmälle maahan. Tuntui kuin häntä ei kiinnostaisi yhtään. Minua ärsytti hirveästi Mirenin kevyt suhtautuminen asiaan.

      ”Kuka on Tohtori Edelstein?”, kysyin.

      ”Prinsessan henkilökohtainen lääkäri. Hän on koko Timanttimaan paras tohtori.” Emme puhuneet asiasta sen enempää, vaikka minulla olisikin ollut vielä paljon kysyttävää.

      Söimme tuhteja voileipiä valmiin laavun alla hiljaisuuden vallitessa. Minä en uskaltanut sanoa mitään. Sade ropisi laavukankaaseen ja puiden lehtiin. Olin läpimärkä ja väsynyt, mutta pian matkaa oli kuitenkin jatkettava.

      Illalla Kem ja Saage pystyttivät telttamme - niin kuin joka ilta - ja minä kävin märälle kaatuneelle puulle istumaan. Aukio oli epänormaalin pyöreä, kuin tarkalleen mitattu ympyrä. Kaikissa puissa oli jo syksyn värit ja monista olikin jo tippunut lehdet. Taivas oli harmaan musta – niin kuin aina. Jalkojani särki hirveästi ja olisin halunnut vain istua siinä koko loppu illan, mutta pian piti nousta iltapalalle.

      Nuotiolla paistettu liha maistui herkulliselta ja nautin liekkien lämmöstä, vaikkei se ylettänytkään ihan ytimiin saakka. Muut puhuivat iloiseen äänensävyyn, mutta minä ja Kem mietimme omiamme.

      En ollut ajatellut Derakin veistä tai tehtävääni vähään aikaan ja tajusin olevani huolissani. Mihin se puukko oli voinut laukustani kadota? Olin laivalla aina pitänyt reppua hytissäni, sieltä ei siis ollut voinut tippua mitään. Ainoa vaihtoehto oli, että joku oli penkonut sitä ja ottanut teräaseen. Minua puistatti.

      ”Onko sinulla kylmä?”, Endar kysyi ystävällisesti ja istuutui viereeni. Kem ja Saage katosivat juuri telttaan, mutta Miren istui yhä toisella puolella nuotiota ja tuijotti tuleen.

      ”Ei oikeastaan…”, sanoin, mutta huomasin samalla, että minulla tosiaan oli aika kylmä. Tulen lämpö ei riittänyt taistelussa syysyön kylmyyttä vastaan. Endar otti karvaisen takkinsa ja asetteli sen harteilleni, kuin aistien ajatukseni. Hymyilin kiitokseksi ja vedin takin tiukemmin ympärilleni.

      ”Meidän päämäärämme ovat siis Lunavuoret”, Endar aloitti osoittaen jo hieman lähempänä näkyviä valtavia vuorten rinteitä. ”Sinne on noin viikon matka. Kun puut alkavat harventua tiedät, että ollaan todella lähellä. Vuorten läheisyydessä ei nimittäin kasva mitään puita, mutta kun lähdemme rinnettä ylös, tulee vastaan taas puita. Luna-vuorilla kasvaa vain yhtä puulajia, kersiä. Se on havupuu, jonka neulaset ovat todella pitkät. Ne voivat kasvaa jopa metrin pituisiksi. Vuorilla on myös lunta ja paljon villieläimiä. Siksi meillä on niin paljon aseita mukanamme ja siksi useimmat keijut eivät vaeltele Lunavuorilla.”

      Endar selitti reippaasti ja tauotta. Minä kuuntelin kyllä, mutten katsonut häneen. Tuijotin Mireniä. Minusta tuntui kuin hänellä olisi jokin toinenkin syy kuin lämmittely sille, että hän jäi ulos kanssamme. Kun Endar oli päässyt petoeläin selostuksen loppuun ja alkoi kertoa Lomen-heimosta, nosti Miren yhtäkkiä katseensa liekeistä minuun. Silmäni laajenivat, koska säikähdin. Miren hymyili ilkeästi ja silloin tiesin kuka veitsen oli ottanut. Tuijotin Mireniä yhä kun hän nousi, käveli teltalle ja katosi sisälle.
      Endar oli laittanut kätensä ympärilleni, jottei minua palelisi ja kertoili yhä Lomen-heimosta. Nojauduin häneen ja tuijotin tuleen, mahtava resepti rauhoittumiseen. Luultavasti nukahdin siihen…