Kiorian Kirous, luku 10

10.Petoja

      Ainoa mainitsemisen arvoinen asia seuraavan neljän päivän aikana oli lumitiikeri.
      6.61. ensilumi satoi maahan. Se oli kaunis hetki, vihdoinkin jotain raikasta harmauden keskelle.

      ”Eikö talven pitänyt alkaa vasta 80 kuukaudessa?”, kysyin Endarilta. Hän selitti, että Tuhonmaassa oli erilainen vuodenaikojen rytmi. Talvi oli paljon pitempi täällä kuin Timanttimaassa. Huokasin harmistuneena.

      Keskipäivällä, kun olimme vaeltaneet jo monta tuntia, tuli yhtäkkiä valtava kissaeläin meitä vastaan polulla. Se oli niin valtava, että polku oli sille melkein liian kapea. Se olisi maastoutunut mahtavasti hitaasti valkoiseksi muuttuvaan metsään, koska se oli melkein kokonaan valkoinen. Tiikerin tavoin sillä oli kuitenkin mustia viiruja selästä vatsaan ja otsassa kolme rumaa viiltoa. Oli meidän onnemme, ettei se ollut ollut tarpeeksi älykäs hyökätäkseen metsästä käsin. Se pysähtyi noin viiden metrin päähän heti nähdessään meidät, aivan kuin olisi yllättynyt, vaikka se varmasti tiesi törmäävänsä meihin. Se murisi matalasti ja paljasti hampaansa. Me kaikki olimme jähmettyneet ja silmäni laajenivat pelosta. Olemme mennyttä, ajattelin.

      Endar oli – kuten yleensä – ensimmäisenä jonossamme. Hän toipui ensimmäisenä säikähdyksestä ja ojensi hyvin hitaasti oikean kätensä selkänsä taakse ja veti nuolen nuolikotelosta. Hän asetti sen jouseensa ja jännitti aseen, muttei ampunut. Tiikeri tuijotti meitä hetken, sitten se astui muutaman askeleen eteenpäin ja jännitti lihaksensa. Henkeni salpautui ja olisin halunnut sulkea silmäni, mutten pystynyt. Tiikeri teki valtavan loikan Endaria kohti, mutta pysähtyi rajusti kesken hypyn kuin törmäten johonkin ja rojahti maahan. Ohut lumikerros lennähti sen alta ja leijaili sitten hiljalleen takaisin maahan. Nuoli oli lävistänyt sen sydämen kohdalta. Henkäisin ilmaa keuhkoihini.

      Endar laskeutui polvilleen pedon viereen ja käänsi sen selälleen. Saage, joka tällä hetkellä seisoi viimeisenä, astui viereeni ja käänsi kasvoni poispäin. En estellyt, sillä olin varma, etten halunnut nähdä mitä Endar sille tiikerille teki. Hän puuhaili hetken saaliinsa kimpussa ja sitten kuulin kuinka hän pudotti sen. Pudotti? Miten hän oli jaksanut nostaa sen? Katsoin taas eteeni ja näin valtavan mustavalkoisen kissan puiden välissä verisenä. Endar pesi juuri käsiään lumessa ja Kem pakkasi jotain laukkuihinsa. Kun Endar nousi seisomaan, hän vilkaisi minuun ja nosti kulmiaan kuin kysyen, olinko kunnossa. Nyökkäsin varovasti. Jatkoimme matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

      8.61. puut alkoivat harventua. Endar oli päättänyt, että vaeltaisimme sinä päivänä vuorten juurelle asti, joten vaikka kello oli jo 26:30, tarvoimme paksunevassa lumikerroksessa. Olin usein ihmetellyt, mistä Endar tiesi aina tarkan ajan ja päivämäärän. Kysyin sitä häneltä, kun pysähdyimme vielä hetkeksi lepäämään, ennen kuin kävelisimme loppumatkan harvassa metsässä. Oli jo todella pimeää ja minä seisoin aivan kiinni hänessä.

       ”Minulla on kello mukanani, ja tästä näkee myös päivämäärän, niin kuin yleensä kelloista.” Hän veti taskustaan samanlaisen kellon, kuin mikä oli roikkunut huoneessani linnassa ja laivalla, mutta se oli vain paljon pienempi. Erotin juuri ja juuri numerot pienissä keskiympyröissä.

      ”Tällaisen matkakellon on suunnitellut Eemen Lichtstraβe. Hän on yksi kuuluisimmista Timanttimaalaisista keksijöistä. Tämä on hyvin arvokas.” Hän käänteli hopeista kelloa hämärässä kuun valossa ja sujautti sen sitten takasin taskuunsa.

      ”Mutta nyt pitää jatkaa matkaa. Tulkaa!”, hän huikkasi vähän kovempaa muille ja lähdimme taas tarpomaan.

      Kun vihdoin pääsimme tarpeeksi pitkälle, oli metsä ympäriltämme kadonnut täysin, ja kuu pääsi valaisemaan lumisen maan. Näky oli kaunis. Vähän matkan päässä lähti jyrkkä rinne nousemaan korkeuksiin päin. Käänsin päätäni taaksepäin, nähdäkseni vihdoin Luna-vuorten huiput, mutten varmaan nähnyt puoleenkaan väliin, kun lumiset rinteet jo katosivat harmaisiin pilviin. Olin niin väsynyt, etten jaksanut auttaa teltan pystyttämisessä vaan menin suoraan nukkumaan, kun se oli valmis.

      Aamulla Saage oli laittanut aamiaista, kun heräsimme. Vaaleaa leipää ja tuoreita kasviksia sekä hedelmiä. Söin niitä ahnaasti. Aamiaisella Endar sanoi lähtevänsä lentoretkelle, koska emme olleet tulleet jonkun tietyn polun päähän. Polku, jota pitkin olimme tulleet, oli kadonnut jo pari päivää aikaisemmin. Endar oli kyllä johdattanut meidät vuorten juurelle, muttei nähtävästi oikeaan kohtaan. Miren halusi lähteä veljensä mukaan alueenkartoituslennolle, ja niin he katosivat harmauteen. Kem ja Saage alkoivat laittaa päivällistä ja minä kömmin telttaan.

      Se oli juuri niin leveä, että viisi ihmistä mahtui nukkumaan vierekkäin. Sen pituus oli varmasti Endariakin pidempi. Kaikki suuret laukut ja säkit oli jätetty ulkopuolelle, mutta jokaisen omat nahkalaukut lojuivat jalkopäässä. Otin oman reppuni ja vaihdoin harmaan pitkähihaisen vihreään villapaitaan. Laukussani oli tällä hetkellä yömekkoni, villasukat ja villapaitoja. Muistin taas pelottavan tikarin ja sain hullun ajatuksen. Jos puukko oli Mirenillä, hän saattaisi yrittää tappaa minut! Vedin Mirenin laukun eteeni ja aloin penkoa sitä. Se oli sievä olkalaukku, jossa oli villasukat ja vähän välipalaa. Ei puukkoa. Hän oli varmasti arvannut, että yrittäisin löytää sen, ja piilottanut aseen jonnekin. Katsoin kaikkien tyynyjen alta ja nostelin patjojammekin, mutten löytänyt sitä. Harmistuneena päättelin, että hän oli ottanut sen mukaansa. Laitoin kengät takaisin jalkaan ja astuin ulos.

      Häikäistyin kummastuneena. Miksi ulkona oli niin kirkasta? Siristelin silmiäni ja tajusin, että taivas oli pilvetön. Lämmin aurinko sai lumen kimaltelemaan. Näky oli upea. Harmaus oli väistynyt valon tieltä. Tuntui mukavalta nähdä aurinko pitkästä aikaa.

      Nuotion yllä kiikkuvasta kattilasta tuli ihana tuoksu. Istuuduin Saagea vastapäätä.

      ”Mitä on ruokana?”, kysyin.

      ”Tiikerikeittoa ja jälkiruoaksi mustamarjoja.”

      ”Mitä ne ovat?”, halusin tietää. Ensin Saage nauroi, mutta selitti sitten ystävällisesti:

      ”Niin, ethän sinä sitä voi tietää. Ne ovat mustia todella makeita marjoja. Kem on juuri keräämässä niitä. Sinäkin voisit mennä etsimään tuonne metsään, löytäisitkö muutaman. Lunta ei ole vielä niin paljon, ettei puskia näkisi. Ne ovat Kasmeree-ruusupuskan kokoisia.” Nyökkäsin kuin olisin ymmärtänyt kuvauksen ja nousin.

      Koska olimme aivan Luna-vuorten juurella, ei lähistöllä ollut puita, muttei metsän reunaan kovin pitkä matka ollut. Muutaman minuutin parinkymmenen sentin lumessa tarpomisen jälkeen, astuin ensimmäisten puiden ohitse. Aloin etsiä hienoisen lumikerroksen peittämiä puskia kuumeisesti. Niitä ei näkynyt lähistöllä, joten lähdin hieman syvemmälle kauniiseen metsään. Pidin kuitenkin erään korkean männyn koko ajan näköpiirissä, jotta löytäisin takaisin.

      Auringon ihana valo siivilöityi oksien välitse kasvoilleni ja nautin valoisasta päivästä. Puut olivat vielä todella harvassa, joten kirkkautta riitti, ja pystyin kävelemään aika pitkälle kadottamatta mäntyä. Marjoja ei kuitenkaan näkynyt, ja väsyin lumihangessa tarpomiseen. Olin jo päättänyt lähteä takaisin, kun huomasin silmäkulmastani jotain säteilevää luntakin kirkkaampaa. Käänsin uteliaana katseeni ja kiiruhdin lähemmäs.

      Paksun onton puun kolossa oli jotain metallista, joka heijasti auringonvaloa tietyissä kulmissa. Kurkistin jonkin linnun hakkaamaan koloon ja säpsähdin. Hopeinen puukko makasi siellä pelottavana ja houkuttelevana. Työnsin käteni koloon ja vedin veitsen ulos. Se kimalteli ja loisti auringon valossa kuin lumikide. Mutta miksi se oli täällä? Halusiko Miren pitää sitä piilossa minulta täällä metsässä? Miksi se oli niin kaukana leiristämme? Sitten ymmärsin. Miren oli piilottanut vaarallisen aseen näin kauas metsään, koska hän halusi jättää sen tänne ruostumaan. Hän halusi päästä siitä kokonaan eroon. Sehän oli oikeastaan todella järkevää… Pidin silti puukkoa kädessäni, enkä osannut laittaa sitä takaisin. Siitä sai eräänlaista voiman tunnetta ja turvaa. Minusta tuntui, etten ollut suojaton.

      Yhtäkkiä selkäpiitä karmiva kirkaisu lävisti metsän ja jäi kaikumaan vuorista. Kavahdin ja tunnistin äänen: Saage! Katselin peloissani ympärilleni, etsin suurta mäntyä katseellani. Hätäännyin kun en heti nähnyt sitä. Otin pari askelta suuntaan josta olin tullut ja huomasin korkean merkkipuun muiden yläpuolella. Lähdin juoksemaan niin lujaa kuin pystyin. Kun olin vain parin metrin päässä männystä, kuului taas kirkaisu. Toista voimakkaampi ja vähän lähempänä. Tästä kohdasta näin jo metsän reunan ja juoksin vielä kovempaa.
      Kun puut loppuivat, oli lunta enemmän ja juokseminen vaikeampaa. Hengästyin nopeasti ja kun jo näin leirin kunnolla, kuulin kolmannen kirkaisun. En ehtinyt peittää korviani ja huudon voima oli valtava. Korvani soivat hetken, olipa hänellä kova ääni.

      En pystynyt enää juoksemaan, vaan romahdin polven korkuiseen lumeen ja yritin paikantaa äänen lähteen. Nyt näin teltan ja laatikoita, näin nuotion ja keittopadan, mutten Saagea. Kuin käskystä hän huusi uudestaan, mutta tässä kiljaisussa ei ollut enää voimaa, se oli heikko ja epätoivoinen. Käännyin äänen suuntaan ja näin valtavan karhun noin kahdenkymmenen metrin päässä oikealla. Se ei päästänyt ääntäkään raadellessaan uhriaan hullun kiilto silmissään. Saage huusi jälleen ja vaikeroi heikosti, muttei päässyt pakoon. Piinaavan hetken kuluttua karhu suoristautui ja nosti suuren käpälänsä tappavaan iskuun.

      ”Eiiiiiiii!!!”, huusin täyttä kurkkua ja nousin ylös, vaikka keuhkoni ja koko kehoni vastustivat mitään liikettä. Pakotin lyijyn raskaat jalkani juoksuun ja lähestyin suurta hirviötä kirkkaassa auringon valossa välkehtivä puukko koholla. Se käänsi katseensa minuun ja laskeutui neljälle jalalle Saagen yläpuolelle. Kun tulin lähemmäs, en tiennyt mitä tehdä. Enhän voinut vain juosta karhun syliin. Missä kaikki muut olivat? Olin aivan varma, että hekin olivat kuulleet Saagen huudot. Ehkä he olivatkin matkalla takaisin.

      Pysähdyin parin metrin päähän, pelokkaana ja epäröivänä. Tuijotin karhua silmiin ja puristin asettani viimeisillä voimillani. Juuri kun astuin eteenpäin upottaakseni puukon sen valtavaan ruhoon, se laski päänsä kuin antautumisen merkiksi, katuen. Laskin tikarin hyökkäys asennosta ja katselin karvaista ruskeaa päätä. Astuin varovasti askeleen eteenpäin. Miksi se noin teki?

      Silloin karhu nytkähti matalana eteenpäin ja tarttui hampaillaan nilkkaani.

      ”Aaaaaa!” Huusin tuskasta kaatuessani taaksepäin, kun karhu veti jalan altani.  Ase kirposi kädestäni ja karhu upotti hampaansa syvemmälle pohkeeseeni. Huusin toistamiseen ja tuntui kuin sääriluuni olisi katkaistu sata kertaa samaan aikaan. Minuun ei ollut koskaan sattunut niin paljon. Saattaisin pyörtyä millä hetkellä hyvänsä.

