Kiorian Kirous, luku 10

10.Petoja

      Ainoa mainitsemisen arvoinen asia seuraavan neljän päivän aikana oli lumitiikeri.
      6.61. ensilumi satoi maahan. Se oli kaunis hetki, vihdoinkin jotain raikasta harmauden keskelle.

      ”Eikö talven pitänyt alkaa vasta 80 kuukaudessa?”, kysyin Endarilta. Hän selitti, että Tuhonmaassa oli erilainen vuodenaikojen rytmi. Talvi oli paljon pitempi täällä kuin Timanttimaassa. Huokasin harmistuneena.

      Keskipäivällä, kun olimme vaeltaneet jo monta tuntia, tuli yhtäkkiä valtava kissaeläin meitä vastaan polulla. Se oli niin valtava, että polku oli sille melkein liian kapea. Se olisi maastoutunut mahtavasti hitaasti valkoiseksi muuttuvaan metsään, koska se oli melkein kokonaan valkoinen. Tiikerin tavoin sillä oli kuitenkin mustia viiruja selästä vatsaan ja otsassa kolme rumaa viiltoa. Oli meidän onnemme, ettei se ollut ollut tarpeeksi älykäs hyökätäkseen metsästä käsin. Se pysähtyi noin viiden metrin päähän heti nähdessään meidät, aivan kuin olisi yllättynyt, vaikka se varmasti tiesi törmäävänsä meihin. Se murisi matalasti ja paljasti hampaansa. Me kaikki olimme jähmettyneet ja silmäni laajenivat pelosta. Olemme mennyttä, ajattelin.

      Endar oli – kuten yleensä – ensimmäisenä jonossamme. Hän toipui ensimmäisenä säikähdyksestä ja ojensi hyvin hitaasti oikean kätensä selkänsä taakse ja veti nuolen nuolikotelosta. Hän asetti sen jouseensa ja jännitti aseen, muttei ampunut. Tiikeri tuijotti meitä hetken, sitten se astui muutaman askeleen eteenpäin ja jännitti lihaksensa. Henkeni salpautui ja olisin halunnut sulkea silmäni, mutten pystynyt. Tiikeri teki valtavan loikan Endaria kohti, mutta pysähtyi rajusti kesken hypyn kuin törmäten johonkin ja rojahti maahan. Ohut lumikerros lennähti sen alta ja leijaili sitten hiljalleen takaisin maahan. Nuoli oli lävistänyt sen sydämen kohdalta. Henkäisin ilmaa keuhkoihini.

      Endar laskeutui polvilleen pedon viereen ja käänsi sen selälleen. Saage, joka tällä hetkellä seisoi viimeisenä, astui viereeni ja käänsi kasvoni poispäin. En estellyt, sillä olin varma, etten halunnut nähdä mitä Endar sille tiikerille teki. Hän puuhaili hetken saaliinsa kimpussa ja sitten kuulin kuinka hän pudotti sen. Pudotti? Miten hän oli jaksanut nostaa sen? Katsoin taas eteeni ja näin valtavan mustavalkoisen kissan puiden välissä verisenä. Endar pesi juuri käsiään lumessa ja Kem pakkasi jotain laukkuihinsa. Kun Endar nousi seisomaan, hän vilkaisi minuun ja nosti kulmiaan kuin kysyen, olinko kunnossa. Nyökkäsin varovasti. Jatkoimme matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

      8.61. puut alkoivat harventua. Endar oli päättänyt, että vaeltaisimme sinä päivänä vuorten juurelle asti, joten vaikka kello oli jo 26:30, tarvoimme paksunevassa lumikerroksessa. Olin usein ihmetellyt, mistä Endar tiesi aina tarkan ajan ja päivämäärän. Kysyin sitä häneltä, kun pysähdyimme vielä hetkeksi lepäämään, ennen kuin kävelisimme loppumatkan harvassa metsässä. Oli jo todella pimeää ja minä seisoin aivan kiinni hänessä.

       ”Minulla on kello mukanani, ja tästä näkee myös päivämäärän, niin kuin yleensä kelloista.” Hän veti taskustaan samanlaisen kellon, kuin mikä oli roikkunut huoneessani linnassa ja laivalla, mutta se oli vain paljon pienempi. Erotin juuri ja juuri numerot pienissä keskiympyröissä.

      ”Tällaisen matkakellon on suunnitellut Eemen Lichtstraβe. Hän on yksi kuuluisimmista Timanttimaalaisista keksijöistä. Tämä on hyvin arvokas.” Hän käänteli hopeista kelloa hämärässä kuun valossa ja sujautti sen sitten takasin taskuunsa.

      ”Mutta nyt pitää jatkaa matkaa. Tulkaa!”, hän huikkasi vähän kovempaa muille ja lähdimme taas tarpomaan.

      Kun vihdoin pääsimme tarpeeksi pitkälle, oli metsä ympäriltämme kadonnut täysin, ja kuu pääsi valaisemaan lumisen maan. Näky oli kaunis. Vähän matkan päässä lähti jyrkkä rinne nousemaan korkeuksiin päin. Käänsin päätäni taaksepäin, nähdäkseni vihdoin Luna-vuorten huiput, mutten varmaan nähnyt puoleenkaan väliin, kun lumiset rinteet jo katosivat harmaisiin pilviin. Olin niin väsynyt, etten jaksanut auttaa teltan pystyttämisessä vaan menin suoraan nukkumaan, kun se oli valmis.

      Aamulla Saage oli laittanut aamiaista, kun heräsimme. Vaaleaa leipää ja tuoreita kasviksia sekä hedelmiä. Söin niitä ahnaasti. Aamiaisella Endar sanoi lähtevänsä lentoretkelle, koska emme olleet tulleet jonkun tietyn polun päähän. Polku, jota pitkin olimme tulleet, oli kadonnut jo pari päivää aikaisemmin. Endar oli kyllä johdattanut meidät vuorten juurelle, muttei nähtävästi oikeaan kohtaan. Miren halusi lähteä veljensä mukaan alueenkartoituslennolle, ja niin he katosivat harmauteen. Kem ja Saage alkoivat laittaa päivällistä ja minä kömmin telttaan.

      Se oli juuri niin leveä, että viisi ihmistä mahtui nukkumaan vierekkäin. Sen pituus oli varmasti Endariakin pidempi. Kaikki suuret laukut ja säkit oli jätetty ulkopuolelle, mutta jokaisen omat nahkalaukut lojuivat jalkopäässä. Otin oman reppuni ja vaihdoin harmaan pitkähihaisen vihreään villapaitaan. Laukussani oli tällä hetkellä yömekkoni, villasukat ja villapaitoja. Muistin taas pelottavan tikarin ja sain hullun ajatuksen. Jos puukko oli Mirenillä, hän saattaisi yrittää tappaa minut! Vedin Mirenin laukun eteeni ja aloin penkoa sitä. Se oli sievä olkalaukku, jossa oli villasukat ja vähän välipalaa. Ei puukkoa. Hän oli varmasti arvannut, että yrittäisin löytää sen, ja piilottanut aseen jonnekin. Katsoin kaikkien tyynyjen alta ja nostelin patjojammekin, mutten löytänyt sitä. Harmistuneena päättelin, että hän oli ottanut sen mukaansa. Laitoin kengät takaisin jalkaan ja astuin ulos.

      Häikäistyin kummastuneena. Miksi ulkona oli niin kirkasta? Siristelin silmiäni ja tajusin, että taivas oli pilvetön. Lämmin aurinko sai lumen kimaltelemaan. Näky oli upea. Harmaus oli väistynyt valon tieltä. Tuntui mukavalta nähdä aurinko pitkästä aikaa.

      Nuotion yllä kiikkuvasta kattilasta tuli ihana tuoksu. Istuuduin Saagea vastapäätä.

      ”Mitä on ruokana?”, kysyin.

      ”Tiikerikeittoa ja jälkiruoaksi mustamarjoja.”

      ”Mitä ne ovat?”, halusin tietää. Ensin Saage nauroi, mutta selitti sitten ystävällisesti:

      ”Niin, ethän sinä sitä voi tietää. Ne ovat mustia todella makeita marjoja. Kem on juuri keräämässä niitä. Sinäkin voisit mennä etsimään tuonne metsään, löytäisitkö muutaman. Lunta ei ole vielä niin paljon, ettei puskia näkisi. Ne ovat Kasmeree-ruusupuskan kokoisia.” Nyökkäsin kuin olisin ymmärtänyt kuvauksen ja nousin.

      Koska olimme aivan Luna-vuorten juurella, ei lähistöllä ollut puita, muttei metsän reunaan kovin pitkä matka ollut. Muutaman minuutin parinkymmenen sentin lumessa tarpomisen jälkeen, astuin ensimmäisten puiden ohitse. Aloin etsiä hienoisen lumikerroksen peittämiä puskia kuumeisesti. Niitä ei näkynyt lähistöllä, joten lähdin hieman syvemmälle kauniiseen metsään. Pidin kuitenkin erään korkean männyn koko ajan näköpiirissä, jotta löytäisin takaisin.

      Auringon ihana valo siivilöityi oksien välitse kasvoilleni ja nautin valoisasta päivästä. Puut olivat vielä todella harvassa, joten kirkkautta riitti, ja pystyin kävelemään aika pitkälle kadottamatta mäntyä. Marjoja ei kuitenkaan näkynyt, ja väsyin lumihangessa tarpomiseen. Olin jo päättänyt lähteä takaisin, kun huomasin silmäkulmastani jotain säteilevää luntakin kirkkaampaa. Käänsin uteliaana katseeni ja kiiruhdin lähemmäs.

      Paksun onton puun kolossa oli jotain metallista, joka heijasti auringonvaloa tietyissä kulmissa. Kurkistin jonkin linnun hakkaamaan koloon ja säpsähdin. Hopeinen puukko makasi siellä pelottavana ja houkuttelevana. Työnsin käteni koloon ja vedin veitsen ulos. Se kimalteli ja loisti auringon valossa kuin lumikide. Mutta miksi se oli täällä? Halusiko Miren pitää sitä piilossa minulta täällä metsässä? Miksi se oli niin kaukana leiristämme? Sitten ymmärsin. Miren oli piilottanut vaarallisen aseen näin kauas metsään, koska hän halusi jättää sen tänne ruostumaan. Hän halusi päästä siitä kokonaan eroon. Sehän oli oikeastaan todella järkevää… Pidin silti puukkoa kädessäni, enkä osannut laittaa sitä takaisin. Siitä sai eräänlaista voiman tunnetta ja turvaa. Minusta tuntui, etten ollut suojaton.

      Yhtäkkiä selkäpiitä karmiva kirkaisu lävisti metsän ja jäi kaikumaan vuorista. Kavahdin ja tunnistin äänen: Saage! Katselin peloissani ympärilleni, etsin suurta mäntyä katseellani. Hätäännyin kun en heti nähnyt sitä. Otin pari askelta suuntaan josta olin tullut ja huomasin korkean merkkipuun muiden yläpuolella. Lähdin juoksemaan niin lujaa kuin pystyin. Kun olin vain parin metrin päässä männystä, kuului taas kirkaisu. Toista voimakkaampi ja vähän lähempänä. Tästä kohdasta näin jo metsän reunan ja juoksin vielä kovempaa.
      Kun puut loppuivat, oli lunta enemmän ja juokseminen vaikeampaa. Hengästyin nopeasti ja kun jo näin leirin kunnolla, kuulin kolmannen kirkaisun. En ehtinyt peittää korviani ja huudon voima oli valtava. Korvani soivat hetken, olipa hänellä kova ääni.

      En pystynyt enää juoksemaan, vaan romahdin polven korkuiseen lumeen ja yritin paikantaa äänen lähteen. Nyt näin teltan ja laatikoita, näin nuotion ja keittopadan, mutten Saagea. Kuin käskystä hän huusi uudestaan, mutta tässä kiljaisussa ei ollut enää voimaa, se oli heikko ja epätoivoinen. Käännyin äänen suuntaan ja näin valtavan karhun noin kahdenkymmenen metrin päässä oikealla. Se ei päästänyt ääntäkään raadellessaan uhriaan hullun kiilto silmissään. Saage huusi jälleen ja vaikeroi heikosti, muttei päässyt pakoon. Piinaavan hetken kuluttua karhu suoristautui ja nosti suuren käpälänsä tappavaan iskuun.

      ”Eiiiiiiii!!!”, huusin täyttä kurkkua ja nousin ylös, vaikka keuhkoni ja koko kehoni vastustivat mitään liikettä. Pakotin lyijyn raskaat jalkani juoksuun ja lähestyin suurta hirviötä kirkkaassa auringon valossa välkehtivä puukko koholla. Se käänsi katseensa minuun ja laskeutui neljälle jalalle Saagen yläpuolelle. Kun tulin lähemmäs, en tiennyt mitä tehdä. Enhän voinut vain juosta karhun syliin. Missä kaikki muut olivat? Olin aivan varma, että hekin olivat kuulleet Saagen huudot. Ehkä he olivatkin matkalla takaisin.

      Pysähdyin parin metrin päähän, pelokkaana ja epäröivänä. Tuijotin karhua silmiin ja puristin asettani viimeisillä voimillani. Juuri kun astuin eteenpäin upottaakseni puukon sen valtavaan ruhoon, se laski päänsä kuin antautumisen merkiksi, katuen. Laskin tikarin hyökkäys asennosta ja katselin karvaista ruskeaa päätä. Astuin varovasti askeleen eteenpäin. Miksi se noin teki?

      Silloin karhu nytkähti matalana eteenpäin ja tarttui hampaillaan nilkkaani.

      ”Aaaaaa!” Huusin tuskasta kaatuessani taaksepäin, kun karhu veti jalan altani.  Ase kirposi kädestäni ja karhu upotti hampaansa syvemmälle pohkeeseeni. Huusin toistamiseen ja tuntui kuin sääriluuni olisi katkaistu sata kertaa samaan aikaan. Minuun ei ollut koskaan sattunut niin paljon. Saattaisin pyörtyä millä hetkellä hyvänsä.

      Silmäkulmastani näin hitaasti lähestyvän Kemin. Hänellä oli vahva varsijousi, jolla hän tähtäsi karhuun. Se päästi irti jalastani ja raapaisi pitkillä kynsillään naamaani. Onneksi ehdin kääntää kasvoni niin, että neljä pitkää ja terävää kynttä repivät poskeani, eivätkä silmiäni. Peto nousi taas kahdelle jalalle ja murisi matalalla äänellä. Silloin vihreäsulkainen nuoli iskeytyi sen olkapäähän. Karhu unohti minut heti ja kääntyi Kemiin päin. Hän olikin jo lähempänä kuin olin tajunnut. Hätääntynyt ilme kasvoillaan Kem yritti jännittää joustaan uudestaan, mutta tiputti nuolen kiireessä lumeen. Katsoin avuttomana kun karhu hyökkäsi häntä kohti.

      Viimeisellä hetkellä tippui taivaasta nuoli valtavalla voimalla suoraan karhun päähän. Se karjaisi ensimmäisen kerran ja heilutti käpäliään holtittomasti Kemin suuntaan. Kipu vasemmassa jalassani tuntui kasvavan hetki hetkeltä, mutten välittänyt. Pälyilin korkeuksiin kirkkaan auringon sokaisemana, enkä erottanut taivaalla liitäviä hahmoja. Silloin kolmas nuoli lennähti vinosti ylhäältä karhun sydämen kohdalle ja se karjaisi uudestaan kauhean tuskaisesti. Minusta tuntui, kuin olisin itsekin halunnut karjua sillä tavoin, mutten pystynyt enää avaamaan suutani, saati liikuttaa jäseniäni. Tuijotin karhua, joka urahti vielä säälittävästi ennen kuin se romahti lumeen. Vaikka se kuinka yritti, ei se enää pystynyt nousemaan, ja lyyhistyi Kemin eteen. Suuri mesikämmen oli kuollut.

      Uhkan väistyttyä käänsin katseeni jalkaani ja parahdin kauhusta. Lumi sen ympärillä oli jo värjäytynyt aivan punaiseksi ja hampaiden jättämät haavat olivat todella syvät. En pystynyt katsomaan veristä nilkkaani, joten käänsin katseeni pääni vieressä makaavaan puukkoon. Piilotin sen nopeasti hihaani nähdessäni kuinka Miren ja Endar laskeutuivat kirkkaalta taivaalta karhun viereen. He varmistivat, että se oli oikeasti kuollut ja juoksivat sitten Saagen viereen. Endar polvistui veriseen lumeen ja kumartui nytkivän Saagen yläpuolelle tuijottaen karhun aiheuttamia vammoja.

      ”Kaulavaltimo on repeytynyt, hän on menettänyt liikaa verta…”, hän sanoi Mirenille hiljaisella äänellä niin, että minä hädin tuskin erotin sanat. Enkä voinut uskoa kuulemaani. Taistelin kyyneleitä vastaan, kun Endar kääntyi yhä karhun vieressä liikkumattomana seisovan Kemin puoleen ja ravisteli päätään surullisesti puolelta toiselle, kieltävästi. Kem parahti omituisesti, muttei saanut mitään oikeaa sanaa huuliltaan. Hän kompuroi Saagen luokse ja tuijotti kauhuissaan maassa makaavaa naista. Kyyneleen valuivat hänen parrakkaille kasvoilleen.

      Minä yritin nousta istumaan, mutten pystynyt. Olin niin pelosta ja surusta kankea, etten jaksanut pakottaa itseäni liikkeelle. Miren, Endar ja Kem istuivat itkien värisevän Saagen ympärillä. Lopulta sain kerättyä tarpeeksi tahdon voimaa kääntyäkseni mahalleni ja ryömiäkseni muita kohti. Jälkeeni jäi inhottavan punainen vana. Särky oli huumaava ja silmäni sumenivat vähän väliä.

      Kun vihdoin pääsin Saagen viereen, näin miten pahasti hän oli loukkaantunut. Hänen oikeassa jalassaan oli polven alapuolella ammottava haava, josta näkyi hänen luunsa. Henkäisin terävästi ilmaa sisään, kun vatsassani alkoi velloa oksettavasti. Molemmat jalat olivat täynnä karhun raapima jälkiä. Saagen maha oli revitty auki suurilla kynsillä ja verta oli kaikkialla. Eniten sitä valui kaulassa olevasta puremasta. En mitenkään pystynyt katsomaan haavoja, joten tuijotin Saagen silmiin. Ne olivat hyvin kauniin vihreät, vaikka olivatkin nyt puoliksi ummessa. Saage yritti vielä selvästi sanoa jotain. Hän aukoi suutaan ja hengitti katkonaisesti ja kiihtyneesti.

      ”Mi-mi-minä-mi…”, hänen huuliltaan vain purkautui. Miren yritti rauhoitella ja hyssytellä häntä. Lopulta kuoleva nainen veti syvään henkeä ja katsoi suoraan Kemin silmiin.

      ”Minä rakastan sinua…” Kyyneleet tulvivat hänen poskilleen ja liukuivat veriseen lumeen. Sitten hänen päänsä retkahti sivulle ja vihreät silmät lasittuivat.

      ”Saage! Ei, EIIII!”, Kem huusi hirveän tuskaisella äänellä. Hän rojahti ruumiin päälle ja itki ja itki ja itki…