13.Ramus
Jalkani
parantui huimaa vauhtia, mutta kävelin silti aina tukikeppini kanssa.
Lumimyrskyn jälkeen kesti monta viikkoa, ennen kuin lunta satoi uudestaan ja
silloinkin vain vähän. Kuukaudet liukuivat huomaamattomasti ohitse ja
hämmästyin kun kerran kysyin Endarilta päivämäärää.
”1.80.” Jo
80:nes kuukausi? Kysyin miten korkealla olimme, mutta sitä Endar ei tiennyt.
Hän veikkasi suunnilleen vuoren puoltaväliä, eli 17 kilometriä.
”Niin
korkealla?”, henkäisin vaikuttuneena. Tämä Luna-vuorten korkein vuori oli
huikean korkea. Siitä lähtien kiipesin ja kävelin hieman varovaisemmin, etten
vain putoaisi alas. Se oli tietysti naurettavaa, mutta minua huimasi aina kun
ajattelin kuinka korkealla olimme.
Kuukausien
kuluessa tajusin minun ja Endarin tulevan yhä läheisemmiksi. Pidimme usein
toisiamme kädestä ja Endar kertoili minulle Titanin maiden historioista. Kun
söimme, istuin joskus hänen sylissään ja hän piti aina käsivarsiaan ympärilläni
kun nukuimme. Olisin toisinaan kylmimpinä päivinä halunnut vain sukeltaa hänen
takkinsa alle ja painautua hänen rintaansa vasten. Joskus en saanut katsettani
irti hänen täydellisen komeista kasvoistaan ja huomasin hänenkin katselevan
minua. Olisin halunnut puhua hänen kanssaan siitä, mitä palattuamme Timanttimaahan
tapahtuisi, mutten uskaltanut tai viitsinyt ottaa sitä koskaan puheeksi.
Huomasin myös,
että Miren katseli meidän varmasti-enemmän-kuin-ystäviä suhdettamme
harmistuneena, muttei koskaan sanonut suoraan mitään. Kem ei tietenkään koskaan
sanonut mitään, joten kaikki vaikenivat asiasta.
Näin yhä usein
unia lentämisestä. Se oli niin vapaa tunne, keveä. Kerran näin sellaisen unen,
jossa olin kotona, ihmisten maailmassa – mikä oli outoa, koska en ollut todella
pitkään aikaan nähnyt unta siitä – ja heräsin aamulla. Nousin ylös ja kävelin
ikkunalle. Yhtäkkiä äitini ilmestyi ikkunan ulkopuolelle siivet selässään.
”Tule lentämään
kulta!”, hän kutsui ja minä kiipesin ikkunalaudalle. Levitin siipeni ja lähdin
liitelemään kotikaupunkini ylle. Sitten kaupunki vaihtui metsäksi ja lopulta
mereksi. En nähnyt rantaa missään ja lensin nopeampaa. Äitiänikään ei enää
näkynyt. Olin yhtäkkiä todella peloissani. Silloin kuulin jonkun nuuhkivan
vieressäni. Käännyin katsomaan, mutten nähnyt ketään. Tuo haistelemisen ääni ei
sopinut tänne aavalle merelle lainkaan. Mikä se oli? Kuulin uudestaan, kuinka
joku – selvästikin eläin – nuuhki vieressäni. Avasin silmäni ja tajusin että,
olin teltassa, Endarin vieressä. Huokasin helpotuksesta, sillä yksinään
rannattoman meren yläpuolella lentäminen oli ollut melkein painajainen.
Käännyin
kauhuissani, kun kuulin saman nuuskimisäänen teltan ulkopuolelta. Oliko se
ollut unessanikin? Joku tosiaan nuuhki telttaamme. Olin hetken ihan hiljaa – en
edes hengittänyt – ja sitten kuulin kuinka askeleet loittonivat ja se jokin oli
poissa. Oli vaikeaa saada uudestaan unta, mutta onnistuin siinä jonkin ajan
päästä.
Heräilin vielä
muutamaan kertaan yöllä ja lopulta päätin nousta ylös. Heräsin ensimmäistä
kertaa ensimmäisenä ja ryömin takin puettuani ulos. Oli niin aikainen aamu,
että oli vielä hämärää. Otin teltasta paksun peiton mukaani ja istuuduin sen
päälle lumeen. Jalkaani ei enää sattunut juurikaan. Olin ottanut jouseni
mukaan, jos vaikka se nuuskia tulisi takaisin.
Aurinkoa ei
näkynyt paksun pilvikerroksen takaa, mutta huomasin kuinka valonmäärä lisääntyi
hitaasti siinnä istuessani. Olimme tällä hetkellä yhden kersimetsän vieressä ja
tuijottelin lumen peittämiä puita. Ne olivat itse asiassa aika kauniita. Polku,
jota kuljimme, kiemurteli metsän reunaa ylöspäin. Seurasin sitä katseellani ja
näin miten se katosi pilviin. Olimme jo usein nähneet alapuolellamme pilviä ja
kulkeneet niiden läpikin. Se oli minusta upeaa ja aivan uusi kokemus, niin kuin
melkein kaikki muukin täällä. Koska lumi peitti maaston, ihmettelin missä
täällä saattaisi olla kukkia. Kultaisia ruusuja.
Endar oli
lähettänyt Varen välityksellä Tohtori Edelsteinille viestin silloin kun olimme
vielä vuorten juurella – siitä tuntui kuluneen ikuisuus – ja Edelstein oli
vastannut Kiorian olevan vähän huonommassa kunnossa. Silloin olimme kulkeneet
vasta pari kuukautta. Endar oli lähettänyt heti vastauksen sijainnistamme,
mutta Vare ei ollut vieläkään palannut. Tulisikohan se koskaan tässä kylmyydessä...
Miren työntyi
ulos teltasta ja hymyili minulle. Se oli ensimmäinen ystävällinen hymy, jonka
hän oli minulle näyttänyt. Hymyilin takaisin.
”Huomenta”,
sanoimme samaan aikaan ja hän tuli viereeni istumaan. Olin juuri kysymässä
aamupalasta, kun huomasin pienen parrakkaan miehen metsän reunassa vain
kymmenen metrin päässä meistä. Hänellä oli kokoonsa nähden valtava keihäs
kädessään, mutta se ei ollut kohotettuna, heittoasennossa. Kun kääpiö tajusi
minun huomanneen hänet hän puhisi jotain harmistuneena ja lähti kävelemään
luoksemme. Miren huomasi vasta nyt, ettemme olleet kahden. Häneltä pääsi
erittäin vaimea kirkaisu, jonka hän tukahdutti kädellään.
”Päivää”,
aloitin varovaisesti puristaen koko ajan joustani molemmin käsin. Mies suuntasi
ruskeat silmänsä suoraan minuun.
”Aamun
tervehdys”, hän sanoi karhealla matalalla äänellä. Miren säpsähti.
”Kuka sinä
olet?”, kysyin heti perään. Miekkonen väänteli käsiään vaivautuneena ja
rykäisi.
”Olen Ramus.
Lomen-heimon päällikön poika. Tulin tarkistamaan, ketkä ovat tulleet näin
lähelle kyläämme. Onko tuolla teltassanne vielä joku?” Ramuksen r-kirjaimet
rahisivat oudosti hänen puhuessaan. Hän näytti jo aika vanhalta. Päällikön
poika? Siinä tapauksessa päällikön pitäisi olla todella vanha. Kosken heti vastannut, otti Miren puheen vuoron.
”Veljeni ja
tavaroiden kantajamme.”
”Teitä on siis
neljä…”, Ramus mumisi itsekseen ja käveli vielä vähän lähemmäs. ”Mitäs te
täällä vuorilla teette?”
”Etsimme
kult-” Miren vaiensi minut katseellaan.
”Etsimme
kulkureittiä Kodanista Ruukkiin. Olemme Timanttimaan kuninkaan asialla”, Miren
korjasi lauseeni. Katselin hämilläni lumeen.
”Vai niin…”
Seurasi pitkä hiljaisuus. Yritin keksiä jotain sanottavaa, mutten saanut mitään
päähäni. Onneksi Ramus kysyi lopulta:
”Oletko
satuttanut jalkasi?” Jalkani ympärillä oli yhä valkoinen side, vaikka haava oli
jo melkein parantunut.
”Karhu puri
minua”, sanoin hitaasti.
”Olen
pahoillani.”Ramus nyökkäsi minulle osaaottavasti. ”Mihin suuntaan olette
lähdössä?”
”Ylöspäin”,
Miren vastasi kuivasti. Silloin Endar ja Kem ryömivät ulos teltasta ja
seisahtuivat pian paikoilleen.
”Hän ei ole
vaarallinen!”, huudahdin, kun Endar jännitti jousensa, jota hän kantoi aina
mukanaan. Onneksi hän kuunteli minua ja kysyi:
”Kuka olet?”
Ramus selitti uudestaan henkilöllisyytensä ja lisäsi sitten:
”Jos olette
menossa ylöspäin, voisitte poiketa Kodissamme. Meillä on paljon vierassänkyjä
ja pian on Luna-juhla. Olisi kunnia jos saisimme vieraita!” Hän hymyili
leveästi. Hymy näytti hieman kierolta kaiken sen parran ja ryppyjen alla, mutta
ymmärsin, että hän tarkoitti hyvää. Mietin hetken mitä Luna tarkoitti ja
muistin sitten sen olevan kuu latinaksi.
”Se olisi
ihanaa!”, vastasin, ennen kuin olin kysynyt muilta. Vilkaisin heidän
reaktioitaan. Kem näytti surulliselta, kuten aina, Miren mulkoili minua
moittivasti, mutta Endar hymyili hyväksyvästi.
”Hyvä!
Kävelette vain tätä polkua ylöspäin ja haarautumasta oikealle. Milloin jatkatte
matkaa?” Tällä kertaa annoin Endarin vastata.
”Luultavasti
huomenissa.” Ramus melkein hyppi ilosta saatuaan kutsuttua meidät ja hyvästeli
kaikki oikein kädestä pitäen, sitten hän lähti.
Olipa hän
lyhyt, ajattelin kääpiön kadottua näköpiiristä, mutta ehkä se johtui siitä,
että Endar oli seisonut vertauskuvana. Nyt hän tuli huovalleni istumaan ja
aloitti taas kertomaan Lomen-heimosta.
”He ovat
todella ystävällisiä, mutta kukaan ei koskaan käy heidän luonaan, koska he
elävät niin korkealla. Monikaan keiju ei kuljeskele täällä, siksi hän varmaan
halusi meidät heti vieraakseen. He asuvat pienessä kylässä Vuorten
keskipaikkeilla. Eli olemme tosiaan nyt puolessavälissä.” Kuuntelin loppupäivän
Mirenin ja Endarin keskustelua erilaisista pienistä heimoista ympäri Titania. Kem
laittoi kuuliaisesti ruokaa ja tarjoili sitä meille. Keitto lämmitti ihanasti.
Illalla menimme
aikaisin nukkumaan, enkä minä saanut unta. Endar laittoi unissaan – tai
tahallaan – kätensä ympärilleni ja olin siitä kiitollinen. Juuri kun olin
nukahtamassa, kuulin teltan ulkopuolelta taas nuuhkimista. Hetken olin
peloissani, mutta sitten uteliaisuus vei voiton. Hivuttauduin Endarin käden
alta teltan suuaukolle. Avasin solmun mahdollisimman hiljaa, mutta nopeasti.
Nostin toista ovikangasta ja tihrustin ulos.
En nähnyt
melkein mitään. Melkein täysi kuu kyllä loisti taivaalla, mutta sen valo ei
riittänyt valaisemaan maahan asti. Nuotiomme oli vielä hiilloksella ja hitaasti
totuin pimeyteen. Erotin tukin, jonka päällä Kem oli pilkkonut keitto aineksia
ja polun, joka lähti yläviistoon. Katselin ympärilleni, mutten huomannut mitään
uhkaavaa, joten konttasin kokonaan ulos teltasta pelkkä yöpuku päälläni.
Toisella kädelläni vedin jousipyssyäni perässäni. Ryömin teltan taakse, mutten
nähnyt sielläkään mitään. Kylmyys alkoi hiipiä sisääni, kun paljaat käteni ja
jalkani koskettivat lunta. Tajusin, että olin varmaan karkottanut eläimen pois.
Kun lähdin konttaamaan teltan toista puolta, törmäsin kiveen joka oli lumen alla.
Käänsi hieman kurssiani ja haparoin vapaalla kädelläni eteeni. Aivan teltan
kulmalla käteni upposi johonkin karvaisen, joka murisi.
Valtava susi
käänsi päänsä niin, että näin sen himmeässä valossa kiiltävät silmät.
Peräännyin nopeasti ja olisin halunnut huutaa pelosta. Miksen huutaisi? Saisin
ehkä apua. Avasin suuni, mutta silloin susi nousi jaloilleen ja otti askeleen
eteenpäin. Silmäni laajenivat – niin kuin aina kun olin peloissani – eikä
huuliltani kuulunut enää mitään ääntä.
Vasta kun susi
oli ottanut toisenkin askeleen, muistin jouseni. Nostin sen liian äkkinäisellä
liikkeellä eteeni ja peto murisi paljastaen hampaansa. Otin ainoan nuolen, joka
minulla oli mukanani ja jännitin aseeni. Käteni tärisivät ja olisin jo halunnut
ampua, mutta tiesin, etten voisi tappaa sutta yhdellä nuolella tästä kulmasta.
Vasta kun se hyppää, vasta kun se hyppää, hoin itselleni ja katseeni porautui
suden keltaisiin iiriksiin. Kylmä tärisytti käsiäni ja koko ruumiini vapisi.
Näin pimeässä en varmasti osuisi. Susi laski päätään alemmas ja murisi
uudestaan.
Muut eivät
nähtävästi olleet kuulleet mitään, sillä oli luonnottoman hiljaista. Tajusin,
etten hengittänyt. Sitten petokin lopetti rahisevan hengityksensä, sulki
silmänsä ja muutaman sekunnin ajan oli täysin hiljaista, pimeää, rauhallista ja
kylmää.
Silmät.
Ponnistus.
Hyppy.
Ampuminen.
Kirkaisu.
Paino.
Hiljaisuus.
Susi oli
päälläni, enkä pystynyt liikkumaan, mutta huomasin onnekseni, ettei sekään. Sen
turkki tunki nenääni ja suuhuni ja oli vaikeaa saada ilmaa keuhkoihin. Eläin
hengitti myös raskaasti, haavoittuneesti ja lopetti sitten rahisevaan
puuskaukseen. Se oli kuollut.
Yritin työntää
sutta pois päältäni, mutta se oli liian painava. Kuulin askeleita lumessa. Joku
nosti suuren ruhon ja haukoin kylmää ilmaa. Endar nosti minut käsivarsilleen ja
nyt huomasin miten jäässä olin. Endar sanoi jotain lempeällä äänellä, mutten
kuullut.
Olin
järkyttynyt ja shokissa. Mitä jos en olisi osunut? Mitä jos en olisi ollut
tarpeeksi nopea? Mitä jos kukaan ei olisi herännyt huutooni? Mitä jos en olisi
päässyt pois suden alta? Mitä jos en olisi ottanut jousipyssyä mukaani?
Hampaani
kalisivat yhteen, enkä tuntenut jalkojani. Nyt olin sisällä teltassa ja Endar
asetteli peittoja päälleni. Hyvä, olin varmasti jäätymispisteessä. Miren
tuijotti minuun vihaisesti ja kävi sitten takaisin nukkumaan. Kem näytti siltä
kuin ei olisi herännytkään. Tärisin ja soimasin itseäni. Mitä oikein olin
ajatellut? Sen karhu-jutun jälkeenkin olin mennyt yksin ulos yöllä. Olin aivan
liian utelias. Suljin silmäni ja tunsin Endarin lämmön kyljessäni. Käännyin
häneen päin ja lämpenin nopeasti. Tajusin, että oli hyvä, että olin järkyttynyt
niin paljon, sillä nyt en pystynyt edes itkemään. Hymyilin itsekseni
oivallukselleni ja nukahdin.
Seuraava päivä
oli aurinkoinen. Vaikkei loistavien säteiden lämpö yltänytkään kasvoilleni,
nautin valon näkemisestä. Lumi kimalteli ja olin heti paljon reippaammalla
tuulella. Tämä oli jo toinen aurinkoinen päivä koko matkallamme!
Ruoka- ja
lepotauolla söimme ihanaa raikasta salaattia. Siitä tuli mieleen Saage, koska
hän oli aina laittanut salaatin ja huomasin, että Kem näytti tavallista
surullisemmalta. Säälin häntä ja olin itsekin surullinen, mutta yritin ajatella
jotain muuta, jotteivät tunteet pääsisi valloilleen.
Kun ihanan
aurinkoinen päivä oli jo hämärtymässä, haarautui polusta pieni tie oikealle. Se
sukelsi pieneen kersimetsään ja sitten sieltä ulos. Säikähdin kun huomasin
pienen hahmon tulevan meitä vastaan. Tämä mies näytti aika lailla Ramukselta,
hänellä oli samanlaiset pörröiset hiukset ja parta, pienet silmät ja vihreän
ruskeat vaatteet. Kasvonpiirteistä kuitenkin tunnisti, ettei hän ollut
päällikön poika. Heti kun hän oli parin metrin päästä meistä, hän nosti pienen
kätensä Stop-merkiksi. Pysähdyimme, vaikkei pikkumies mitenkään olisi voinut
estää meitä jatkamasta.
”Keitä
olette?”, hän kysyi hassun möreällä äänellä. Minua hymyilytti, mutta Endar
osasi vastata asiallisesti:
”Olen Endar
Kriegshart ja tässä on siskoni Miren Kriegshart, ihminen Klara Lahtinen ja
tavaroiden kantajamme Kemenis Birkenast. Päällikkönne poika on kutsunut meidät
vieraiksi Luna-juhlaanne”, Endar selitti osoittaen kaikkia lausuessaan nimemme.
Hän ja pätkä tuijottivat hetken toisiaan ja sitten miekkonen käänsi katseensa
minuun.
”Ihminen?”
Tunsin punastuvani hieman enkä osannut muuta kuin nyökätä. Onneksi hän jatkoi
pian minusta välittämättä: ”Hyvä on, tulkaa perässäni.”
Lomen-heimon kylä - Koti, niin kuin he
sanoivat – oli vielä pienempi, kuin olin kuvitellut. Puisia taloja oli yhteensä
7 ja ne olivat yhtä lukuun ottamatta kaikki tavallisten kesämökkien kokoisia.
”Tässä talossa asuu vain päällikön perhe,
mutta kaikissa muissa asuu monta sukua yhdessä.
Hankimme kaiken ruuan vuoriltamme, paitsi tietysti Luna-juhlan aikaan.
On mukavaa, että satuitte juuri nyt Kotimme lähelle”, Fediksi esittäytynyt
kääpiö selitti kun seisoimme kylän pienellä keskiaukealla. Olin juuri
kysymäisilläni, missä Ramus oli, kun hän astui ulos Fedin päälliköntaloksi
osoittamasta rakennuksesta. Hän hymyili rumaa lämmintä hymyään ja toivotti meidät
tervetulleiksi Kotiin.
Ensin saimme syödä Ramuksen kanssa
lämpimässä tuvassa. Suuressa kömpelösti rakennetussa takassa paloi suuri
nuotio, jonka lämpö oli taivaallista pitkien kylmien kuukausien jälkeen.
Palavat puut naksahtelivat ja paukahtelivat vähän väliä. Se oli erittäin
tervetullut ääni. Tupa oli aika pieni huone, jonka keskellä oli pöytä ja
penkit. Seinillä oli harmaan valkoisia maalauksia, jotka esittivät lumisia
maisemia ja kuutamoöitä.
Ruuaksi oli jonkin sorkkaeläimen lihaa ja
keitettyjä kersin neulasia. Ne maistuivat hieman parsalta ja liha oli sitkeää
mutta hyvää. Endar ja Ramus juttelivat vuorien villieläimistä, mutta minä en
kuunnellut. Mietin jostain syystä Kioriaa ja Pirgitiä. Vare ei ollut palannut
moneen kuukauteen. Toivoin todella, että Pirgit piti huolta tyttärestään. Ja
mitä sitten tapahtuisi, kun menisimme takaisin. Menisikö Endar tosiaan Kiorian
kanssa naimisiin?
Ramuksen korotettu ääni katkaisi
ajatukseni:
”Saisinko pyytä teitä isäni huoneeseen?
Hän haluaisi kovasti tavata teidät.” Nousimme pöydästä ja hän ohjasi meidät
toiseen huoneeseen. Minua jännitti hieman, mutta aivan turhaan.
Päällikkö oli todella vanhan näköinen. Valkoiset hiukset ja parta ulottuivat
puisella valtaistuimella istuvan miehen syliin asti ja näyttivät siltä kuin
niitä ei olisi ikinä harjattu. Naama oli tuhansien uurteiden ja ryppyjen
valloittama. Vaikka näky oli hieman outo, oli mies itsessään erittäin mukava.
”Hyvää iltaa teidän korkeutenne”, Endar
aloitti ja kumarsi. Me muut seurasimme esimerkkiä.
”Ei teidän tarvitse minua kumartaa
ystävät. Tehän te niitä kuninkaallisia olette. Timanttimaasta kuulemma. Ja
sanokaa vain Kondus. Se on oikea nimeni. Tervetuloa matalaan majaani!”
Päällikkö Konduksen ääni oli syvä ja lämmin, hyvin vanha. Hymyilin hänelle
automaattisesti ja hän hymyili takaisin mustat silmät paksujen harmaiden
kulmakarvojen alla tuikkien.
