Kiorian Kirous, luku 14

14.Luna-juhla

     

      Vahvat käsivarret tarttuivat minuun ennen kuin iskeydyin maahan. Ne laskivat minut kylmään lumeen. Avasin silmäni ja yritin paikantaa pelastajani. Ympärilläni seisoi monta lyhyttä miestä selin minuun päin. Heidän välistään näin Endarin, Mirenin ja Kemin laskeutuvat vähän matkan päähän polulle. Ramus tunki kääpiöiden lauman läpi luokseni ja nosti minut pystyyn. Minua huimasi hieman, mutta se meni nopeasti ohi. Hän veti minut perässään ulos piiristä.

      ”Me tarvitsemme teitä!”, hän huusi Endarille. ”Olen niin pahoillani siitä, että jouduimme käyttämään tällaisia keinoja. Olisitte vain jääneet luoksemme ja kaikki olisi käynyt paljon vaivattomammin. Asia on niin, että…” Ramuksen möreä ärrien kohdalla rahiseva ääni hiipui, kun hän ei osannut lopettaa lausettaan. Hän mietti hetken ja veti sitten syvään henkeä:

      ”Autatte meitä tai tyttö jää tänne”, hän sanoi nopeasti ja hänen äänensävystään huomasi, ettei hän olisi halunnut sanoa sitä. Endar astui heti eteenpäin ja nosti kätensä antautumisen merkiksi.

      ”Autamme teitä parhaamme mukaan”, hän sanoi kuuluvalla äänellä.

      ”Kiitos”, Ramus vastasi yksinkertaisesti ja lähti taluttamaan minua takaisin Kotiin.

      Päällikkö Kondus toivotti meidät taas tervetulleiksi ja pahoitteli kiristystä. Minut oli jo päästetty irti ja lymyilin täristen Endarin kainalossa. En kylmästä – sisällähän oli todella lämmin – vaan pudotuksen jälki säikähdyksestä ja yksin-Kotiin-jäämis-uhkauksesta.

        ”Tyttäreni Nalate on todella vakavasti sairas. Olen varma, että te osaisitte joillain Timanttimaan taioillanne auttaa. Osaammehan mekin taikoa, mutta parannusloitsumme eivät auta. Hän on kuolemaisillaan. Olkaa niin ystävällisiä ja pelastakaa tyttäreni.” Konduksen ääni kuulosti vielä vanhemmalta kun hän oli surullinen ja otsaan oli ilmestynyt monta uutta ryppyä. Hänen silmänsäkin näyttivät jotenkin vetisiltä. Nyökkäsin kuin sanoakseni, kyllä me autamme, älkää olko huolissanne, vaikkenhan minä mitään voisi tehdä.

      Kondus nousi suuresta tuolistaan ja johdatti meidät – minut, Endarin, Mirenin, Kemin, Ramuksen ja kaksi mustiin pukeutunutta vartijan näköistä keijua – käytävään ja yhteen monista makuuhuoneista.

      Leveässä sängyssä makasi nuori nainen silmät suljettuina. Hänen peittonsa oli vedetty leukaan asti, joten vain naama ja tuuheat ruskeat hiukset näkyivät. Ne olivat todella sekaisin ja kiharalla niin kuin Ramuksella. Posket olivat selvästi lommolla, eikä niissä ollut punaisen häivähdystäkään. Kasvoilla ei muutenkaan ollut mitään väriä mustia silmänalusia lukuun ottamatta. Huuletkin olivat valkeat. Ennen sairautta nainen oli varmasti ollut todella suloinen, mutta nyt hän näytti jotakuinkin kuolleelta. Ainoa elonmerkki oli rahiseva ääni, joka kuului joka hengenvedolla ja hitaasti kohoileva rintakehä. Säälin häntä heti.

      ”Auttakaa häntä…”, sanoin hiljaa. Katsoin Endariin rukoilevasti. Hän kävi polvilleen sängyn viereen ja tuijotti Nalaten kasvoja samalla kun kokeili ohuesta ranteesta pulssia.

      Yhtäkkiä raju yskän puuska ravisteli päällikön tytärtä. Hän yski ja yski, kääntyi sitten kyljelleen ja näin kyynelten valuvan hänen silmistään. Hän näytti siltä kuin ei olisi edes herännyt.

      ”Auttakaa häntä!”, sanoin kovempaan äänen ja polvistuin Nalaten pään viereen. Näin Ramuksen ja Konduksen itkevän oviaukossa. Hauraan naisenkaan kyynelvirta ei ollut tyrehtynyt. Taistelin omia kyyneleitäni vastaan ja vasta silloin huomasin tummat pisarat peitolla. Hän oli yskinyt verta!

      ”Auttakaa häntä!” parkaisin ja räpyttelin vimmatusti silmiäni, etten itkisi. Endar katsoi minuun huolestuneena ja viittoi sitten Mirenin viereensä.

      ”Saisinko pyytää teitä poistumaan?”, hän kysyi Kondukselta, joka nyökkäsi heti ja poistui vartijat perässään. Ramus tuntui olevan kahden vaiheilla, mutta päätti sitten luottaa meihin ja lähti sulkien oven perässään. Endar nyökkäsi siskolleen ja Kemille.

       Katselin tarkkaavaisena kun kolme keijua asettui riviin, otti toisiaan kädestä ja sulki silmänsä. Endar alkoi lausua loitsua niin hiljaa, etten erottanut sanoja, näin vain huulten nopean liikkeen. Kem ja Miren yhtyivät jonkinlaiseen runoon ja näyttivät hyvin keskittyneiltä. Samassa huoneessa alkoi tuulla rajusti, vaikka pieni ikkuna oli visusti suljettu. Kaikkien hiukset hulmusivat ja kuulin ilmavirran suhisevan nurkissa. Keijujen ympärille alkoi kerääntyä aavemaista valkoista höyryä, joka loisti hämärässä huoneessa. Se siirtyi heidän ympäriltään Nalaten päälle ja tämä alkoi kääntelehtiä sängyssään kuin näkisi pahaa unta. Pian tuuli oli levittänyt sumua kaikkialle huoneeseen enkä enää nähnyt loitsua lausuvaa ryhmää sängyn toisella puolella. Aloin jo olla huolissani, kun valkoinen sumu ja tuuli katosivat aivan yhtäkkiä. Huomasin olevani hengästynyt.

      Nalate makasi taas liikkumatta selällään. Tuijotin hänen kasvojaan. Ne olivat yhä kalpeat, mutta huomasin heikon punaisen sävyn hänen poskillaan. Hän yskähti kerran ja avasi sitten silmänsä. Ne olivat kauniin kirkkaan vihreät. Ne katselivat eloisasti ympäri huonetta ja sitten hänen kulmansa kurtistuivat.

      ”Keitä te olette?” hän kysyi hyvin heikolla ja ohuella äänellä. Endar astui eteenpäin ja esitteli meidät. Hän sanoi meidän yrittävän auttaa ja Nalate hymyili. Sitten hänen piti taas yskiä. Hetken kuluttua hän käänsi katseensa minuun. Istuin yhä aivan hänen päänsä vieressä.

      ”Ihminen… Et näytä ollenkaan erilaiselta kuin keijut. Olet aika kaunis.” Katsoin häneen kummastuneena ja nolostuneena.

      ”Kiitos…”

      Ovi aukesi ja Kondus astui sisään.

      ”Sinä puhut! Voi rakas lapseni!” Hän käveli Nalaten luokse ja halasi tätä pitkään.

      ”Meidän pitää toistaa taika vielä muutamana päivänä, mutta sitten hän tulee olemaan täysin terve”, Endar sanoi hymyillen.

       ”Kiitos! Kuinka voinkaan kiittää teitä kylliksi! Nalate on ollut kipeänä jo monta kuukautta. Hän ei ole kurkkukivultaan pystynyt puhumaan. Oi kiitos Luna kun toit nämä pelastajat juuri nyt luoksemme!” Kondus nosti kätensä pientä ikkunaa kohti ja huomasin kuun olevan jo korkealla. Oliko se heidän jumalansa? Oven suussa Ramus hymyili korvasta korvaan siskolleen.

      Kun Kondus lähetti toisen vartijoista näyttämään meille makuusijamme, tajusin olevani todella väsynyt. Oli jo varmasti keskiyö. Meille annettiin kaksi kahden nukuttavaa huoneetta. Miren halusi nukkua Endarin kanssa, mutta tämä puhui hänet ympäri nukkumaan Kemin kanssa. Halusiko hän tosiaan niin paljon minun kanssani samaan huoneeseen? Olin liian väsynyt ajatellakseni sitä sen enempää. Vaihdoin vain yömekon päälleni ja laahustin Endarin luokse sanomaan hyvää yötä. Hän halasikin minua yllättäen ja suuteli poskelle. Punastuin, kävelin takasin omalle sängylleni ja unohdin sanoa hyvää yötä. Nukahdin välittömästi.

      ”Klara! Klara!”, Endar yritti herätellä minua. Käänsin kylkeäni. Väsytti hirveästi.

      ”Klara! Tule aamiaiselle! Ruokasalissa alkaa pian tanssiesitys! Nouse ylös.” Tajusin, että Luna-juhla alkoi tänään. Avasin silmäni ja hieroin niitä käsilläni. Endar auttoi minut istumaan ja hymyili uniselle katseelleni. Hän jätti minut pukeutumaan ja tuli sitten hakemaan aamiaselle.

      Kävelimme keskiaukean poikki toisiksi suurimpaan taloon. Siellä meidät ohjattiin vasemmanpuoleisesta ovesta aika suureen saliin. Oli outoa, että niinkin suuri sali edes mahtui tähän mökkiin, koska se oli näyttänyt ulkoa päin aika pieneltä.

      Söimme aamiaista pitkän pöydän ääressä, jonka ympärillä istui varmaan suurin osa koko heimosta. Ruoka oli herkullista: leipiä oli ainakin kymmentä eri lajia, juustoja yhtä suuri valikoima ja erilaisia hilloja en edes jaksanut laskea. Pöydässä oli myös hedelmiä – jotka eivät varmasti olleet pelkkien vuorten antimia – ja lihaa leikeltynä ohuiksi siivuiksi, mutta ruoka ei ollut aamiaisen pääasia.

      Lavalla, joka oli salin päädyssä, tanssi kaksikymmentä lyhyttä ja laihaa naista. Sanan tanssi voisi kyllä korvata sanalla taisteli. Heillä oli kaikilla suuret painavannäköiset miekat ja he heiluttelivat niitä vaarallisesti ilmassa. Vaatteena naisilla oli mustia ja punaisia kankaita, jotka hulmusivat kauniisti joka askeleella.

      Esitys oli alkanut lavan edessä olevien miesten soittamalla alkusoitolla, joka ennusti vaaraa ja pelkoa - jo sen aikana ihoni nousi kananlihalle. Pikkuhiljaa musiikki hiljeni ja maassa maanneet naiset alkoivat nousta aavemaisesti seisomaan. He verryttelivät helisevän musiikin tahtiin käsiään ja jalkojaan, sekä kokeilivat miekkojaan. Sitten musiikki lähti juoksuun ja taistelu alkoi. Aluksi he heiluttivat miekkojaan kuin taistellen itsensä kanssa, sitten he muodostivat kaksi joukkoa, jotka alkoivat sotia raivoisasti musiikin pauhatessa. Sointujen hidastuessa he valitsivat parit ja esittivät hurjia kaksintaisteluja. Henkäisin moneen otteeseen pelosta. Lopuksi he kaikki piirittivät yhden hauraan näköisen tytön ja ahdistelivat häntä miekoillaan. Musiikki lakkasi ja kaikki lavalla pysähtyivät. Sitten yksi piirittäjistä iski miekkansa traagisesti uhrin sydämeen – tai siltä se ainakin näytti – ja musiikki alkoi taas mitä pelottavimmin sävelin. Piirittäjien ympyrä hajosi ja kaikki riehuivat kuin hulluksi tulleina tanssien voiton tanssia. Rumpujen tahti koveni, voimistui ja huipentui lopulta valtavaan pamaukseen, jolloin kaikki naiset kaatuivat kuin kuolleena maahan. Hiljaisuus.

      Vasta kun kaikki alkoivat taputtaa, tajusin sen olleen vain tanssiesitys. Nolostuin, kun ymmärsin miten hyvin tanssi oli hypnotisoinut minut. Ravistelin päätäni ja otin lepää, kosken vielä ollut syönyt mitään. Olipa todella lumoava ja pelottava esitys.

      Aamiaisen jälkeen menimme Nalaten luokse.

      ”Hyvää Luna-juhlaa”, toivotin ennen kuin Endar, Kem ja Miren toistivat parannustaikansa. Istui taas lattialla kiharaisten hiuksien vieressä ja katselin naisen kalpeita kasvoja sumun läpi. Hän näytti niin hauraalta, että saattaisi murtua tomuksi pienimmästäkin kosketuksesta. Sävähdin ajatusta.

      ”Kuinka kauan olemme vielä täällä? Kai ehdimme pelastaa hänet?”, kysyin huolestuneena. Nalate pitäisi saada parannettua.

      ”Viikon”, Miren vastasi kylmästi ja poistui huoneesta tuulen lakattua. Kem meni hänen perässään sanomatta sanaakaan, kuten aina.

      ”Toipuuhan hän?” Katsoin Endaria suoraan silmiin.

      ”Toipuu aivan varmasti. Kuuletko miten tasainen hänen hengityksensä jo on? Hän tulee olemaan kuin uusi.” Endar asteli viereeni samalla kun puhui, istuutui ja kietoi kätensä ympärilleni. Hymyilin hänelle hieman. Nalate oli jostain syystä minulle todella tärkeä. Hän oli niin puolustuskyvytön ja pieni maatessaan siinä suuressa sängyssään. Mutta Endar pelastaisi hänet.

      ”Kiitos”, kuiskasin ja painauduin hänen rintaansa vasten. Endar hymähti vastaukseksi jotain ole hyvän suuntaan. Istuimme siinä Nalaten vieressä varmasti monta kymmentä minuuttia. Olisin voinut olla siinä pidempäänkin, mutta Miren keskeytti mukavan hetken hyppäämällä aivan yhtäkkiä huoneeseen – niin että oikeasti säikähdin – ja sanomalla:

      ”Nyt täytyy nousta kyyhkyläiset, päällikkö pitää puheen.” Nousin vastahakoisesti seisomaan ja seurasin Endarin kanssa Mireniä ulos.

      Kylmä tuuli iski kasvoihini kun avasimme oven ja hytisin. Keskiaukealle oli kerääntynyt koko kylä, noin 60 ihmistä. Kaikilla oli paksusti vaatteita ja tietysti hiuksia. Kaikilla oli muutenkin jotain samaa kasvoissa. Ja he olivat lyhyitä, minun pituisiani tai lyhyempiä. Tunnistin muutamat kasvot siltä illalta kun putosin Endarin sylistä Kodin edustalla.

      Me vieraat saimme seisoa etummaisessa rivissä, josta näimme Konduksen täydellisesti. Miren ja Endar pistivät todella silmään lyhyitten joukossa ja minua hymyilytti hujopit kääpiömeressä. Kem ja minä kun olimme molemmat aika lyhyitä.

      Kondus nousi puisen laatikon päälle seisomaan ja alkoi puhua paksulla vanhalla äänellään:

      ”Rakkaat veljet ja sisaret! Olemme kokoontuneet tänne Kotimme ytimeen aloittaaksemme jumalamme kunniaksi Luna-juhlan. Juhlimme kuuta, koska se on uskollinen ystävämme ja näyttää meille tietä pimeinä öinä. Kolmen päivän ajan kestitsemme häntä ja tanssimme ikuiselle talvelle. Kolmen päivän ajan palvomme valon antajaamme, Lunaa! Rakkaat Lomen-heimon jäsenet, kohottakaamme elämämme taivaaseen! Yhdessä olemme vahvoja!” Kondus nosti vaivalloisen näköisesti oikean kätensä kohti harmaata pilvikattoa kaksi sormea pystyssä, kiinni toisissaan. Kaikki seurasivat esimerkkiä, me mukaan lukien.

      ”Kiitos”, päällikkö sanoi vielä ja laskeutui sitten korokkeeltaan. Nostin käteni taputtaakseni, mutta kukaan ei lyönyt käsiään yhteen. Hetken oli aivan hiljaista ja sitten kaikki vain lähtivät omille teilleen. Kummallista.

      Myöhään illalla – noin kello 28 – istuimme Endarin kanssa sängylläni. Kysymykset Konduksen puheesta muistuivat vasta nyt mieleeni, koska olimme olleet koko iltapäivän menossa ja tekemässä.

      Ensin söimme lounasta päällikön perheen kanssa – johon kuului Kondus, Ramus, päällikön toinen poika Semen ja toinen tytär Niita –, sitten meidät vietiin upeaan lentonäytökseen Kodin edustalla olevalle aukiolle.

      Aamulla olimme nähneet naisten tanssiesityksen ja nyt oli miesten vuoro. Noin kymmenen kokonaan mustiin pukeutunutta miestä seisoi muutaman metrin korkeudessa ilmassa odottaen musiikin alkamista. Viisi naista soitti rumpuja ja jotain etäisesti kitaran näköisiä soittimia.

      Kun he aloittivat hiljaisen sävelmän, muodostivat miehet piirin ja alkoivat pyöriä ilmassa. Musiikki voimistui ja voimistui ja he pyörivät kovempaa ja kovempaa kunnes rinki lopulta hajosi ja miehet alkoivat esittää upeita syöksyjä. He nousivat toinen toistaan korkeammalle ja syöksyivät sitten kuin putoavat kivet katselijoita kohti, vain tehdäkseen – vaarallisen lähellä päitämme – upean kaaren takaisin ylös. Huokasin kateudesta. Maksaisin mitä vain jos osaisin lentää.

      Sitten he alkoivat tanssia outoa verryttelyn näköistä tanssia musiikin muuttuessa. Sen jälkeen he liitelivät kuin höyhenet heikon tuulen mukana ja laskeutuivat lopulta tismalleen samaan aikaan musiikin loppumisen kanssa lumeen. Kaikki taputtivat raivoisasti, myös minä.

      Endar, Miren ja Kem kävivät hoitamassa Nalatea sillä välin kun minä autoin kylän naisia hakemaan vettä suuresta kaivosta. Palattuamme takaisin Kotiin, kävin hakemassa Endarin. Me koristelimme keskiaukeaa punaisilla ja hopeisilla nauhoilla sekä täysikuuta esittävillä valkoisilla palloilla seuraavaa päivää varten ja kolasimme lunta suurella puisella kolalla. Kondus ei tietenkään ollut määrännyt meitä – ”todellisia kuninkaallisia” kuten hän sanoi – töihin, mutta Endar ja minä vaadimme saada auttaa.

      Illalla söimme taas päällikön perheen kanssa ja menimme sitten huoneisiimme. Vaihdoimme Endarin kanssa yöpuvut yllemme ja istuuduimme sängylleni. Nyt kysymykseni tulvivat etualalle.

     ”Miksi Lomenit palvovat kuuta valon antajana eivätkä aurinkoa?” Endarilla oli tietysti heti selitys valmiina.

      ”Täällä Tuhonmaassahan on melkein aina päivisin pilvistä, eivät he näe aurinkoa.” Kurtistin kulmiani, koska se ei selittänyt asiaa:

      ”Mutta kyllähän yölläkin sitten on pilvistä.”

      ”Siinä se onkin, ei ole. Tuhonmaassa on usein päivällä pilvistä ja yöllä täysin kirkasta. Siksi he palvovat kuuta.” Olipa outoa, että pilvisyys vaihteli tuolla tavalla. Katsahdin ulos ikkunasta. Kuu tosiaan olla möllötti siellä täytenä ja kirkkaana, tähtien ympäröimänä. Hymyilin sen kauneudelle. Hetken kuluttua muistin muutkin asiat, joita minun piti kysyä.

      ”Miksi Kondus seisoi puheensa aikana korokkeella eikä lentänyt?”

      ”Koska hän on niin vanha. Varmasti yli 250 vuotta. Ei hän varmaan pysty enää edes avaamaan siipiään, saati lentää niillä.”

      ”Selvä, ja miksi puheelle ei taputettu?”

      ”Se on vain näiden keijujen esi-isiltä periytynyt tapa. Esityksille kyllä taputetaan, muttei sellaisille, joissa on vain yksi henkilö.”

      ”Okei, seuraava kysymys: onko Konduksella vaimoa? Emme ainakaan vielä ole nähneet häntä.”

      ”Kysyin siitä päälliköltä tänään. Hänen vaimonsa nimi oli myös Nalate, niin kuin täällä on perheissä tapana nimetä nuorin tytär äidin mukaan. Hän kuitenkin kuoli muutama vuosi sitten samaan tautiin, jota Nalate nuorempi nyt sairastaa. Se on yksi niistä syistä, miksi Kondus on niin kauhuissaan Nalaten kohtalosta. Hän pelkää myös, että tauti leviää kaikkiin kylän naisiin.”

      ”Ymmärrän, mutta ei kai Nalate kuole?” Kylmä väristys kulki lävitseni.

      ”Ei tietenkään”, Endar kuiskasi. Hän veti minut kiinni kylkeensä ja silitteli olkapäätäni. ”Hän saa oikeanlaista hoitoa ja tarpeeksi ajoissa. Pian olisi ollut liian myöhäistä…” Hän huokasi ja painoi päänsä hiuksiini. Istuimme hetken siinä Nalatea miettien. Toivoin hartaasti, että hän pääsisi jalkeille ennen kuin meidän piti lähteä jatkamaan matkaa. Hän oli niin sympaattinen ja mukava keiju.

      ”On jo myöhä Klara, meidän pitäisi nukkua, jotta jaksamme juhlia huomenna.” Hän käänsi minut niin, että katsoin häntä suoraan silmiin. ”Luna-juhla jatkuu, kai muistat?” Hän hymyili kiusoittelevasti.

      ”Joo, joo”, huokasin hänelle pyörittäen silmiäni.

      ”Hyvä. Toivotan siis nyt hyvää yötä. Yksisarvinen vieköön sinut mukanaan.” Kohotin kulmiani kummastuneena. ”Se on vanha Timanttimaalainen sanonta. Niin sanotaan pienille lapsille, joita ollaan laittamassa nukkumaan. Yksisarvinen vie heidät pilvimaahan, eli hyvien unien maailmaan. Se tarkoittaa siis kauniita unia.” Nyt hän hymyili lempeästi ja silitti peukalollaan poskeani. Kaikkein eniten olisin halunnut kohottautua hänen tasolleen ja painaa huuleni hänen huuliaan vasten. Olin pitkään kahden vaiheilla. Tuijotimme toisiamme ja tunsin sisälläni ihanaa säkenöintiä. Se oli varmasti sellainen taianomainen hetki, jonka ei halua loppuvan. Juuri kun olin vihdoinkin päättänyt suudella häntä, hän nousi seisomaan ja sanoi:

      ”Eli hyviä unia Klara, yksisarvinen vieköön sinut mukanaan.” Hän kumartui vielä painamaan lämpimät huulensa otsalleni ja käveli sitten pienen huoneen poikki omaan sänkyynsä. Puhallettuaan yöpöydällään palaneen kynttilän sammuksiin – jolloin tuskin enää näin hänen naamaansa –, hän kääriytyi peittoonsa, hymyili vielä kerran minulle ja sulki sitten silmänsä.

      Puhalsin omankin kynttiläni ja vedin huovan korviin asti. Se kohta, jota Endarin huulet olivat koskettaneet otsassani, oli kuin tulessa. Hän oli niin kiltti ja ihana ja mukava ja komea ja… kaikkea! Hän oli jokseenkin täydellinen, mutta hänellehän oli määrätty Kioria! Yritin mielessäni keksiä monia tekosyitä, miksei Endar voisi olla prinsessan kanssa – kuten se, että hän oli kuninkaallinen, Endar ei, ja se, että Kiorian pitäisi koko ajan tehdä kaikenlaisia päättämis- ja järjestämisjuttuja – muttei siinä ollut järkeä. Ja sitä paitsi halusinhan kaksosellenikin parhaan mahdollisen tulevaisuuden, eikö niin? Halusinko, jos se tarkoittaisi Endarin menettämistä? Kaikki oli liian vaikeaa, joten yritin vain laittaa aivoni pois päältä ja nukahdinkin nopeammin kuin olisin uskonut.

      Jos saapumisiltaamme ei laskettu, olimme Lomen-heimon luona kuusi päivää, joista kolme ensimmäistä olivat Luna-juhlan-siivittämiä-liika-syönti-päiviä. Söimme kahtena viimeisenä juhlan päivänä ainakin viisi kertaa ja joka aterialla ruokaa oli ylettömästi: monien eri eläinten lihaa – kuulemma myös lumitiikerin – omena-, luumu- ja marjahilloja, erilaisia leipiä, kymmeniä vihanneslajeja ja viinejä, monilla eri tavoilla valmistettuja lintua. (Useimmat ruuat oli tuonut joku seikkailija, joka oli käynyt vuorten juurilla). Lintuja ja joitain ihmeellisimmän näköisiä vihanneksia en maistanut, mutta kaikkea muuta söin niittenkin edestä.

      Ruuan lisäksi oli paljon musiikkia ja tanssia. Yhteen esitykseen minutkin haluttiin vetää mukaan, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Moneen otteeseen tanssittiin myös keskiaukealla iloisen musiikin tahdissa koko kylän voimin. Kun Luna-juhla loppui täysikuun palvontaan ja Konduksen puheeseen, olin jo tottunut ylellisyyteen.

      Seuraavana aamuna olikin aamiaispöydässä leipien ja hillojen sijasta jotain puuroa muistuttavaa vetistä velliä. Nielin keitoksen vaieten, mutta harmittelin mielessäni sen tylsää makua. Päivällisetkin olivat tylsiä ja erittäin yksinkertaisia. Kolmen Luna-juhla päivän aikana olin jo ehtinyt tottua uuteen valioon ja nyt piti syödä tällaista. Hyvä ruoka oli ollut niin hyvää vaihtelua vaellusmuonien jälkeen, etten olisi halunnut luopua siitä.

      Luna-juhlan jälkeen olimme enemmän Nalaten luona ja hän parani ihan silmissä, kun Endar, Kem ja Miren toistivat taian joka päivä kaksi kertaa. Nalate istui sängyssään ja joi kuumaa teetä jo kahden päivän hoidon jälkeen. Hymyilin aina vain leveämmin, kun menimme hänen luokseen.

      Viimeisenä päivänämme Kodissa saimme Ramukselta paljon vihjeitä poluista ylempänä vuorilla ja kylän naisilta ruokavarastojen täydennystä. Olimme päättäneet lähteä liikkeelle kello 18, joten ehdin vielä pakkaamisenkin jälkeen ja ennen viimeistä ateriaa pyytää Endaria näyttämään minulle joitain taikoja.

      Kävelimme Kodin ulkopuolella olevaan Kersimetsään ja hän alkoi leikkiä lumella. Ensin hän teki täydellisen pyöreän lumipallon koskemattakaan lumeen, vain liikuttamalla käsiään ilmassa lumen yläpuolella. Sitten hän ”viskasi” sen puuta päin koskematta siihen taaskaan. Silmäni varmasti säteilivät innostuksesta. Sen innostamana hän taiteili lumiukon ja akan viidessä sekunnissa vain muutamalla ranneliikkeellä. Huokasin hämmästyksestä. Sen jälkeen hän otti käsiinsä kasan lunta – siis oikeasti koski lumeen tällä kertaa – ja sulatti sen katsellaan vedeksi. Ei siinä vielä mitään; avattuaan kuopaksi asetellut kätensä pieni vesilammikko pysyi ilmassa leijuen satumaisesti.

      ”Vau…” Endar näytti vielä pari leijuttamistemppua, mutta sitten Ramus tuli hakemaan meitä syömään.

      Ruoka oli, … pahaa. Oliko minusta tosiaan tullut niin nopeasti niin nirso? Vasta syötyämme tajusimme, ettei Kem ollut tullut ruokailemaan. Ramus sanoi vain, ettei ollut löytänyt häntä. Juoksimme Endarin kanssa pihalle ja huutelimme hänen nimeään, kyselimme keijuilta, olivatko he nähneet häntä, mutta kukaan ei ollut aamiaisen jälkeen kuullut hänestä, ei edes Miren. Minne Kem tässä lumierämaassa lähtisi?

      Etsintämme keskeytyivät, kun Kondus juoksi – löntysti nopeasti – luoksemme ja huohotti:

      ”Tulkaa katsomaan!” Riensimme hänen perässään Nalaten huoneeseen.

      Lyhyt, nuori, ruskeahiuksinen, terveennäköinen ja isonenäinen nainen seisoi suuren peilin edessä ja harjasi paksua tukkapehkoaan.

      ”Nalate!” Loikkasin hänen viereensä ja halasimme toisiamme. Välillemme oli näiden päivien aikana kehittynyt outo ystävyysside. Nalate ei näyttänyt vähääkään siltä naiselta, jonka olimme kuusi päivää sitten nähneet kuolemaisillaan sängyn pohjalla. Kaikki oli muuttunut; silmät olivat vihreämmät, iho terveemmän värinen, huulet täyteläisen punaiset, mustat pussit silmien alla melkein kadonneet ja jopa hiukset olivat kiiltävämmät. Hymyilimme toisillemme, koska hän oli taas terve, Endarin ansiosta.

     ”Miten voimme ikinä kylliksi kiittää teitä? Olette pelastaneet tyttäreni hengen!”, Kondus niiskutti matalalla äänellään kyyneleet silmissä, mikä oli jotenkin huvittavaa, mutten nauranut. Minullakin nimittäin oli sellainen itkemisen polte rinnassani.

      ”Riittää vain kun kiitätte ja saimme tästä iloa itsekin, kiitos itsellenne majapaikasta ja ruuasta. Toivottavasti meistä ei ole ollut paljon vaivaa”, Endar sanoi hyvin nöyrästi.

      ”Ei ollenkaan! Tämä on ollut suuri kunnia! Vähintä mitä voin tehdä, on antaa teille matkallenne mukaan tämä.” Vanhus otti paksun turkistakkinsa kätköistä kaulakorun. Ketju oli hyvin ohut ja amuletti pyöreä harmaa litteäksi hiottu kivi. Sen pinnalla oli hopeita pienempiä kiviä, jotka välkehtivät ulkoa tulevassa valossa.

      ”Tämä on Luna. Se valaiskoon matkaanne ja auttakoon vaikeimmissakin tilanteissa. Kondus laski amuletin Endarin kämmenelle.

      ”Kiitos.”

     Viimeiset hyvästit olivat vaikeammat, kuin olin kuvitellut. Taistelin koko ajan kyyneliä vastaan ja hymyilin Nalatelle, kun halasimme kymmenennen kerran. Ulkona lumisessa maisemassa hän näytti yhä hieman hauraalta, muttei vaikuttanut yhtään sellaiselta. Halasin pikaisesti myös Ramusta ja Kondusta. Miren ja Endar kättelivät kaikkia, jotka olivat tulleet hyvästelemään meitä ja kiittelivät loputtomasti kaikesta. He myös muistuttivat Kondusta siitä, että jos Kem palaisi Kotiin, Lomen-heimon pitäisi pitää hänestä hyvää huolta.

      ”Älkää kuitenkaan lähettäkö häntä peräämme, hän saattaisi eksyä. Ja sanokaa, että olemme pahoillamme, mutta meidän piti lähteä. Hän kyllä ymmärtää.” Endar huokasi ja kiitti vielä kaikesta. Kaikki aukealle kokoontuneet vilkuttivat peräämme kun kävelimme ulos porteista ja Koti jäi taaksemme.

      Porttien ulkopuolella valitsimme saman polun, kuin jota olimme tulleet. Minulle tuli taas pakenemisemme mieleen.

      ”Mistä tiesit silloin kun pakenimme täältä, etteivät he päästäisi meitä lähtemään?”, kysyin uteliaana.

      ”En ole varma. Minulle vain tuli sellainen olo. Ja vaikka kaikki, mitä minulle on opetettu, puhuu auttamisesta kieltäytymistä vastaa, päätin, että Kioria oli tärkeämpi.”

      ”Ja nyt kun emme silloin lähteneet, meillä on hirveä kiire?” Muutin toteavan lauseen ihan vahingossa kysymykseksi kun ääneni kohosi levottomuuden takia.

      ”Niin…” Endarin kulmat kurtistuivat huolesta. ”Onneksi olemme jo yli puolessa välissä vuorta.”

      ”Totta. Missä se ruusu muuten on?”, kysyin kun matkamme oikea päämäärä muistui taas mieleeni. Endar naurahti kuivasti ja lähti kävelemään hieman reippaammin edelläni.

      ”Ei harmainta aavistusta!”

Kiorian Kirous, luku 13

13.Ramus

      Jalkani parantui huimaa vauhtia, mutta kävelin silti aina tukikeppini kanssa. Lumimyrskyn jälkeen kesti monta viikkoa, ennen kuin lunta satoi uudestaan ja silloinkin vain vähän. Kuukaudet liukuivat huomaamattomasti ohitse ja hämmästyin kun kerran kysyin Endarilta päivämäärää.

       ”1.80.” Jo 80:nes kuukausi? Kysyin miten korkealla olimme, mutta sitä Endar ei tiennyt. Hän veikkasi suunnilleen vuoren puoltaväliä, eli 17 kilometriä.

      ”Niin korkealla?”, henkäisin vaikuttuneena. Tämä Luna-vuorten korkein vuori oli huikean korkea. Siitä lähtien kiipesin ja kävelin hieman varovaisemmin, etten vain putoaisi alas. Se oli tietysti naurettavaa, mutta minua huimasi aina kun ajattelin kuinka korkealla olimme.

      Kuukausien kuluessa tajusin minun ja Endarin tulevan yhä läheisemmiksi. Pidimme usein toisiamme kädestä ja Endar kertoili minulle Titanin maiden historioista. Kun söimme, istuin joskus hänen sylissään ja hän piti aina käsivarsiaan ympärilläni kun nukuimme. Olisin toisinaan kylmimpinä päivinä halunnut vain sukeltaa hänen takkinsa alle ja painautua hänen rintaansa vasten. Joskus en saanut katsettani irti hänen täydellisen komeista kasvoistaan ja huomasin hänenkin katselevan minua. Olisin halunnut puhua hänen kanssaan siitä, mitä palattuamme Timanttimaahan tapahtuisi, mutten uskaltanut tai viitsinyt ottaa sitä koskaan puheeksi.

      Huomasin myös, että Miren katseli meidän varmasti-enemmän-kuin-ystäviä suhdettamme harmistuneena, muttei koskaan sanonut suoraan mitään. Kem ei tietenkään koskaan sanonut mitään, joten kaikki vaikenivat asiasta.

      Näin yhä usein unia lentämisestä. Se oli niin vapaa tunne, keveä. Kerran näin sellaisen unen, jossa olin kotona, ihmisten maailmassa – mikä oli outoa, koska en ollut todella pitkään aikaan nähnyt unta siitä – ja heräsin aamulla. Nousin ylös ja kävelin ikkunalle. Yhtäkkiä äitini ilmestyi ikkunan ulkopuolelle siivet selässään.

      ”Tule lentämään kulta!”, hän kutsui ja minä kiipesin ikkunalaudalle. Levitin siipeni ja lähdin liitelemään kotikaupunkini ylle. Sitten kaupunki vaihtui metsäksi ja lopulta mereksi. En nähnyt rantaa missään ja lensin nopeampaa. Äitiänikään ei enää näkynyt. Olin yhtäkkiä todella peloissani. Silloin kuulin jonkun nuuhkivan vieressäni. Käännyin katsomaan, mutten nähnyt ketään. Tuo haistelemisen ääni ei sopinut tänne aavalle merelle lainkaan. Mikä se oli? Kuulin uudestaan, kuinka joku – selvästikin eläin – nuuhki vieressäni. Avasin silmäni ja tajusin että, olin teltassa, Endarin vieressä. Huokasin helpotuksesta, sillä yksinään rannattoman meren yläpuolella lentäminen oli ollut melkein painajainen.

      Käännyin kauhuissani, kun kuulin saman nuuskimisäänen teltan ulkopuolelta. Oliko se ollut unessanikin? Joku tosiaan nuuhki telttaamme. Olin hetken ihan hiljaa – en edes hengittänyt – ja sitten kuulin kuinka askeleet loittonivat ja se jokin oli poissa. Oli vaikeaa saada uudestaan unta, mutta onnistuin siinä jonkin ajan päästä.

      Heräilin vielä muutamaan kertaan yöllä ja lopulta päätin nousta ylös. Heräsin ensimmäistä kertaa ensimmäisenä ja ryömin takin puettuani ulos. Oli niin aikainen aamu, että oli vielä hämärää. Otin teltasta paksun peiton mukaani ja istuuduin sen päälle lumeen. Jalkaani ei enää sattunut juurikaan. Olin ottanut jouseni mukaan, jos vaikka se nuuskia tulisi takaisin.

      Aurinkoa ei näkynyt paksun pilvikerroksen takaa, mutta huomasin kuinka valonmäärä lisääntyi hitaasti siinnä istuessani. Olimme tällä hetkellä yhden kersimetsän vieressä ja tuijottelin lumen peittämiä puita. Ne olivat itse asiassa aika kauniita. Polku, jota kuljimme, kiemurteli metsän reunaa ylöspäin. Seurasin sitä katseellani ja näin miten se katosi pilviin. Olimme jo usein nähneet alapuolellamme pilviä ja kulkeneet niiden läpikin. Se oli minusta upeaa ja aivan uusi kokemus, niin kuin melkein kaikki muukin täällä. Koska lumi peitti maaston, ihmettelin missä täällä saattaisi olla kukkia. Kultaisia ruusuja.

        Endar oli lähettänyt Varen välityksellä Tohtori Edelsteinille viestin silloin kun olimme vielä vuorten juurella – siitä tuntui kuluneen ikuisuus – ja Edelstein oli vastannut Kiorian olevan vähän huonommassa kunnossa. Silloin olimme kulkeneet vasta pari kuukautta. Endar oli lähettänyt heti vastauksen sijainnistamme, mutta Vare ei ollut vieläkään palannut. Tulisikohan se koskaan tässä kylmyydessä...

      Miren työntyi ulos teltasta ja hymyili minulle. Se oli ensimmäinen ystävällinen hymy, jonka hän oli minulle näyttänyt. Hymyilin takaisin.

      ”Huomenta”, sanoimme samaan aikaan ja hän tuli viereeni istumaan. Olin juuri kysymässä aamupalasta, kun huomasin pienen parrakkaan miehen metsän reunassa vain kymmenen metrin päässä meistä. Hänellä oli kokoonsa nähden valtava keihäs kädessään, mutta se ei ollut kohotettuna, heittoasennossa. Kun kääpiö tajusi minun huomanneen hänet hän puhisi jotain harmistuneena ja lähti kävelemään luoksemme. Miren huomasi vasta nyt, ettemme olleet kahden. Häneltä pääsi erittäin vaimea kirkaisu, jonka hän tukahdutti kädellään.

      ”Päivää”, aloitin varovaisesti puristaen koko ajan joustani molemmin käsin. Mies suuntasi ruskeat silmänsä suoraan minuun.

      ”Aamun tervehdys”, hän sanoi karhealla matalalla äänellä. Miren säpsähti.

      ”Kuka sinä olet?”, kysyin heti perään. Miekkonen väänteli käsiään vaivautuneena ja rykäisi.

      ”Olen Ramus. Lomen-heimon päällikön poika. Tulin tarkistamaan, ketkä ovat tulleet näin lähelle kyläämme. Onko tuolla teltassanne vielä joku?” Ramuksen r-kirjaimet rahisivat oudosti hänen puhuessaan. Hän näytti jo aika vanhalta. Päällikön poika? Siinä tapauksessa päällikön pitäisi olla todella vanha. Kosken heti vastannut, otti Miren puheen vuoron.

      ”Veljeni ja tavaroiden kantajamme.”

      ”Teitä on siis neljä…”, Ramus mumisi itsekseen ja käveli vielä vähän lähemmäs. ”Mitäs te täällä vuorilla teette?”

       ”Etsimme kult-” Miren vaiensi minut katseellaan.

      ”Etsimme kulkureittiä Kodanista Ruukkiin. Olemme Timanttimaan kuninkaan asialla”, Miren korjasi lauseeni. Katselin hämilläni lumeen.

      ”Vai niin…” Seurasi pitkä hiljaisuus. Yritin keksiä jotain sanottavaa, mutten saanut mitään päähäni. Onneksi Ramus kysyi lopulta:

      ”Oletko satuttanut jalkasi?” Jalkani ympärillä oli yhä valkoinen side, vaikka haava oli jo melkein parantunut.

      ”Karhu puri minua”, sanoin hitaasti.

      ”Olen pahoillani.”Ramus nyökkäsi minulle osaaottavasti. ”Mihin suuntaan olette lähdössä?”

      ”Ylöspäin”, Miren vastasi kuivasti. Silloin Endar ja Kem ryömivät ulos teltasta ja seisahtuivat pian paikoilleen.

      ”Hän ei ole vaarallinen!”, huudahdin, kun Endar jännitti jousensa, jota hän kantoi aina mukanaan. Onneksi hän kuunteli minua ja kysyi:

    ”Kuka olet?” Ramus selitti uudestaan henkilöllisyytensä ja lisäsi sitten:

      ”Jos olette menossa ylöspäin, voisitte poiketa Kodissamme. Meillä on paljon vierassänkyjä ja pian on Luna-juhla. Olisi kunnia jos saisimme vieraita!” Hän hymyili leveästi. Hymy näytti hieman kierolta kaiken sen parran ja ryppyjen alla, mutta ymmärsin, että hän tarkoitti hyvää. Mietin hetken mitä Luna tarkoitti ja muistin sitten sen olevan kuu latinaksi.

      ”Se olisi ihanaa!”, vastasin, ennen kuin olin kysynyt muilta. Vilkaisin heidän reaktioitaan. Kem näytti surulliselta, kuten aina, Miren mulkoili minua moittivasti, mutta Endar hymyili hyväksyvästi.

      ”Hyvä! Kävelette vain tätä polkua ylöspäin ja haarautumasta oikealle. Milloin jatkatte matkaa?” Tällä kertaa annoin Endarin vastata.

      ”Luultavasti huomenissa.” Ramus melkein hyppi ilosta saatuaan kutsuttua meidät ja hyvästeli kaikki oikein kädestä pitäen, sitten hän lähti.

      Olipa hän lyhyt, ajattelin kääpiön kadottua näköpiiristä, mutta ehkä se johtui siitä, että Endar oli seisonut vertauskuvana. Nyt hän tuli huovalleni istumaan ja aloitti taas kertomaan Lomen-heimosta.

      ”He ovat todella ystävällisiä, mutta kukaan ei koskaan käy heidän luonaan, koska he elävät niin korkealla. Monikaan keiju ei kuljeskele täällä, siksi hän varmaan halusi meidät heti vieraakseen. He asuvat pienessä kylässä Vuorten keskipaikkeilla. Eli olemme tosiaan nyt puolessavälissä.” Kuuntelin loppupäivän Mirenin ja Endarin keskustelua erilaisista pienistä heimoista ympäri Titania. Kem laittoi kuuliaisesti ruokaa ja tarjoili sitä meille. Keitto lämmitti ihanasti.

      Illalla menimme aikaisin nukkumaan, enkä minä saanut unta. Endar laittoi unissaan – tai tahallaan – kätensä ympärilleni ja olin siitä kiitollinen. Juuri kun olin nukahtamassa, kuulin teltan ulkopuolelta taas nuuhkimista. Hetken olin peloissani, mutta sitten uteliaisuus vei voiton. Hivuttauduin Endarin käden alta teltan suuaukolle. Avasin solmun mahdollisimman hiljaa, mutta nopeasti. Nostin toista ovikangasta ja tihrustin ulos.

      En nähnyt melkein mitään. Melkein täysi kuu kyllä loisti taivaalla, mutta sen valo ei riittänyt valaisemaan maahan asti. Nuotiomme oli vielä hiilloksella ja hitaasti totuin pimeyteen. Erotin tukin, jonka päällä Kem oli pilkkonut keitto aineksia ja polun, joka lähti yläviistoon. Katselin ympärilleni, mutten huomannut mitään uhkaavaa, joten konttasin kokonaan ulos teltasta pelkkä yöpuku päälläni. Toisella kädelläni vedin jousipyssyäni perässäni. Ryömin teltan taakse, mutten nähnyt sielläkään mitään. Kylmyys alkoi hiipiä sisääni, kun paljaat käteni ja jalkani koskettivat lunta. Tajusin, että olin varmaan karkottanut eläimen pois. Kun lähdin konttaamaan teltan toista puolta, törmäsin kiveen joka oli lumen alla. Käänsi hieman kurssiani ja haparoin vapaalla kädelläni eteeni. Aivan teltan kulmalla käteni upposi johonkin karvaisen, joka murisi.

      Valtava susi käänsi päänsä niin, että näin sen himmeässä valossa kiiltävät silmät. Peräännyin nopeasti ja olisin halunnut huutaa pelosta. Miksen huutaisi? Saisin ehkä apua. Avasin suuni, mutta silloin susi nousi jaloilleen ja otti askeleen eteenpäin. Silmäni laajenivat – niin kuin aina kun olin peloissani – eikä huuliltani kuulunut enää mitään ääntä.

      Vasta kun susi oli ottanut toisenkin askeleen, muistin jouseni. Nostin sen liian äkkinäisellä liikkeellä eteeni ja peto murisi paljastaen hampaansa. Otin ainoan nuolen, joka minulla oli mukanani ja jännitin aseeni. Käteni tärisivät ja olisin jo halunnut ampua, mutta tiesin, etten voisi tappaa sutta yhdellä nuolella tästä kulmasta. Vasta kun se hyppää, vasta kun se hyppää, hoin itselleni ja katseeni porautui suden keltaisiin iiriksiin. Kylmä tärisytti käsiäni ja koko ruumiini vapisi. Näin pimeässä en varmasti osuisi. Susi laski päätään alemmas ja murisi uudestaan.

      Muut eivät nähtävästi olleet kuulleet mitään, sillä oli luonnottoman hiljaista. Tajusin, etten hengittänyt. Sitten petokin lopetti rahisevan hengityksensä, sulki silmänsä ja muutaman sekunnin ajan oli täysin hiljaista, pimeää, rauhallista ja kylmää.

      Silmät.

      Ponnistus.

      Hyppy.

      Ampuminen.

      Kirkaisu.

      Paino.

      Hiljaisuus.

      Susi oli päälläni, enkä pystynyt liikkumaan, mutta huomasin onnekseni, ettei sekään. Sen turkki tunki nenääni ja suuhuni ja oli vaikeaa saada ilmaa keuhkoihin. Eläin hengitti myös raskaasti, haavoittuneesti ja lopetti sitten rahisevaan puuskaukseen. Se oli kuollut.

      Yritin työntää sutta pois päältäni, mutta se oli liian painava. Kuulin askeleita lumessa. Joku nosti suuren ruhon ja haukoin kylmää ilmaa. Endar nosti minut käsivarsilleen ja nyt huomasin miten jäässä olin. Endar sanoi jotain lempeällä äänellä, mutten kuullut.

      Olin järkyttynyt ja shokissa. Mitä jos en olisi osunut? Mitä jos en olisi ollut tarpeeksi nopea? Mitä jos kukaan ei olisi herännyt huutooni? Mitä jos en olisi päässyt pois suden alta? Mitä jos en olisi ottanut jousipyssyä mukaani?

      Hampaani kalisivat yhteen, enkä tuntenut jalkojani. Nyt olin sisällä teltassa ja Endar asetteli peittoja päälleni. Hyvä, olin varmasti jäätymispisteessä. Miren tuijotti minuun vihaisesti ja kävi sitten takaisin nukkumaan. Kem näytti siltä kuin ei olisi herännytkään. Tärisin ja soimasin itseäni. Mitä oikein olin ajatellut? Sen karhu-jutun jälkeenkin olin mennyt yksin ulos yöllä. Olin aivan liian utelias. Suljin silmäni ja tunsin Endarin lämmön kyljessäni. Käännyin häneen päin ja lämpenin nopeasti. Tajusin, että oli hyvä, että olin järkyttynyt niin paljon, sillä nyt en pystynyt edes itkemään. Hymyilin itsekseni oivallukselleni ja nukahdin.

      Seuraava päivä oli aurinkoinen. Vaikkei loistavien säteiden lämpö yltänytkään kasvoilleni, nautin valon näkemisestä. Lumi kimalteli ja olin heti paljon reippaammalla tuulella. Tämä oli jo toinen aurinkoinen päivä koko matkallamme!

      Ruoka- ja lepotauolla söimme ihanaa raikasta salaattia. Siitä tuli mieleen Saage, koska hän oli aina laittanut salaatin ja huomasin, että Kem näytti tavallista surullisemmalta. Säälin häntä ja olin itsekin surullinen, mutta yritin ajatella jotain muuta, jotteivät tunteet pääsisi valloilleen.

      Kun ihanan aurinkoinen päivä oli jo hämärtymässä, haarautui polusta pieni tie oikealle. Se sukelsi pieneen kersimetsään ja sitten sieltä ulos. Säikähdin kun huomasin pienen hahmon tulevan meitä vastaan. Tämä mies näytti aika lailla Ramukselta, hänellä oli samanlaiset pörröiset hiukset ja parta, pienet silmät ja vihreän ruskeat vaatteet. Kasvonpiirteistä kuitenkin tunnisti, ettei hän ollut päällikön poika. Heti kun hän oli parin metrin päästä meistä, hän nosti pienen kätensä Stop-merkiksi. Pysähdyimme, vaikkei pikkumies mitenkään olisi voinut estää meitä jatkamasta.

      ”Keitä olette?”, hän kysyi hassun möreällä äänellä. Minua hymyilytti, mutta Endar osasi vastata asiallisesti:

      ”Olen Endar Kriegshart ja tässä on siskoni Miren Kriegshart, ihminen Klara Lahtinen ja tavaroiden kantajamme Kemenis Birkenast. Päällikkönne poika on kutsunut meidät vieraiksi Luna-juhlaanne”, Endar selitti osoittaen kaikkia lausuessaan nimemme. Hän ja pätkä tuijottivat hetken toisiaan ja sitten miekkonen käänsi katseensa minuun.

      ”Ihminen?” Tunsin punastuvani hieman enkä osannut muuta kuin nyökätä. Onneksi hän jatkoi pian minusta välittämättä: ”Hyvä on, tulkaa perässäni.”

      Lomen-heimon kylä - Koti, niin kuin he sanoivat – oli vielä pienempi, kuin olin kuvitellut. Puisia taloja oli yhteensä 7 ja ne olivat yhtä lukuun ottamatta kaikki tavallisten kesämökkien kokoisia.

      ”Tässä talossa asuu vain päällikön perhe, mutta kaikissa muissa asuu monta sukua yhdessä.  Hankimme kaiken ruuan vuoriltamme, paitsi tietysti Luna-juhlan aikaan. On mukavaa, että satuitte juuri nyt Kotimme lähelle”, Fediksi esittäytynyt kääpiö selitti kun seisoimme kylän pienellä keskiaukealla. Olin juuri kysymäisilläni, missä Ramus oli, kun hän astui ulos Fedin päälliköntaloksi osoittamasta rakennuksesta. Hän hymyili rumaa lämmintä hymyään ja toivotti meidät tervetulleiksi Kotiin.

      Ensin saimme syödä Ramuksen kanssa lämpimässä tuvassa. Suuressa kömpelösti rakennetussa takassa paloi suuri nuotio, jonka lämpö oli taivaallista pitkien kylmien kuukausien jälkeen. Palavat puut naksahtelivat ja paukahtelivat vähän väliä. Se oli erittäin tervetullut ääni. Tupa oli aika pieni huone, jonka keskellä oli pöytä ja penkit. Seinillä oli harmaan valkoisia maalauksia, jotka esittivät lumisia maisemia ja kuutamoöitä.

      Ruuaksi oli jonkin sorkkaeläimen lihaa ja keitettyjä kersin neulasia. Ne maistuivat hieman parsalta ja liha oli sitkeää mutta hyvää. Endar ja Ramus juttelivat vuorien villieläimistä, mutta minä en kuunnellut. Mietin jostain syystä Kioriaa ja Pirgitiä. Vare ei ollut palannut moneen kuukauteen. Toivoin todella, että Pirgit piti huolta tyttärestään. Ja mitä sitten tapahtuisi, kun menisimme takaisin. Menisikö Endar tosiaan Kiorian kanssa naimisiin?

      Ramuksen korotettu ääni katkaisi ajatukseni:

      ”Saisinko pyytä teitä isäni huoneeseen? Hän haluaisi kovasti tavata teidät.” Nousimme pöydästä ja hän ohjasi meidät toiseen huoneeseen. Minua jännitti hieman, mutta aivan turhaan.

      Päällikkö oli todella vanhan näköinen. Valkoiset hiukset ja parta ulottuivat puisella valtaistuimella istuvan miehen syliin asti ja näyttivät siltä kuin niitä ei olisi ikinä harjattu. Naama oli tuhansien uurteiden ja ryppyjen valloittama. Vaikka näky oli hieman outo, oli mies itsessään erittäin mukava.

     ”Hyvää iltaa teidän korkeutenne”, Endar aloitti ja kumarsi. Me muut seurasimme esimerkkiä.

     ”Ei teidän tarvitse minua kumartaa ystävät. Tehän te niitä kuninkaallisia olette. Timanttimaasta kuulemma. Ja sanokaa vain Kondus. Se on oikea nimeni. Tervetuloa matalaan majaani!” Päällikkö Konduksen ääni oli syvä ja lämmin, hyvin vanha. Hymyilin hänelle automaattisesti ja hän hymyili takaisin mustat silmät paksujen harmaiden kulmakarvojen alla tuikkien.

      ”Voitte nukkua minun talossani ja syödä minun ruokaani. Olen vain iloinen kun saan palvella teitä. Minulla on vain yksi vasta palvelus pyyntö…” Vanhuksen ääni hiipui Endarin alle:

      ”Kiitos vieraanvaraisuudestanne, mutta me jatkamme matkaa jo tänään.” Hän katsahti minuun ja ravistin päätäni kieltävästi. Halusin jäädä tänne, enkä ymmärtänyt miksi meidän piti niin äkkiä lähteä.

     ”Mutta… Pyydän, jääkää luoksemme.” Nyt päällikkö kuulosti jo jotenkin epätoivoiselta ja hymy oli kaikonnut. Hän halusi meiltä selvästi jotain muutakin kuin vain, että söisimme hänen ruokiaan. Katselin häntä huolissani. Pidin kovasti tämän paikan keijuista ja lämmöstä. En olisi halunnut lähteä.

      ”Keskustelemme asiasta”, Miren sanoi sanattomaksi jääneen Endarin puolesta, joka halusi miellyttää minua, mutta myös – jostain syystä – jatkaa matkaa. Seurasin Mireniä Kem ja Endar perässäni ulos pimeään yöhön.

      ”Miksi meidän nyt jo pitäisi lähteä?”, kysyin heti kun ovi oli sulkeutunut. Endar otti suuren takkinsa taskusta paperilapun ja luki sen ääneen:

      ”Hyvä herra Kriegshart, olette siis nyt vasta muutaman kilometrin korkeudessa? Se on harmillista, sillä prinsessan kunto on laskenut radikaalisti. Hän yskii tauotta ja valittaa kylmyydestä sekä pääkivusta. Hän ei saa enää nousta vuoteestaan. Kova kuume nousee ja laskee. Kiirehtikää! Tri Edelstein.”

      Hetken oli aivan hiljaista kun minä tuijotin toisia pelokkaana.

      ”Milloin Vare palasi?”, halusin tietää.

      ”Viime viikolla. Lähetin heti takaisin viestin, jossa sanoin, että olemme jo yli vuorten puolenvälin ja että kiirehdimme”, Endar sanoi hiljaisella äänellä.

      ”Olisin niin halunnut jäädä tänne…” voihkaisin. Kioria oli siis jo todella huonossa kunnossa. Miksen minä ollut mitenkään heikontunut, koska olimmehan me kaksosia. Meillä oli jokin yhteys, olin sitä aivan varma, mutta tunsin olevani ihan hyvässä kunnossa, itse asiassa paremmassa kuin hyvässä kunnossa. Olin muuttunut vahvemmaksi ja kuntoni oli parempi kuin koskaan. Miten niin saattoi tapahtua?

      Endar hölkkäsi talon eteen jätettyjen tavaroidemme luokse ja alkoi nosteella laukkuja selkäänsä. Miren ja Kem tekivät samoin. Minä en liikahtanutkaan, mutta kun Endar lähti Kodin porteille, huusin hänen peräänsä:

      ”Minne sinä menet? Meidän täytyy sanoa hyvästit!” Endar kääntyi ja näytti hetken olevan kahden vaiheilla ja juoksi sitten takaisin viereeni. Odotin hänen sanovan jotain niin kuin ’Anteeksi kulta, mennään takaisin sisälle’, mutta hän kuiskasikin:

      ”Meidän on lähdettävä heti, jos haluamme päästä pois. Etkö huomannut päällikön äänensävyä? Hän haluaa meidän tekevän jotain hänelle, emmekä ehdi nyt jäädä auttamaan häntä. Tule!” Hän tarttui ranteeseeni ja alkoi vetää minua porteille. Muut tulivat perässä.

      Kun tulimme porteille, Endar avasi ne pelkällä kädenheilautuksella ja muutamalla taikasanalla. Se näytti upealta, mutten ehtinyt jäädä ihmettelemään taikuutta, kun minua jo vedettiin poispäin Kodista. Yhtäkkiä jalkani irtosivat maasta kun Endar vetäisi minut käsivarsilleen ja levitti siipensä. Hän nousi lentoon, halusi olla vielä nopeampi. Miren ja Kemkin lensivät nyt. Seurattiinko meitä? Pelosta huolimatta tuntui ihanalta liitää yötaivaalla, kuin osaisin itsekin lentää.

      Samassa jokin naru tarttui nilkkaani ja riuhtaisi rajusti. Putosin yhtäkkisen nykäyksen takia Endarin käsivarsilta alas, alas, alas…