      Silmäkulmastani näin hitaasti lähestyvän Kemin. Hänellä oli vahva varsijousi, jolla hän tähtäsi karhuun. Se päästi irti jalastani ja raapaisi pitkillä kynsillään naamaani. Onneksi ehdin kääntää kasvoni niin, että neljä pitkää ja terävää kynttä repivät poskeani, eivätkä silmiäni. Peto nousi taas kahdelle jalalle ja murisi matalalla äänellä. Silloin vihreäsulkainen nuoli iskeytyi sen olkapäähän. Karhu unohti minut heti ja kääntyi Kemiin päin. Hän olikin jo lähempänä kuin olin tajunnut. Hätääntynyt ilme kasvoillaan Kem yritti jännittää joustaan uudestaan, mutta tiputti nuolen kiireessä lumeen. Katsoin avuttomana kun karhu hyökkäsi häntä kohti.

      Viimeisellä hetkellä tippui taivaasta nuoli valtavalla voimalla suoraan karhun päähän. Se karjaisi ensimmäisen kerran ja heilutti käpäliään holtittomasti Kemin suuntaan. Kipu vasemmassa jalassani tuntui kasvavan hetki hetkeltä, mutten välittänyt. Pälyilin korkeuksiin kirkkaan auringon sokaisemana, enkä erottanut taivaalla liitäviä hahmoja. Silloin kolmas nuoli lennähti vinosti ylhäältä karhun sydämen kohdalle ja se karjaisi uudestaan kauhean tuskaisesti. Minusta tuntui, kuin olisin itsekin halunnut karjua sillä tavoin, mutten pystynyt enää avaamaan suutani, saati liikuttaa jäseniäni. Tuijotin karhua, joka urahti vielä säälittävästi ennen kuin se romahti lumeen. Vaikka se kuinka yritti, ei se enää pystynyt nousemaan, ja lyyhistyi Kemin eteen. Suuri mesikämmen oli kuollut.

      Uhkan väistyttyä käänsin katseeni jalkaani ja parahdin kauhusta. Lumi sen ympärillä oli jo värjäytynyt aivan punaiseksi ja hampaiden jättämät haavat olivat todella syvät. En pystynyt katsomaan veristä nilkkaani, joten käänsin katseeni pääni vieressä makaavaan puukkoon. Piilotin sen nopeasti hihaani nähdessäni kuinka Miren ja Endar laskeutuivat kirkkaalta taivaalta karhun viereen. He varmistivat, että se oli oikeasti kuollut ja juoksivat sitten Saagen viereen. Endar polvistui veriseen lumeen ja kumartui nytkivän Saagen yläpuolelle tuijottaen karhun aiheuttamia vammoja.

      ”Kaulavaltimo on repeytynyt, hän on menettänyt liikaa verta…”, hän sanoi Mirenille hiljaisella äänellä niin, että minä hädin tuskin erotin sanat. Enkä voinut uskoa kuulemaani. Taistelin kyyneleitä vastaan, kun Endar kääntyi yhä karhun vieressä liikkumattomana seisovan Kemin puoleen ja ravisteli päätään surullisesti puolelta toiselle, kieltävästi. Kem parahti omituisesti, muttei saanut mitään oikeaa sanaa huuliltaan. Hän kompuroi Saagen luokse ja tuijotti kauhuissaan maassa makaavaa naista. Kyyneleen valuivat hänen parrakkaille kasvoilleen.

      Minä yritin nousta istumaan, mutten pystynyt. Olin niin pelosta ja surusta kankea, etten jaksanut pakottaa itseäni liikkeelle. Miren, Endar ja Kem istuivat itkien värisevän Saagen ympärillä. Lopulta sain kerättyä tarpeeksi tahdon voimaa kääntyäkseni mahalleni ja ryömiäkseni muita kohti. Jälkeeni jäi inhottavan punainen vana. Särky oli huumaava ja silmäni sumenivat vähän väliä.

      Kun vihdoin pääsin Saagen viereen, näin miten pahasti hän oli loukkaantunut. Hänen oikeassa jalassaan oli polven alapuolella ammottava haava, josta näkyi hänen luunsa. Henkäisin terävästi ilmaa sisään, kun vatsassani alkoi velloa oksettavasti. Molemmat jalat olivat täynnä karhun raapima jälkiä. Saagen maha oli revitty auki suurilla kynsillä ja verta oli kaikkialla. Eniten sitä valui kaulassa olevasta puremasta. En mitenkään pystynyt katsomaan haavoja, joten tuijotin Saagen silmiin. Ne olivat hyvin kauniin vihreät, vaikka olivatkin nyt puoliksi ummessa. Saage yritti vielä selvästi sanoa jotain. Hän aukoi suutaan ja hengitti katkonaisesti ja kiihtyneesti.

      ”Mi-mi-minä-mi…”, hänen huuliltaan vain purkautui. Miren yritti rauhoitella ja hyssytellä häntä. Lopulta kuoleva nainen veti syvään henkeä ja katsoi suoraan Kemin silmiin.

      ”Minä rakastan sinua…” Kyyneleet tulvivat hänen poskilleen ja liukuivat veriseen lumeen. Sitten hänen päänsä retkahti sivulle ja vihreät silmät lasittuivat.

      ”Saage! Ei, EIIII!”, Kem huusi hirveän tuskaisella äänellä. Hän rojahti ruumiin päälle ja itki ja itki ja itki…

Kiorian Kirous, luku 9

9.Tuhonmaahan

   

      Satama, johon saavuimme, oli aivan erilainen kuin Timanttimaan vilkas tori. Endar, Miren, Komen ja minä kävelimme lankkua pitkin alas laivasta. Katselin uteliaana ympärilleni.
      Koko satamassa ei ollut yhtään kauppoja, markkinoista puhumattakaan. Laivoja oli todella vähän ja ne kaikki olivat pikimustia, meidän punaruskeaa alustamme lukuun ottamatta. Käännyin toiseen suuntaan ja näin Lunavuoret jo vähän lähempänä. Ne olivat pelottavan jylhän näköiset ja harmaat. Kaikki oli muutenkin aika harmaata ja koleaa, toisin kuin Timanttimaassa. Rakennuksiakin oli vain yksi: suuren kivitalon edessä seisoi paljon mustahiuksisia vartijoita, joista osa tuli meitä vastaan. Kookkain ja pelottavin mieskeiju kysyi, millä laivalla ja mistä olimme tulleet. Kun Endar oli selittänyt, että olimme se pelastuspartio, jonka oli määrä pelastaa prinsessa Kioria, kääntyi suuri mies katsomaan minua. Täälläkin selvästi tiedettiin ihmiskaksoisolennosta. Laskin pääni nolona. Mies mutisi jotain samannäköisyydestä ja sanoi sitten kovempaan äänen:
      ”Tervetuloa Tuhonmaahan!”
      Kun päällikkö käski jotain toista vartijaa tarkistamaan taskumme ja laukkumme ylimääräisten aseiden varalta, tajusin, että minulla oli se puukko repussani. Kalpenin ja vetäisin laukun nopeasti syliini. Aloin tutkia sen sisältöä juuri kun ruma ruskeahiuksinen vartija pysähtyi minun kohdalleni. Hän ojensi paksun ja karvaisen käsivartensa ja annoin laukun vastahakoisesti hänelle. Mitä minulle tapahtuisi? Tuijotin kauhusta jäykkänä kun hän penkoi repun perinpohjaisesti ja vilkaisi aina välillä minua epäluuloisena. Todella pitkän minuutin jälkeen hän antoi laukun takaisin ja siirtyi Mirenin pieneen käsilaukkuun. Olin ihmeissäni ja tarkistin reppuni vielä kunnolla uudestaan. Siellä ei ollut minkäänlaista veistä, ei jälkeäkään siitä hurjasta aseesta, jonka Derak oli minulle antanut. Tuijotin laukun pohjalla olevaa vaatemyttyä kummissani. Minne se oli kadonnut? Samassa tajusin, että minun pitäisi olla iloinen siitä, että veitsi oli poissa. Nyt en todellakaan voisi edes ajatella toteuttavani tehtävääni. Kasvoilleni nousi epävarma hymynpoikanen.
      ”Saatte nukkua kylässä yhden yön ja sitten lähdette Pimeäänmetsään”, päällikkö sanoi ja ohjasi meidät mustien hevosvaunujen luokse. Takanamme laivasta nostettiin matkatavaroitamme toisiin vaunuihin. Endar hyvästeli laivan väkeä ja sitten nousimme vaunuihin. Katselin maisemia, kun lähdimme liikkeelle mustien hevosten vetäminä.
      Satamaksi kutsutun aukion ja kivitalon takaa alkoi kuusimetsä, jossa vilahteli yksittäisiä puutaloja. Taivas oli uhkaavan tumman harmaa.
      ”Ei kai kohta ala sataa?” kysyin Endarilta. Hän hymyili ja vastasi kuin se olisi ollut itsestään selvää – niin kuin se varmasti täkäläisille olikin.
      ”Tuhonmaassa on aina tuollainen taivas. Kyllä täällä usein sataakin, muttei harmaa taivas sitä tarkoita. Aurinkoisia päiviä on todella vähän.”
      ”Okei”, sanoin vain ja olin harmissani. Joutuisimme luultavasti etsimään Kultaruusua tässä inhottavassa säässä. Ilma oli painostava, kostea ja hämärä. Koska hevoset laukkasivat todella lujaa, riepotteli tuuli hiuksiani ja minulla oli kylmä. Epämiellyttävää.     

      Talo, jossa yövyimme, oli pieni, suloinen ja kylmä. Kun astuimme sisään, tuli vastaan varmasti yli satavuotias mustahiuksinen mummo, joka halasi kaikkia iloisena.
      ”Hei lapsukaiset! Olen Margareeda. Saatte yöpyä luonani, eikö olekin mukavaa! Ja voi Kioriakin! Mikä kunnia!” Hän kumarsi syvään ja suukotti kättäni.
      ”Käykää toki peremmälle!” Mummo oli ihanan iloinen ja reipas.
Kun olimme kävelleet kaksi metriä ja astuneet noin 6 m² :n huoneeseen hän hoki yhä miten suuri kunnia oli saada majoittaa meidät. Lattialla oli kolme patjaa ja yksi piironki. Muuta sinne ei olisi mahtunutkaan. Katselin ympärilleni hiukan ahdistuneena. Olin Timanttimaassa ja laivalla viettämäni kuukauden – siis kymmenen päivän – aikana tottunut suuriin tiloihin ja ylellisyyteen. Huomasin kuinka Mirenkin tuijotti patjoja inhoten. Kävimme kuitenkin kaikki kolme patjoillemme makaamaan. Margareeda toi meille teetä, voileipiä ja tyynyt. Mikä viiden tähden hotelli!
      Patjojen jalkopäässä oli ohuita vilttejä, mutta koska minulla oli sinä päivänä vain vihreät pellavashortsit ja punainen lyhythihainen paita, olin kahdenkin peiton alla ihan jäässä. Lämpötila oli varmasti nollassa, mikä oli omituista, sillä Timanttimaassahan oli vielä ollut todella lämmin kesä. Kun yö pimeni tuli kylmempi ja minä vedin kolmannen peiton päälleni. Katselin sisaruksia, jotka nukkuivat jo sikeästi. Hivuttauduin vieressäni nukkuvaa Endaria kohti ja käperryin hänen kylkeään vasten. Hänestä huokui ihanaa lämpöä, joten minäkin aloin sulaa. Kun olin rauhoittunut ja minulla oli vihdoin lämmin, vaihdoin asentoani niin, että olin naama poispäin Endarista, mutta kuitenkin ihan hänen vieressään. Silloin hän kierähti unissaan ja laski kätensä vyötärölleni. Säpsähdin ja käänsin päätäni varovasti tarkistaakseni, ettei hän ollut herännyt. Endarin silmät olivat kiinni ja hän hengitti todella rauhallisesti. Hän oli varmasti täydessä unessa. Huokasin ja hymyilin itsekseni. Nyt minulle ei ainakaan tulisi kylmä. Asettelin pääni mukavasti tyynylle ja sain vähän ajan kuluttua unen päästä kiinni.
      Seuraavana aamuna heräsin siihen, että minulla oli taas kylmä. Katselin ympärilleni. Mireniä tai Endaria ei näkynyt missään. Kun astelin hyiseen aamu-usvaan, tuli Endar minua vastaan ja ojensi minulle lämpimämmät housut ja takin. Hymyilin kiitollisena ja menin Margareedan pieneen olohuoneeseen pukemaan. Hän oli todella surullinen siitä, että jouduimme lähtemään ja halasi minua lujasti.
      ”Voi Kioria! Tämä on ollut niin suuri kunnia!”
En uskaltanut sanoa vastaan. Antoi mummon luulla, että hän oli saanut majoittaa Timanttimaan prinsessan.
      Jätimme pienen mökin taaksemme ja saimme hevoskyydin kylän toiselle laidalle. Sieltä lähti kapea sorapolku kuusimetsän uumeniin. Endar hyvästeli ajurin ja kaksi vartijaa, jotka olivat saattaneet meitä.
      Kaksi selvästi Timanttimaalaista keijua tuli luoksemme toisista vaunuista. Sen, etteivät he olleet Tuhonmaalaisia, huomasi siitä, että hiukset olivat vaaleat ja he molemmat hymyilivät leveästi. Mies ja nainen, molemmat hyvin lihaksikkaita, tervehtivät meitä kumarruksin ja esittäytyivät Kemiksi ja Saageksi. Saage puhui vauhtiin päästyään tauotta tulevasta matkasta ja siitä, miten suuri kunnia oli saada auttaa meitä, taas… Lopulta Kem tönäsi häntä ja he siirtyivät tavaroillamme lastattujen vaunujen viereen. Katsoin kummissani kun he alkoivat lastata laukkuja ja laatikoita selkäänsä ja kaikenlaisista naruista roikkumaan itseensä. He saivat kuin saivatkin kaiken mukaan. Meillä kolmella oli vain pienet nahkalaukut tai –reput ja jousipyssyt. Minun kävi hieman sääliksi katajiamme.
      Kun olimme valmiita, otti Endar vielä viimeisen esineen vaunuista. Se oli linnunhäkki, jossa Valkovare istui kuuliaisena. Hän otti pienen linnun ulos häkistä ja antoi sille lapun nokkaan. Sitten hän nosti kätensä korkealle ilmaan ja lintunen lehahti lentoon. Ensin se liiteli hetken yllämme, mutta yhtäkkiä se lähti niin nopeaan lentoon, että viidessä sekunnissa en enää nähnyt sitä. Se oli kadonnut harmauteen sataman suuntaan.
      ”Mitä siinä lapussa luki?” kysyin.
      ”Että lähdimme nyt Pimeäänmetsään ja kysyin miten Kiorialla menee”, Endar vastasi ja huomasin viimeisten sanojen kohdalla todella huolestuneen sävyn. Hän huikkasi vielä jotain ajurille ja lähti sitten metsään. Me seurasimme.
      Pimeämetsä oli todella osuva nimi tälle tiheikölle. Tiellä kyllä oli ihan tarpeeksi valoisaa – sellaista kuin todella pilvisenä päivänä jollain sivukujalla olisi –, mutta kun katsoin metsään kuusien väliin, en nähnyt kovinkaan pitkälle. Metsässä oli hirveän tiheästi puita ja sen takia pimeää. Kävelimme vaitonaisina jonossa. Edessäni kulkevasta Saagesta huomasi, että hän olisi halunnut sanoa jotain, muttei uskaltanut rikkoa hiljaisuutta. Tätäkö tämä oli seuraavat – kuinka monta – kuukautta? En ollut koskaan vaeltanut kovin pitkiä matkoja, mutten väsynytkään niin nopeasti kuin olisin uskonut. Tuijottelin läheneviä Lunavuoria.
      Kun olimme kävelleet mielestäni ainakin neljä tuntia, alkoi jalkojani hiertää ja olin jo todella uupunut. Silloin alkoi sataa, ei paljon, mutta pientä ärsyttävää ripsimistä kuitenkin. Endar ehdotti ruokataukoa ja kaikki suostuivat heti. Sillä välin, kun Kem sytytti tulen – pelkällä käden heilautuksella - , me muut pystytimme laavun. Kem nosti pienen keittopadan tulelle ja istuuduimme märkään maahan. Yritin viritellä keskustelua.
      ”Oletteko te Timanttimaasta?” kysyin, vaikka tiesin vastauksen.
      ”Kyllä vain, ja ylpeitä siitä! Etkö nähnyt meitä Linnan pihalla?” Saage puolestaan kysyi. Muistelin lähtöpäivää, siitähän oli jo melkein kuukausi.
      ”Kyllä muistan”, vastasin, kun muistin nähneeni kaksi keijua toisissa vaunuissa.
      ”Monesko päivä tänään on?” jatkoin.
      ”10.60.”, Endar sanoi heti. Miten hän aina tiesi kaiken?
      ”Miten kauan tämä matka kestää, siis milloin tulemme takaisin?”
Neljä silmäparia tuijotti minua epäuskoisina.
      ”Miten ihmeessä me sen voisimme tietää? Matka voi kestää kaksi kuukautta tai kaksi vuotta. Ei meillä ole hajuakaan, missä se ruusu voisi olla!” Miren tiuskaisi. Hän oli selvästi jo luovuttanut Kiorian suhteen. Endar näytti tuskastuneelta ja otti keittoa. Muut seurasivat esimerkkiä. Sitten söimme hiljaisuuden vallitessa, taas.
      Sade ropisi mukavasti laavukankaaseen ja mietin tulevaa kävelyurakkaa. Kaksi vuotta? Ja vuosihan oli täällä vielä paljon pidempi. Voi ei…
      Kun kaikki olivat syöneet, pakkasimme laavun ja astiat. Kem nosti tavarat takaisin selkäänsä. Hän ei ollut puhunut kertaakaan minun kuulleni. Saagehan oli esitellytkin heidät. Osasikohan hän edes puhua? Asetuimme taas jonoon kapealle tielle ja jatkoimme vaellustamme tihkusateessa.
      Seuraavat kaksi päivää kulkivat samaan tylsään tahtiin. Nukuimme harmaassa teltassa vieri vieressä ja kävelimme harmaassa metsässä. Söimme viisi kertaa päivässä ja jatkoimme kävelemistä. Ainoat muutokset olivat se, että jalkani kävivät yhä kipeämmiksi ja se, että polku kävi yhä kapeammaksi. Kolmantena päivänä Valkovare – siitä lähin kutsuin sitä vain Vareksi – palasi. Olimme juuri pystyttämässä laavua, kun pieni lintu lennähti Endarin olkapäälle. Hän säikähti hieman, mutta toipui todella nopeasti, otti lapun linnun nokasta ja luki sen ääneen:

      ”Hyvä herra Kriegshart, kiitos tiedotuksestasi. Prinsessa Kioria on pahassa yskässä, muttei tunne tilaansa vielä mitenkään epävakaaksi. Kylmyyden ja kurkkukivun takia, hän ei saa enää mennä ulos linnasta. Muita rajoitteita ei vielä ole. Onnea! Tri Edelstein.”

      Olimme kaikki hetken hiljaa, sitten Miren rikkoi hiljaisuuden:

      ”No hyvä, ettei sen pahempaa kuitenkaan.” Hän heilautti hiuksensa olkapään taakse ja työnsi laavun tukikepin syvemmälle maahan. Tuntui kuin häntä ei kiinnostaisi yhtään. Minua ärsytti hirveästi Mirenin kevyt suhtautuminen asiaan.

      ”Kuka on Tohtori Edelstein?”, kysyin.

      ”Prinsessan henkilökohtainen lääkäri. Hän on koko Timanttimaan paras tohtori.” Emme puhuneet asiasta sen enempää, vaikka minulla olisikin ollut vielä paljon kysyttävää.

      Söimme tuhteja voileipiä valmiin laavun alla hiljaisuuden vallitessa. Minä en uskaltanut sanoa mitään. Sade ropisi laavukankaaseen ja puiden lehtiin. Olin läpimärkä ja väsynyt, mutta pian matkaa oli kuitenkin jatkettava.

      Illalla Kem ja Saage pystyttivät telttamme - niin kuin joka ilta - ja minä kävin märälle kaatuneelle puulle istumaan. Aukio oli epänormaalin pyöreä, kuin tarkalleen mitattu ympyrä. Kaikissa puissa oli jo syksyn värit ja monista olikin jo tippunut lehdet. Taivas oli harmaan musta – niin kuin aina. Jalkojani särki hirveästi ja olisin halunnut vain istua siinä koko loppu illan, mutta pian piti nousta iltapalalle.

      Nuotiolla paistettu liha maistui herkulliselta ja nautin liekkien lämmöstä, vaikkei se ylettänytkään ihan ytimiin saakka. Muut puhuivat iloiseen äänensävyyn, mutta minä ja Kem mietimme omiamme.

      En ollut ajatellut Derakin veistä tai tehtävääni vähään aikaan ja tajusin olevani huolissani. Mihin se puukko oli voinut laukustani kadota? Olin laivalla aina pitänyt reppua hytissäni, sieltä ei siis ollut voinut tippua mitään. Ainoa vaihtoehto oli, että joku oli penkonut sitä ja ottanut teräaseen. Minua puistatti.

      ”Onko sinulla kylmä?”, Endar kysyi ystävällisesti ja istuutui viereeni. Kem ja Saage katosivat juuri telttaan, mutta Miren istui yhä toisella puolella nuotiota ja tuijotti tuleen.

      ”Ei oikeastaan…”, sanoin, mutta huomasin samalla, että minulla tosiaan oli aika kylmä. Tulen lämpö ei riittänyt taistelussa syysyön kylmyyttä vastaan. Endar otti karvaisen takkinsa ja asetteli sen harteilleni, kuin aistien ajatukseni. Hymyilin kiitokseksi ja vedin takin tiukemmin ympärilleni.

      ”Meidän päämäärämme ovat siis Lunavuoret”, Endar aloitti osoittaen jo hieman lähempänä näkyviä valtavia vuorten rinteitä. ”Sinne on noin viikon matka. Kun puut alkavat harventua tiedät, että ollaan todella lähellä. Vuorten läheisyydessä ei nimittäin kasva mitään puita, mutta kun lähdemme rinnettä ylös, tulee vastaan taas puita. Luna-vuorilla kasvaa vain yhtä puulajia, kersiä. Se on havupuu, jonka neulaset ovat todella pitkät. Ne voivat kasvaa jopa metrin pituisiksi. Vuorilla on myös lunta ja paljon villieläimiä. Siksi meillä on niin paljon aseita mukanamme ja siksi useimmat keijut eivät vaeltele Lunavuorilla.”

      Endar selitti reippaasti ja tauotta. Minä kuuntelin kyllä, mutten katsonut häneen. Tuijotin Mireniä. Minusta tuntui kuin hänellä olisi jokin toinenkin syy kuin lämmittely sille, että hän jäi ulos kanssamme. Kun Endar oli päässyt petoeläin selostuksen loppuun ja alkoi kertoa Lomen-heimosta, nosti Miren yhtäkkiä katseensa liekeistä minuun. Silmäni laajenivat, koska säikähdin. Miren hymyili ilkeästi ja silloin tiesin kuka veitsen oli ottanut. Tuijotin Mireniä yhä kun hän nousi, käveli teltalle ja katosi sisälle.
      Endar oli laittanut kätensä ympärilleni, jottei minua palelisi ja kertoili yhä Lomen-heimosta. Nojauduin häneen ja tuijotin tuleen, mahtava resepti rauhoittumiseen. Luultavasti nukahdin siihen…

Kiorian Kirous, 2.osa Lunavuoret, luku 8

8.Merellä

      ”Puolen tunnin päästä saavumme satamaan!” Komeniksi ilmoittautunut ajuri kuulutti. Olin istunut aivan hiljaa noin kaksi tuntia. Lyhyet uneni olivat alkaneet painaa jo ennen matkan puoltaväliä, mutta jostain syystä päätin näyttää kuvankauniille Mirenille, että olin vahva. Endar ja Miss Timanttimaa olivat jutelleet joutavia, enimmäkseen äidistään Mariista. En uskaltanut puuttua heidän rupatteluunsa, joten vaikenin.
      Juuri tällä hetkellä kaikki olivat hiljaa ja ajattelin, että voisin vihdoin hieman nukkua. Silmäni lupsahtelivat vähän väliä. Jotta kuitenkin itsepäisen päätökseni takia pysyisin hereillä, päätin kysyä Endarilta asiaa, joka oli kalvanut minua jo pitkään. Käännyin hänen puoleensa ja selvitin kurkkuni. Endar ei nähtävästi ymmärtänyt vihjaisua, vaan luuli, että minulla vain oli kurkussa jotain. Hän ei räpäyttänyt silmäänsäkään, joten aloitin:
      ”Endar, miksi tarvitsette minut mukaanne? Minusta on vain haittaa, kun en osaa lentää ja niin edelleen. Miksi minut otetaan mukaan?”
Endar ja Miren kääntyivät kummastuneena minun puoleeni. Sitten Mirenin ilme muuttui. Hän näytti siltä kuin haluaisi sanoa: ”Niinpä, toivoisin, ettei meidän pitäisikään ottaa sinua mukaan.” En uskaltanut katsoa häntä silmiin vaan kuuntelin vastauksen varpaisiini tuijottaen. Onneksi Endar aloitti:
      ”On olemassa kirous, joka lankeaa joidenkin kuningassuvun naispuolisten jäsenten ylle. Kukaan ei koskaan ole selvinnyt tappavasta taudista, jonka kirouksen kantaja saa. Legenda kuitenkin kertoo, että Kirouksen saajan ihmiskaksoisolento voisi yhdessä Kultaruusun kanssa pelastaa sen uhrin. Emme tiedä milloin sinua tarvitaan, mutta saammepa nähdä.”
      Katsoin taas häneen ja huokasin. Olin siis väline, jolla Kioria voitaisiin ehkä pelastaa. Olihan se hienoa, että saatoin auttaa häntä, kai.
      ”Miksi olet niin varma että hänellä on juuri se tauti? Ehkä hän on muuten vain kipeä.”
      ”Se on kirous”, Miren vastasi kylmällä äänellä ja jatkoi:
      ”Kuninkaalle kerrottiin jo Prinsessan syntyessä, että tämä kuolisi ennen kun täyttäisi 20. Siksi sinua alettiin heti etsiä. Okariina II:sen mukaan Kultaruusu auttaa vain joka viidettä uhria. Joten matkamme on muutenkin jo toivoton.”
      Vaikenimme. Kioria ei saisi kuolla, ei missään tapauksessa, emme saaneet luovuttaa. Väsymys sai kuvan kuolleesta prinsessasta näyttämään vielä hirveämmältä. Estin kuitenkin kyyneleet, pidin pokerinaaman.
      Vähän ajan päästä minua alkoi taas nukuttaa aivan vietävästi. Yritin ajatella piristäviä asioita, niin kuin kahvia, liikuntaa, karkkeja… mikään ei oikein auttanut. Nojasin päätäni käsiini, mutta retkahtelin silti. Onnekseni Komen ilmoitti, että olimme perillä, juuri ennen kuin melkein tipuin lattialle. Hän tuli avaamaan vaunun ovet ja astelimme ulos.
      Olimme saapuneet vilkkaan markkinapaikan reunalle. Keijut kävelivät ja lennähtelivät kojulta toiselle. Myytävä oli kaikenlaista ruokaa sekä erilaisia tarpeellisia ja tarpeettomia tavaroita. Koko paikka näytti hyvin paljon tavalliselta torilta. Olisin halunnut mennä muiden sekaan ja katsella kojuja lähempää, mutta Komen johdatti meidät vaunujen toiselle puolelle.
      Ihanan kirkas sininen taivas oli suunnilleen samanvärinen kuin meri sen alla. Olimme satamassa. Tuhannet linnut liitelivät ja huusivat yläilmoista ja sadat kauniit puuveneet ja – laivat keinuivat pienessä aallokossa. Nostin jousipyssyni paremmin olalleni ja seurasin Endarin selkää suurta laivaa kohti. Tai ei se mitään Ruotsiin meneviin matkustajalaivoihin verrattuna ollut, mutta tämän sataman suurin alus kuitenkin.
      ”Neiti ja herra Kriegshart, neiti Klara, tulisitteko kanssani”, lyhyt ja paksuhko mies, jolla oli vihreä hattu, pyysi. Kävelimme leveää lankkua pitkin laivan kannelle. Sivusilmästäni näin, miten niistä toisista vaunuista, jotka olivat tulleet kanssamme samaa matkaa, nostettiin köysien avulla suuria laatikoita toiseen päähän laivaa. Osa tavaroista oli pienempiä laukkuja ja ne nostettiin lentämällä.
      Kannella oli jo aika paljon keijuja, jotka häärivät köysien ja purjeiden kanssa. En ollut koskaan ollut tällaisella vanhanaikaisella laivalla, mutta siltikään minua ei pelottanut yhtään. Se pullea mies johdatti meidät kapeita portaita alas ruumaan. Käytävä meni koko laivan päästä päähän ja sen varrella oli ovet hytteihimme. Minulla oli ikioma hytti, mutta sisarukset olivat samassa huoneessa. Oppaamme selitti vielä jotain ruuasta, mutta en kuunnellut, halusin vain nukkumaan. Kun meidät vihdoin päästettiin hytteihimme, en edes jaksanut vaihtaa vaatteitani, vaan heitin jouseni lattialle ja lysähdin suurelle mukavalle sängylle. Nukahdin varmasti sekunneissa.

      Koko merimatkamme oli todella mukava. Minulle ei tullut kertaakaan matkapahoinvointia, eikä yksikään myrsky osunut kohdallemme. Hyttinikin oli ihana. Kolme rivissä olevaa ympyrän muotoista ikkunaa olivat juuri ja juuri veden pinnan yläpuolella, ja niistä saattoi katsella merta ja taivasta. Niitten alla oli leveä tummasta puusta tehty sänkyni, jonka molemmissa päädyissä välkehti timantteja. Ihailin niitä aina ennen kun menin nukkumaan. Sängyn vieressä, seuraavalla seinällä oli valkoinen sohva, jonka tyynyt loistivat kultaisina. Seuraavalla seinällä oli ovi ja pieni pöytä sekä kaksi tuolia. Viimeisellä seinällä oli kirjoituspöytä – jonka alla oli suuri laatikko vaatteita -, peili ja vessanovi. Keskellä huonetta oli suuri kristallikruunu, jossa paloi aina iltaisin mukavasti kynttilöitä. Tila oli suuri ja todella hieno, mutta oli siellä oikeastaan vain ruoka – ja nukkuma aikoina.
      Suurimman osan ajastani vietin kannen takaosassa kaiteen yli kaukaisuuteen katsoen. Näin paljon suuria ja pieniä kaloja hyppimässä perässämme ja haistelin ihanaa meri-ilmaa. Tuuli heitteli hiuksiani mukavasti, eikä kukaan koskaan tullut häiritsemään minua. Se oli ihanaa.
      Kun olimme matkanneet vasta kolme päivää, aloin jo tottua uuteen unirytmiin. Päivät olivat monta tuntia pidemmät kuin kotonani, mutta yöllä saikin sitten nukkua pidempään.
      Olin melkein koko matkan vain omissa oloissani, mutta pari kertaa Endar tuli juttelemaan minulle. Mirenin näin vain kerran. Kun olin eräänä iltana laskeutumassa niitä kapeita portaita hyttiini, hän tuli minua vastaan. Katsoimme toisiamme sekunnin sadasosan vihaisesti ja sitten hän ahtautui ohitseni.

      Ruoka tuotiin kahdeksan kertaa päivässä omaan hyttiin. Ruokana oli usein jotakin kalaa ja salaattia, mikä sopi minulle, sillä rakastan kalaa. Aamuisin ja iltaisin minulle tuotiin leipää ja erilaisia outoja juustoja, joista uskalsin maistaa vain harvoja. Kahtena treenaamispäivänäni Linnassa olin syönyt vain neljä kertaa ja olin täällä laivalla aina todella täynnä. Yhtenä päivänä oli onneksi sienikeittoa – tai siltä se ainakin näytti – ja jätin sen väliin. Inhoan sieniä, vaikka ne olisi miten laitettu. Tarjoilija, joka toi ja haki ruuat näytti kummastuneelta, kun hän ensimmäisen kerran näki koskemattoman lautaseni. Minä vain hymyilin ja lähdin kannelle.
      Laivamatka kesti yhteensä kahdeksan päivää. Viimeisenä iltana Endar kysyi, voisiko hän tulla syömään iltaruokaa – päivän viimeinen ateria enne iltapalaa – kanssani. Yllätyin, mutta vastasin myöntävästi.
      Iltaruuan aikaan miestarjoilija toi pienen posliinisen keittokulhon huoneeseeni, jossa oli kuulemma mustekalasoppaa. Pyysin häntä tuomaan Endarinkin astiat minun huoneeseeni. Hän teki työtä käskettyä, mutta näytti hieman nyrpeältä. Kun hän oli tuonut kaikki aterimetkin, katoin pöydän mahdollisimman hienosti ja heitin ympäriinsä lojuvat vaatteeni suuren laatikkoon kirjoituspöydän alle. Juuri kun oli sulkemassa sen kantta, joku koputti oveen.
      Kiiruhdin avaamaan oven ja hymyilin leveästi Endarille, joka oli vielä koputusasennossa. Hän naurahti nopeudelleni, mutta kysyi sitten jostain ihan muusta:
      ”Mitäs sinä Kandorille teit?”
      ”Kenelle?” kysyin pelokkaana. Olinko minä tehnyt jotain?
      ”Tarjoilijalle. Hän näytti aika vihaiselta tullessaan minua vastaan äsken.”
Mietin hetken, mitä olin sanonut hänelle. En mitään erikoista.
      ”Pyysin häntä vain tuomaan sinunkin astiasi minun hyttiini. Eikö niin saa tehdä? Olen pahoillani.”
Endar vain nauroi.
      ”Niinpä tietysti… Hän on vain vanhanaikainen. Hän suuttui siitä, että tulen sinun hyttiisi illalla, koska minulle on jo määrätty vaimo.” Hän naurahti vielä ja kävi sitten pöydän ääreen istumaan. Tuijotin häntä ja jäädyin, niin kuin ensimmäisellä kerralla kun tapasimme. Endar antoi minulle aikaa, ei välittänyt oudosta käytöksestäni vaan otti keittoa ja alkoi syödä.
      Monen kymmenen sekunnin kuluttua toivuin ja istuuduin häntä vastapäätä, mutten ottanut ruokaa.
      ”Miten voit lähteä näin vaaralliselle matkalle, jos sinulla on vaimo kotona odottamassa?”, kysyin.
      ”Tämähän on suuri kunnia, saada palvella prinsessaa näin. Kyllä hän olisi halunnut, että jään, mutta hän on paljon tärkeämpi kuin minä. Sitä paitsi, ei prinsessa vielä minun vaimoni ole, häiden pitäisi olla vasta ensi vuonna. Siihen asti minun on käyttäydyttävä kuin olisin tavallinen alamainen.” Nyt Endar katseli kasvojani, analysoiden sanojen herättämiä tunteita. Pidin pokerinaaman, mutta sisällä kuohui: Kioria oli luvattu Endarille? Se sai minut tuntemaan hämmästystä. Pidin Endarista todella paljon, kateutta. Hän sanoi sen noin kepeästi, jonkunlaista vihaa. Endar oli kuitenkin halunnut tulla minun hyttiini illalliselle, kummastusta ja mielihyvää.
      ”Oletko sinä kuninkaallinen? Tai siis tuleeko sinusta kuningas?”, kysyin, jotta olisi, jotain sanottavaa. Hänen tuijotuksensa häiritsi minua valtavasti.
      ”En ole kuninkaallisesta suvusta, mutta hyvin rikkaasta ja tunnetusta sotilassuvusta. Kuninkaallisille on usein valittu puoliso meidän suvustamme. Ja kyllä, minusta tulee kuningas, mutta Timanttimaassa prinsessa tai kuningatar on se joka määrää. Minulla ei siis tule olemaan mitään määräysvaltaa. Ymmärrätkö?”
      Nyökkäsin heikosti ja sulattelin asiaa. Kioria olikin sanonut pitävänsä Endarista, mutta ei heidän välillään mitään – näkyvää ainakaan – ollut. Tämä oli aika iso uutinen, eikä minun tehnyt mieli syödä, joten odotin vain kun Endar ahtoi sisäänsä kolme annosta keittoa ja selitti siitä, miten paljon keijujen piti syödä, jottei energia loppuisi. Kysäisin välissä, mitä tapahtuu, jos energia loppuu kokonaan. Hän selitti, että silloin pyörtyy ja jos ei saanut nopeasti energiaa, saattoi jopa kuolla. Se oli aika masentavaa kuunneltavaa, joten yritin keskittyä katossa roikkuvaan kristallikruunuun.
      Vaikka olin jo aika lailla tottunut päivä- ja unirytmiin, olin iltaisin aina todella väsynyt. Endar huomasi sen ja ehdotti syötyään, että menisimme sohvalle istumaan. Se olikin paljon mukavampaa. Aloimme jutella elementeistä.
      Niitä on neljä – tai viisi, miten sen nyt ottaa -: maa, ilma, tuli ja vesi. Endarin ja Mirenin elementti oli vesi. Minun oli kuulemma maa.
      ”Mistä tiedät sen?”, kysyin uteliaana, mutta haukottelin heti perään, mikä vähän laimensi innostunutta sävyäni.
      ”Siihen on monia syitä. Tykkäät olla yksinäsi, sinulla on paksut hiukset, olet ystävällinen ja järkytyt helposti. Kiorian elementti on myös maa, ja kaksosilla on aina sama elementti. En kylläkään ole varma päteekö sama kaksoisolentoihin.” Hän virnisti hassusti minulle ja hymyilin takaisin.
      Niin sanottu viides elementti, tai niitä yhdistävä voima, on natur. Niillä keijulla, jotka hallitsevat kaikkia viittä elementtiä, on naturin voima. Endarilla oli natur, mutta sen omistaminen ei ollut yleistä. Vain harvoilla Timanttimaan asukkailla oli natur. Keijut osasivat siis taikoa, mutteivät mitä tahansa. He osasivat vain niihin elementteihin, joita hallitsivat, liittyviä taikoja. Endar latoi minulle esimerkkejä taioista, joita osasi: laannuttaa tuulta, tehdä maanjäristyksiä, sytyttää tulta, liikutella aaltoja, jäädyttää vettä, siirrellä esineitä ajatuksen voimalla, sulattaa lunta, olla tunteja veden alla hengittämättä… Taikominen ei kuitenkaan ollut jokapäiväistä, koska se vähensi energiaa huomattavasti, samoin kuin lentäminen. Tylsää, kun osasi taikoa ja lentää, muttei voinut käyttää kykyjään niin usein.
      Vilkaisin kelloa, joka roikkui sänkyni yläpuolella, ikkunoiden välissä, sillä olin aivan poikki. Halusin nukkumaan, vaikka Endarin selitykset olivat todella kiinnostavia. Kello näytti 27:55. Kolmekymmentä olisi keskiyö, joten oli jo aika myöhä. Kandor ei ollut tuonut iltapalaa, vaikka yleensä se tarjoiltiin jo 26:30. Varmaan ettei häiritsisi meitä. Endar huomasi katseeni kellossa ja nousi seisomaan. Olisin oikeastaan halunnut istua hänen kanssaan koko yön siinä sohvalla jutellen keijuista, mutta väsymys painoi jo silmiäni kiinni. Nousin kättelemään häntä.
     ”Hyvää yötä, nähdään huomenna!” sanoin, mutta hän ei tarttunutkaan ojennettuun käteeni vaan halasi minua lujasti. Hänen lämpönsä huokui kasvoilleni, jotka nojasivat muutaman sekunnin hänen olkapäähänsä. En olisi halunnut päästä irti…
      Silloin joku avasi oven. Endar päästi minut heti otteestaan ja pääsin näkemään kuka ovella seisoi. Kandor tuijotti meitä suu ammollaan, iltapalatarjotin käsissään. Sitten hänen ilmeensä muuttui vihaiseksi ja hän vain laski tarjottimen pienelle pöydälleni ja lähti. Endar nauroi, vaikka minä olin todella hämilläni ja nolona. Hän hymyili minulle ihanaa hymyään, toivotti hyvää yötä ja lähti.
      Tungin yhden leivän suuhuni ja vaihdoin sitten yömekon ylleni. Kandor tuli hakemaan iltapalatarjotinta muutaman minuutin päästä – yleensä hän ei ikinä hakenut ruokaa niin nopeasti pois – ja yritin pyytää anteeksi, mutta hän vain mumisi jotain siitä, ettei se ollut hänen asiansa ja lähti mitä pikimmiten, katsomatta minua kertaakaan silmiin. En jaksanut välittää hänen vihaisuudestaan, koska olin niin väsynyt, vaan ryömin peiton alle ja nukahdin todella nopeasti, niin kuin kaikkina muinakin iltoina laivalla. Viimeinen ajatukseni oli Endarin lämmin halaus.