”Voitte nukkua minun talossani ja syödä
minun ruokaani. Olen vain iloinen kun saan palvella teitä. Minulla on vain yksi
vasta palvelus pyyntö…” Vanhuksen ääni hiipui Endarin alle:
”Kiitos vieraanvaraisuudestanne, mutta me
jatkamme matkaa jo tänään.” Hän katsahti minuun ja ravistin päätäni
kieltävästi. Halusin jäädä tänne, enkä ymmärtänyt miksi meidän piti niin äkkiä
lähteä.
”Mutta… Pyydän, jääkää luoksemme.” Nyt
päällikkö kuulosti jo jotenkin epätoivoiselta ja hymy oli kaikonnut. Hän halusi
meiltä selvästi jotain muutakin kuin vain, että söisimme hänen ruokiaan.
Katselin häntä huolissani. Pidin kovasti tämän paikan keijuista ja lämmöstä. En
olisi halunnut lähteä.
”Keskustelemme asiasta”, Miren sanoi
sanattomaksi jääneen Endarin puolesta, joka halusi miellyttää minua, mutta myös
– jostain syystä – jatkaa matkaa. Seurasin Mireniä Kem ja Endar perässäni ulos
pimeään yöhön.
”Miksi meidän nyt jo pitäisi lähteä?”,
kysyin heti kun ovi oli sulkeutunut. Endar otti suuren takkinsa taskusta
paperilapun ja luki sen ääneen:
”Hyvä herra Kriegshart, olette siis nyt
vasta muutaman kilometrin korkeudessa? Se on harmillista, sillä prinsessan
kunto on laskenut radikaalisti. Hän yskii tauotta ja valittaa kylmyydestä sekä
pääkivusta. Hän ei saa enää nousta vuoteestaan. Kova kuume nousee ja laskee.
Kiirehtikää! Tri Edelstein.”
Hetken oli aivan hiljaista kun minä
tuijotin toisia pelokkaana.
”Milloin Vare palasi?”, halusin tietää.
”Viime viikolla. Lähetin heti takaisin
viestin, jossa sanoin, että olemme jo yli vuorten puolenvälin ja että
kiirehdimme”, Endar sanoi hiljaisella äänellä.
”Olisin niin halunnut jäädä tänne…”
voihkaisin. Kioria oli siis jo todella huonossa kunnossa. Miksen minä ollut
mitenkään heikontunut, koska olimmehan me kaksosia. Meillä oli jokin yhteys,
olin sitä aivan varma, mutta tunsin olevani ihan hyvässä kunnossa, itse asiassa
paremmassa kuin hyvässä kunnossa. Olin muuttunut vahvemmaksi ja kuntoni oli
parempi kuin koskaan. Miten niin saattoi tapahtua?
Endar hölkkäsi talon eteen jätettyjen
tavaroidemme luokse ja alkoi nosteella laukkuja selkäänsä. Miren ja Kem tekivät
samoin. Minä en liikahtanutkaan, mutta kun Endar lähti Kodin porteille, huusin
hänen peräänsä:
”Minne sinä menet? Meidän täytyy sanoa
hyvästit!” Endar kääntyi ja näytti hetken olevan kahden vaiheilla ja juoksi
sitten takaisin viereeni. Odotin hänen sanovan jotain niin kuin ’Anteeksi
kulta, mennään takaisin sisälle’, mutta hän kuiskasikin:
”Meidän on lähdettävä heti, jos haluamme
päästä pois. Etkö huomannut päällikön äänensävyä? Hän haluaa meidän tekevän
jotain hänelle, emmekä ehdi nyt jäädä auttamaan häntä. Tule!” Hän tarttui
ranteeseeni ja alkoi vetää minua porteille. Muut tulivat perässä.
Kun tulimme porteille, Endar avasi ne
pelkällä kädenheilautuksella ja muutamalla taikasanalla. Se näytti upealta,
mutten ehtinyt jäädä ihmettelemään taikuutta, kun minua jo vedettiin poispäin
Kodista. Yhtäkkiä jalkani irtosivat maasta kun Endar vetäisi minut
käsivarsilleen ja levitti siipensä. Hän nousi lentoon, halusi olla vielä
nopeampi. Miren ja Kemkin lensivät nyt. Seurattiinko meitä? Pelosta huolimatta
tuntui ihanalta liitää yötaivaalla, kuin osaisin itsekin lentää.
Samassa jokin naru tarttui nilkkaani ja
riuhtaisi rajusti. Putosin yhtäkkisen nykäyksen takia Endarin käsivarsilta
alas, alas, alas…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti