7.
Lähtöpäivä
Tuntui kuin olisin nukkunut vain kaksi sekuntia, kun joku ravisteli
minut hereille. Haroin hiuksiani, nousin istumaan ja meinasin juuri alkaa
huutaa, että halusin vielä nukkua, kun huomasin kuka minut oli herättänyt.
Endar hymyili lämpimästi ja auttoi minut ylös.
Olin tosiaan nukkunut olohuoneen lattialla. Muistin puukon tyynyn alla
ja irrottauduin hänen auttavista käsistään. Kipitin sänkyni luokse ja nappasin
puukon tyynyn alta. Työnsin sen pieneen nahkareppuun, jonka olin saanut
Kiorialta.
”Huomenta!”, muistin yhtäkkiä huikata.
”Hyvää huomenta”, Endar sanoi kävellessään makuuhuoneeseeni ja jatkoi:
”Sain sen käsityksen, että halusit vielä käydä ampumaradoilla ennen ruokaa.
Minäkin olin menossa sinne, joten päätin pyytää sinut mukaan. Haluatko tulla?”
”Joo”, vastasin hämmentyneenä ja sanoin tulevani perässä. Endar nyökkäsi
ja jätti minut pukeutumaan.
Otin muutamat paidat ja housut reppuun, vaikka useimmat vaatteet
tulisivat toisiin isompiin laukkuihin. Otin myös alusvaatteita ja puin sitten
päälleni valkoisen tunikan ja mustat ohuet housut. Heilautin repun olalleni ja
vedin harmaat ballerinat jalkoihini. Kello oli vasta 08:35.
Juoksin käytävän toiseen päähän portaille ja lähdin nopeasti harppomaan
ylöspäin. Oli niin aikaista, ettei kukaan tullut minua vastaan. Tuntui kuin
koko linna olisi ollut tyhjä. Käännyin parikertaa käytävissä – tämä oli
varmasti ainoa reitti, jonka muistin – ja astuin ovesta ampumaradoille.
Siellä oli vain Endar. Menin hänen viereensä ja laskin repun maahan. Hän
ampui juuri isolla jalkajousella kapean köyden poikki.
”Hei! Millä haluat ampua?”, hän kysyi reippaasti. En miettinyt pitkään,
vaan kävelin suoraan avoimista ovista asevarastoon. Tartuin minulle sopivaan
jousipyssyyn ja otin lattian rajasta pari nuolta.
”Tällä”, ilmoitin muka iloisesti, mutta oikeasti olin harmissani siitä,
että jouduin ampumaan hänen edessään.
Asetuin ensimmäisen kerran 25 metrin päähän, etten vaikuttaisi niin
huonolta. Nostin ja jännitin jousen. Vilkaisin pelokkaana Endarin keskittynyttä
ja tarkkailevaa ilmettä. Tähtäsin. Numero kymmenen taulun keskellä porautui
silmiini ja päästin nuolen lentoon. Se tärähti kauniisti kahdeksikkoon.
”Jess! Uusi ennätys!”, huusin ja hypin riemusta. Endar kehui minua ja
hymyili.
”Sinulla on hyvä tähtäys, mutta katsopa tätä vasenta kättä.” Hän nosti
itselleen jousen ampuma-asentoon. ”Pidän sitä näin. Ymmärrätkö?” Nyökkäsin ja
seuraava tunti vierähti sitten tiuhan opetuksen merkeissä. Tuntui kuin olisin
kehittynyt sen aikana enemmän kuin viimeisen neljän päivän aikana yhteensä.
Lopuksi sain ammuttua 20 metrin päästä kymppiin ja olin mittaamattoman iloinen.
”Olet synnynnäinen jousiampuja!”, Endar sanoi kun lähdimme syömään. Hyvä
hänen oli sanoa…
Ruuan jälkeen lähdimme linnan korkeimpiin kerroksiin.
”Kuninkaallisten omat huoneistot
ovat torneissa. Menemme tapaamaan prinsessaa”, Endar selitti kun ohitimme
Pirgitin huoneiston oven. Sen viereisestä ovesta pääsi pieneen eteishalliin,
josta lähti pitkät kierreportaat ylöspäin. Kun vihdoin olimme ylhäällä, oli
edessämme kaksi rotevaa vartijaa. Endar sanoi heille jotain ja he päästivät
meidät sisään.
Kioria istui punaisella samettisella valtavalla sohvalla ja luki kirjaa.
Meidät huomatessaan hän laski sen pienelle pöydälle ja tuli halaamaan minua.
Endar vain kumarsi hänelle.
”Huomenta! Mikäs teidät näin aikaisin tänne tuo?” Kioria kysyi hilpeästi,
mutta hänen äänensä oli karhea, kuin hänellä olisi kurkku kipeänä.
”Teillä kuuluisi olla Taheran rohtokirja, ylhäisyys.” Oli outoa kuulla
jonkun puhuvan Kiorialle noin. Minä olin alusta alkaen ollut hänen ystävänsä,
mutta oikeastaanhan minunkin pitäisi puhutella häntä noin…
Kioria lennähti – siis oikeasti lensi – sohvan luokse ja kadehdin taas
keijuja. Hän sai tietenkin lentää sisälläkin. Hän toi kirjan Endarille.
”Jäin vahingossa lukemaan sitä vähäksi aikaa.” Kioria näytti vähän
syylliseltä, muttei pitkään. Hymyssä suin hän avasi kirjasta Endarille ja
minulle aukeaman. Hän painoi laihan etusormensa ruusulta näyttävän kasvin
päälle, yskähti hieman – mikä ei sopinut hänen iloiseen ilmeeseensä – ja sanoi:
”Tämä on kultaruusu eli Rosae Platix. Sitä teidän pitäisi hakea. Olen niin
pahoillani, että joudutte lähtemään näin vaaralliselle matkalle takiani…” Endar
pudisti päätään ja kumartui.
”On suuri kunnia saada hakea teille parannuskeinoa.” Katselin häntä
hämmentyneenä.
”Kiitos… Onnea matkaan”, Kioria sanoi vielä ja hänen silmänsä kostuivat.
Halasimme uudestaan ja minuakin itketti, mutta en antanut kyyneleiden tulla.
Kun olimme taas rappusissa, kuulin Kiorian huoneesta hirveää yskintää.
Meillä ei ollut aikaa hukattavana.
Seuraava etappi oli asevarasto. Tartuin heti jouseen, jolla oli ampunut
ennätykseni ja hymyilin. Endarkin otti jousipyssyn, mutta paljon isomman.
Asevaraston työntekijä haki meille paljon nuolia ja niille sopivat nahkaiset
kotelot. Heitimme ne olallemme ja lähdimme alas.
Kävelimme suurista auki olevista ulko-ovista aurinkoiseen aamuun. Olimme
vastakkaiselle puolelle linnaa, kuin minne minun ikkunasta näki. Täällä ei
nimittäin ollut puutarhaa, vaan suuri hevospiha. Ympyränmuotoisen sorakentän
reunoilla oli talleja hevosineen ja keskellä sitä kaksi vaunua, joiden eteen
hevosia juuri valjastettiin. Pihan toisesta päästä lähti leveä hiekkatie
niittyjen poikki.
Kopeannäköinen
mustiin pukeutunut mieskeiju asteli luoksemme ja sanoi:
”Vaununne
ovat valmiina. Seuratkaa, olkaa hyvä.” Hän käveli kahden keltaiseksi – tai
kultaiseksi – maalatun vaunun luokse, joissa oli läpinäkyviä ja punaisia
timantteja, ja viittasi meitä odottamaan vielä hetken.
Molempien
vaunujen ovet olivat auki ja toisessa istui jo kaksi keijua, toinen nainen,
toinen mies. Heidän vaununsa katolla oli paljon suuria laukkuja ja paketteja.
Luultavasti matkatavaramme. Toiseen vaunuun nojasi selin meihin pitkä mustahiuksinen
nainen. Se oli varmasti…
”Miren!”,
Endar huudahti ja nainen kääntyi. Miren käveli hitaasti Endarin eteen. Hän oli
melkein yhtä pitkä kuin Endar ja kasvon piirteet olivat samanlaiset: kapeat
kasvot, huulet ja nenä, korkeat poskipäät ja mustat silmät. Mirenin ripset vain
olivat tuhat kertaa tuuheammat kuin Endarilla ja hän oli hopean mustassa mekossaan
upea ilmestys. Hän oli niin kaunis, etten voinut kuin tuijottaa.
Endar halasi siskoaan karhumaisesti. Ollessaan
puristuksissa, Miren loi minuun murhaavan katseen, joka herätti minut hänen kauneutensa
lumosta. Irtauduttuaan, hän ojensi minulle kätensä ja esittäytyi jäisen kauniilla
äänellä:
”Olen
Miren Karolin Kriegshart. Sinä olet varmasti Klara.” Nyökkäsin uskaltamatta
avata suutani ja tajusin, että Derakin antama tehtävä oli juuri todistettu
mahdottomaksi tuon katseen alla. Miren irrotti otteensa ja meni istumaan hevoskärryyn.
Melkein tunsin kylmien väreiden kulkevan lävitseni.
Yksi hevostenhoitajista,
paksuhko vaaleatukkainen mies, lensi luoksemme ja toi pienen lintuhäkin, jossa
oli valkoinen varpusen kokoinen ja näköinen lintu. Hän antoi sen Endarille,
joka kiitti.
”Mikä
tuo on?”, kysyin kun menimme vaunuun. ”Valkovare. Todella nopea lintu, jota
käytämme viestinviejänä matkallamme. Se osaa kantaa paperi lappusia nokassaan.”
Istuuduimme
Mirenin viereen niin, että Endar oli keskellä, hyvä. En halunnut joutua istumaan
jääprinsessan vieressä. Vaunut olivat sisältäkin todella upeat. Seinät olivat
punaista samettia ja istuimet ihanan pehmeät.
Kun se
kopea mieskeiju oli istuutunut etupenkille, lähdimme liikkeelle. Käännyin ja
katselin ikkunasta linnaa ensimmäistä kertaa ulkoapäin. Se oli niin valtava,
että vaikka olimme jo sorakentän kauimmaisella puolella, piti minun kääntää
niskani niin taakse että sattui, kun katsoin korkeinta tornia. Koko linna oli
kirkkaan valkoinen, lukuun ottamatta torneja, jotka olivat kultaisia. Niitä oli
varmasti kymmenen. Kerroksia itse linnassa laskin 50. Ikkunoita oli tuhansia,
ja näin ruokalan suuret ja korkeat ikkunat 12. kerroksessa. Linna näytti aivan
satulinnalta ja se loisti aamuauringonvalossa. Korkeimman ja kauneimman tornin
huipulla näin jonkun – luultavasti Kiorian - vilkuttamassa suurieleisesti.
Vilkutin hänelle takaisin.
Siirsin
katsettani alemmas ja olin näkevinäni leveästi hymyilevän Derakin kolmannen kerroksen
ikkunassa, mutta luultavasti se oli vain jokin heijastus. Käänsin pääni kohti
uutta seikkailua, vaikka terävä veitsi repussani painoi yhtäkkiä sata tonnia
enemmän kuin vielä hetki sitten…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti