6.
Painajaisia
Heräsin monta kertaa yöllä ja hikoilin lakanani märäksi. En meinannut
nukahtaa uudelleen ja näin korkeista-paikoista-tippumis-painajaisia. Aamulla
menin suihkuun ja annoin lämpimän veden rentouttaa lihaksiani. Suihkussa oli
kaksi punaisena kiiltävää kahvaa – luultavasti rubiinia -, joista sai kylmää
tai kuuma vettä ja yksi ohut putki josta vesi tippui päälleni. Se oli ihanaa.
Kuivattuani itseni, katsoin kelloa. Tarkastelin sitä pitkään ja sain
tulokseksi 9.59.19 997 klo 9:28. Oliko siis aamu vai ilta? Lasiseinästä näkyi
auringon nousu - tai lasku. Jäin ensimmäisen kerran katsomaan näkymiä.
Alla avautuva puutarha oli huikaiseva: suuri suihkulähde oli kukkameren
keskikohta. Sen ympärillä oli monta rengasta erivärisiä kukkia sateenkaaren
värien mukaisesti. Suihkulähde oli valkoista kiveä ja kiilteli auringon
valossa. Ensimmäinen kukkarengas oli vaaleankeltainen ja seuraava tummemman
keltainen ja oranssi. Sitten tuli syvän oranssi ja punainen ja liila jne.
Haroin hiuksiani ja nojauduin lasia vasten. Puutarhan rajana oli matala
pensasaita, jossa kasvoi punaisia kukkia. Sitten alkoivat vihreät niityt ja
pellot. Niitten takana oli pitkä hiekkasärkkä joka jatkui ikkunan reunojen yli.
Rannalla oli muutama keiju lentelemässä. Sitten oli meri, kimaltaen auringossa
kuin kultakaivos. Hengitin syvään ja melkein tunsin suolaveden ja levien
tuoksun nenässäni. Jossain todella kaukana aavan meren tuolla puolen näkyi vuoria,
Lunavuoret.
Ovi avautui ja käännyin tiukan henkäisyn saattelemana.
”Huomenta!” Kiorian ilme oli säteilevä.
”Huomenta”, vastasin karhealla äänellä, koska olin vasta herännyt.
Huomenta… oli siis aamu.
”Nukuitko hyvin?” hän kysyi ja käveli viereeni.
”Joo”, sanoin mielestäni tarpeeksi uskottavasti.
”Hyvä, tänään on nimittäin paljon tekemistä!”
Sinä päivänä Kioria vei minua ympäri linnaa ja näytti erilaisia
huoneita. Kävimme vaatevarastossa, josta sain itselleni uudet vaatteet ja
asevarastossa, josta en pitänyt, koska siellä oli niin paljon hurjia aseita.
Näin keittiöt, joissa työskenteli paljon essuilla sonnustautuneita kokkeja,
jousiammunta radat, sairaalan, joka oli vain käytävä täynnä pieniä ovia, joiden
takana kuulemma oli potilaita, ja taitolentosalin – se oli vielä suurempi kuin
Suuri Sali, eli VALTAVA. Linna oli niin labyrinttimainen ja valtava, etten sen
päivän jälkeen ollut sen sokkeloista yhtään tietoisempi kuin ennenkään. Illalla
poikkesimme vielä Pirgitin huoneessa.
Se sijaitsi ylimmässä kerroksessa ja oli oikeastaan huoneisto. Kun
astuimme sisään, Kioria vilkaisi seuraavaan huoneeseen ja minä yritin tottua
hämärään valaistukseen.
”Äiti?”, hän huudahti. Ei vastausta. Kioria mumisi itsekseen jotain,
josta ymmärsin vain sanan outoa.
Riisuimme kenkämme ruskealle eteismatolta näyttävälle kankaalle ja astuimme
leveästä oviaukosta jonkinlaiseen olohuoneeseen. Lattia oli beigen värinen ja
seinät lämpimän ruskeat. Huone oli aika iso ja ihanan avara. Oven oikealla
puolella oli suuri vanhan näköinen punainen samettisohva, jonka päällä oli
kultaisia tyynyjä ja jotain papereita. Vasemmalla puolella ovea taas oli seinä
täynnä tauluja. Melkein kaikki kuvat esittivät minua, tai siis Kioriaa.
Seuraavalla seinällä oli kaksi
valtavaa nojatuolia ja pieni pyöreä pöytä niiden välissä. Se oli valkoinen ja
sen jalkoihin oli kaiverrettu upeita pitsikuvioita. Sen päällä seisovat kolme
kynttilänjalkaa olivat suorassa rivissä.
Kaksi ovea toisiin huoneisiin ja kirjahylly täynnä paksuja kirjoja
täyttivät minua vastapäätä olevan seinän. Kävelin hyllyn eteen ja lueskelin
kirjojen nimiä. En löytänyt yhtään teosta, jonka olisin tuntenut.
Viimeisellä seinällä oli reunasta reunaan jatkuva ikkuna ja
ikkunalaudalla kaikenlaisia esineitä: kirjoja, kyniä, lasinen pallo (joku
ennustuskuulako?), papereita, pieni pähkinöillä täytetty kuppi (joka oli
varmaan linnuille, koska se oli ikkunan avattavan osan alla) ja kännykkä.
Kännykkä?
”Mitä tämä täällä tekee?”, kysyin Kiorialta, joka seurasi tutkiskeluani
kiinnostuneena, ja osoitin puhelinta.
”Äiti käyttää sitä aina kun käy sinun maailmassasi. Se on nyt vain
jäänyt tuohon.” Nyökkäsin ja nostin katseeni ikkunaan. Tästä huoneesta näki
todella kauas, koska se oli niin korkealla. Linnan vieressä oli pieni
kukkaispuutarha ja sen takana alkoivat suuret pellot. Kauempana näin
talorykelmän, joka oli luultavasti pieni kylä. Sen ohitse virtasi kapea joki,
joka teki heti kylän ohitettuaan valtavan mutkan ja kääntyi kohti merta. Se
solisi monien yksittäisten puutalojen ohi ja yhtyi lopulta jossain kaukana
mereen, johon aurinko oli juuri laskemassa.
”Tule katsomaan muitakin huoneita!” Kioria veti minut kirjahyllyn
oikealla puolella olevasta ovesta Pirgitin makuuhuoneeseen. Siellä oli leveä
sinisillä petaamattomilla lakanoilla sonnustettu sänky ja pieni neliön
muotoinen yöpöytä, jolla oli lasi vettä, sekä värikäskantinen kirja. Sängyn
vieressä oli myös ovi, jonka takana oli kuulemma vessa. Huoneessa oli myös
ikkuna, josta näkyivät puutarha ja pellot, ja tummasta puusta tehty
vaatekaappi, jonka toinen ovi oli auki paljastaen kasaan heitettyjä vaatteita
ja muutamat kengät. Sillä välin kun katselin suljetun kaapin oven pienistä
timanteista tehtyjä kirjailuja, viikkasi Kioria Pirgitin paitoja.
”Äiti on niin sotkuinen…”, hän huokasi ja naurahti heti perään:
”Vaikka en minä kyllä yhtään siistimpi ole.”
Taiteltuaan kaikki kasassa olleet vaatteet, hän veti minut olohuoneen
kautta suureen keittiö-ruokailuhuone tilaan. Kun astui sisään, oli edessä paksu
vihreä matto, joka johti massiiviseen ruokapöytään. Sen molemmin puolin oli
kahdeksan tuolia, joista yhtä ei ollut työnnetty paikoilleen. Pöydällä oli
pieniä kasoja jotain siemeniä, puolityhjä vesilasi ja monta kynttilää, jotka
eivät kuitenkaan palaneet. Sen takana oli ikkuna, josta näkyi se kukkapuskista
tehty sateenkaari spiraali, joka näkyi minunkin ikkunastani. Se tarkoitti, että
tämä huoneisto oli linnan kulmassa, koska täältä näki kahteen eri suuntaan.
Ikkunan vasemmalla puolella oli mukavan näköinen keittiönurkkaus kaapistoineen
ja kiviuuneineen.
Astelin lähemmäs suurta pöytää ja katselin outoja siemen lajitelmia.
”Äiti on kova hoitamaan puutarhaa ja valitsee jo nyt mitä kasvattaa ensi
vuonna. Hän on varmaan nytkin puutarhassaan”, Kioria selitti. Sitten hän ohjasi
minut viimeiseen huoneeseen.
Se oli myös eräänlainen olohuone, mutta paljon pienempi. Seinät olivat
harmaat – tai varmaan paremmassa valossa valkoiset – ja huoneen keskellä oli
kultaisella karvamatolla matala pöytä. Sen vieressä oli todella mukavan
näköinen nojatuoli. Seinillä oli lisää tauluja Kioriasta ja myös muutama
maisemakuvia. Ovea, jolla seisoin, vastapäätä oli pariovi parvekkeelle. Kioria
oli jo avaamassa niitä ja kutsui sitten minut kanssaan ulos.
Ilta-auringon valo oli ihanan lämmin ja jotenkin romanttinen. Se oli
juuri sellainen, jonka jokainen rakkauselokuvanohjaaja haluaisi viimeiseen
kohtaukseen. Parveke oli huikaisevan korkealla, enkä oikein uskaltanut katsella
alas, mutta kauempana avautuvat maiseman olivat upeita. Näin kukkaispuutarhan
ja ilta valaistuksessa kultaisilta näyttävät pellot, sekä kauniisti kimmeltävän
meren. Sen takana erotin Lunavuoret, jotka katosivat vaaleanpunaisina
loistaviin pilviin.
”Upeaa…”, henkäisin.
”Eikö olekin. Melkein kaikki kesäillat ovat Timanttimaassa tällaisia.”
Seisoimme hetken aivan hiljaa parvekkeen valkoiseen kaiteeseen nojaten ja
auringonlaskua ihaillen. Kaikki oli niin kaunista.
”Kello on jo 26. Vien sinut nukkumaan, että olet huomenna virkeä kuin
Kaze-kissa!”, Kioria sanoi vilkaistuaan olkansa yli pieneen oleskelu
huoneeseen. Nyökkäsin ja kävelimme takaisin ruokailuhuoneeseen. Kun astuimme
olohuoneeseen, kysyin vielä:
”Mikä se Kaze-kissa on?” Kiorian oli
pakko nauraa.
”Anteeksi, ethän sinä voi tietää, mutta
se vain on yksi tunnetuimmista sanonnoista täällä. Siis Kazet ovat yksi kissa
laji joka nukkuu vain tunnin päivässä ja on 29 tuntia niin energinen ja virkeä,
ettei sitä voi uskoa. Ne hyppivät koko ajan ja juoksentelevat sinne tänne.
Niitä on linnankin pihassa aika usein. Ehkä näet vielä sellaisen joskus… Hei,
tuollahan äiti on!” Kioria oli katsellut selityksensä aikana ikkunasta ja avasi
sen nyt tohkeissaan.
”Äiti! Huhuuu! Täällä ylhäällä!”, hän
huusi alas siihen pieneen kasvimaalta näyttävään puutarhaan, joka oli ikkunan
alla. Sitten hän vilkutti suurieleisesti. Tulin hänen viereensä ja vilkaisin
alas. Olimme niin korkealla, että huimasi. Vilkutin nopeasti todella pieneltä
näyttävälle Pirgitille ja vetäydyin sitten pois avonaisesta ikkunasta.
”Odota ihan hetki”, Kioria sanoi minulle ja juoksi takaisin ruokailu
huoneeseen. Seurasin kiinnostuneena, kun hän sipsutti sen pienen
oleskeluhuoneenkin läpi parvekkeelle ja avasi parvekkeen reunassa olevan
portin, jota en ollut ollenkaan huomannut. Sitten hän vain hyppäsi alas.
”Kioria!”, en voinut olla huutamatta ja juoksin hätääntyneenä
parvekkeelle.
”Mitä?”, hän kysyi leijuessaan pari metriä alempana. Suljin nopeasti
portin, etten vain itse tippuisi alas, ja ravistin Kiorialle päätäni mumisten ei mitään. Hän nyökkäsi ja syöksyi
vaaleanvihreät siivet levitettyinä alaspäin. Hän kaarsi linnan kulman taakse,
jollain minä juoksin takaisin olohuoneen ikkunalle. Näin miten Pirgit ja Kioria
halaisivat ja juttelivat jotain, mutten uskaltanut katsoa pidempään, koska
pudotus oli niin valtava. Onnekseni kuulin pian Kiorian juoksevan parvekkeelta
minun luokseni.
”Terveisiä äidiltä. Tule, vien sinut nyt
huoneeseesi.” Vedimme eteisessä kengät jalkaamme ja jätimme Pirgitin auringon
laskiessa hämärtyvän asunnon taaksemme.
Seuraavana päivänä menin Kiorian kanssa jousiammuntaradalle oikeasti
harjoittelemaan. Ratoja oli kymmenen ja jokaisen päässä oli maalitaulu, jossa
oli kymmenen ympyrää. Radat olivat 50m pitkät ja niissä oli valkoiset viivat
kymmenen metrin välein. Maalitaulun kohdalle sai suuresta kaapista vaihtaa
köysiä tai keppejä tai palloja. Asevarasto oli ihan ampumaratojen vierestä ja
sieltä sai hakea ampuma aseita, kuten jousipyssyjä, jalkajousia tai
puhalluspiikkejä. Kun olimme valinneet minulle sopivan kokoisen jousen, aloin
opetella sen käyttöä.
Aloitin kymmenen metrin päästä ja olin yllättävän hyvä. Kioria ei
ampunut kertaakaan, koska sanoi, ettei osannut, mutta hän rohkaisi koko ajan
minua ja hoki miten hyvä olin. Kun ensimmäisen kerran osuin maalitaulun
viidenteen renkaaseen, hihkuimme riemusta ja halasimme toisiamme.
Iltapäivällä myös Endar tuli ampumaradoille. Se oli todella huono juttu,
sillä tajusin, etten ollut yllättävän hyvä, en edes aika hyvä, en edes hyvä,
vaan todella huono! Endarin rinnalla oli maalaman huonoin jousiampuja. Hän osui
kymppiin 50 metrin päästä ja halkaisi kaikkein ohuimman narun 30 metrin päästä.
Mikä painajainen vastustajana…
”Älä välitä Klara, jousiammunta
on hänen lajinsa, hän on harjoitellut sitä jo 10 vuotta.” Nyökkäsin, mutten
kuitenkaan viitsinyt ampua enää Endarin edessä, joten lähdimme – jo neljättä
kertaa – syömään. Illalla, kun vihdoin menin omaan huoneeseeni, olin todella
väsynyt päivän treeneistä ja nukahdin heti.
Yöllä näin taas painajaista. Kiipesin kauniin mustahiuksisen naisen
kanssa jyrkkää vuorenrinnettä ylöspäin. Nainen oli varmasti Miren. Koska olimme
kivenneet jo pitkään, olin aivan poikki ja pyysin häneltä vettä. Silloin
alapuoleltamme alkoi tulla susia, jotka haukkasivat alempana olevan Mirenin
jalasta palan. Hän kirkaisi ja aloimme juosta ja kiivetä henkemme edestä. Sudet
olivat kuitenkin todella nopeita ja pien ne olivat syöneet Mirenin. Koska
tiesin, etten pääsisi enää pakoon, käännyin heitä vastaan. Silloin maisema
muuttui. Seisoin jyrkänteen reunalla ja katsoin taakseni. Miren hymyili sieltä
minulle. Astuin tyhjyyteen…
Heräsin ja haukoin henkeäni. Mitä ihmettä
tuo tarkoitti? Vaikka olisin halunnut miettiä asiaa tarkemmin, oli liian
väsynyt ja nukahdin nopeasti enkä nähnyt enää unia.
Aamulla kävin jälleen suihkussa, poistaakseni stressiä. Kun olin
pukenut, päätin etsiä Kiorian, mutta hän tupsahtikin juuri silloin
huoneistooni. Lähdimme taas harjoittelemaan.
Endar oli myös ampumaradoilla, mutta menimme aivan toiseen päähän
ratoja, joten uskalsin taas harjoitella. Kioria kannusti minua paljon ja se
todella auttoi. Aina välillä kävimme syömässä. Painajaiseni pyöri koko ajan
mielessäni, vaikka yritin Kiorian kanssa ollessani työntää sitä pois.
Jousi ammunta sujui aina vain paremmin ja olin nopea oppimaan.
Iltapäivällä ammuin jo 20 metrin päästä ja olin ylpeä itsestäni. Sitten Kioria
saattoi minut taas sviittiini ja nukahdin todella nopeasti.
Seuraavana päivänä harjoittelin taas jousiammuntaa ja kehityin huimasti.
Viidentenä päivänäni – hereillä – Timanttimaassa, tuli yllätyksekseni
Pirgit huoneeseeni ja saattoi ampumaradoille. Sinä päivänä harjoittelin keihään
heittoa, mutta olin siinä huono. Aluksi en saanut teroitettua puun pätkää
lentämään ollenkaan, ja sitten kun sain, oli jo iltapäivä. Endar ei onneksi sinä päivänä tullut
murskaamaan itsetuntoani. Kun Pirgit sanoi taas, että oli ruoka aika, halusin
vielä kokeilla jousiammuntaa, koska olin siinä parempi. Parin yrityksen jälkeen
osuin kymppiin 10 metrin päästä ja olin pakahtua riemusta. Silti päätin, että
tulisin vielä viimeisenäkin päivänä harjoittelemaan ennen lähtöä. Kävelin
hyvillä mielin ruokalaan.
Olimme Kiorian kanssa ensimmäisenä päivänä – silloin kun hän näytti minulle
paikkoja – syöneet minun huoneistossani, mutta näinä kolmena viimeisenä päivänä
olimme syöneet ruokalassa ja istuuduimme nyt Pirgitin kanssa pöytään, jossa me
olimme istuneet. Oli ihanaa nähdä taas lentäviä keijuja suurista ikkunoista.
Söimme jotain lihapataa ja melonisalaattia. Ruoka oli niin hyvää, että söin
itseni ihan ähkyyn, niin kuin muinakin päivinä.
Syötyämme menimme minun asuntooni. Pirgit istuutui sohvalle ja minä
kävelin hermostuneesti ympäri asuntoa. Kumpikaan ei sanonut mitään.
”Toimiiko tämä hella?” kysyin hiljaisuuden
rikkomiseksi kun olin keittiössä.
”Ei, mikään muu kuin suihku ei toimi. Katso, lampuissakin on oikeasti
kynttilöitä. Kaikki ihmisten maailman tavarat on tuotu sieltä tänne, eivätkä ne
toimi.” Katselin häntä hetken hölmistyneenä ja kysyin vielä:
”Miksi ne sitten ovat täällä?” Pirgit hymyili äiti-hymyään ja sanoi
pehmeällä äänellä:
”Jotta sinä tuntisit olosi kotoisemmaksi.” Tämä ihanan moderni huoneisto
lasiseinineen ja nahkasohvineen ei ollut läheskään sellainen kuin kotini, mutta
ajatus oli mukava, ja kyllä minä tästä todella paljon pidin. Hymyilin takaisin
ja tulin hänen viereensä istumaan. Hän silitti käsivarttani ja sanoi:
”Olet niin samanlainen kuin Kioria. Teillä on todella samanlainen
luonnekin. Ihanaa, että sinä olet nyt täällä, kulta.” En osannut sanoa siihen
mitään, joten nyökkäsin vain ja huokasin syvään. Olihan täällä ihan mukavaa,
mutta Derakin tapaus oli kauhea. En saanut sitä pois mielestäni.
”Huomenna lähdette matkallenne. Jännittääkö sinua paljon?” Ravistin
nopeasti päätäni. En tiennyt mikä minua odotti, mutta ei minua se matka niin
paljon jännittänyt kuin Derak.
”No hyvä, saatte huomenna mukaanne rohtokirjan, josta löydätte sen
parannus kasvin. Sinun pitää herätä todella aikaisin. Ensin menet syömään ja
sitten menette Endarin kanssa tapaamaan Kioriaa ja sitten lähdette
asevarastoon. Saatte valita yhden henkilökohtaisen aseen, muut ovat yhteisiä.
Sitten tapaatte Mirenin ja lähdette hevosvaunuilla matkaan.” Nyökkäsin taas.
Pelkäsin, että minun aikatauluun kuuluisi myös Derakin tapaaminen. Sitä paitsi
halusin vielä harjoitella jousiammuntaa.
”Enkö ehtisi ampumaradalle jossain välissä?”
”Ehkä ennen ruokailua, mutta sitten sinun täytyy herätä vielä
aikaisemmin.”
”No sitten minä herään.” sanoin päättäväisesti. Pirgit naurahti ja
halasi minua vielä.
”Kyllä sinä selviät.” Kuulosti siltä, kuin hän olisi enemmänkin
rauhoitellut itseään kuin minua. Ääni oli myös surullinen.
”Hyvää yötä”, hän kuiskasi sitten ja nousi.
”Hyvää yötä Pirgit!” Miksi hän pelkäsi etten selviäisi? Oliko matka muka
niin vaarallinen?
Vaihdoin vaatevarastosta saamani yömekon ylleni ja kävin nukkumaan. Tai
oikeastaan en käynyt, vaan makasin vain ja tuijotin kattoon. Ei tehnyt mieli
nukkua, vaikka se olisi varmasti ollut järkevää. Huomenna oli lähtö. Ajattelin
painajaistani ja Derakia…
Silloin kuulin oven avautuvan hiljaa ja joku astui huoneeseeni. Sain
hädin tuskin tukahdutettua kirkaisun tyynyyni. Syy siihen, että ylipäätänsä
tukahdutin sen, oli suuri varsijousi Derakin kädessä. Hän vain hymyili hetken
rumaa hymyään ja sanoi:
”Tulin tuomaan sinulle tämän.” Hän veti povitaskustaan suuren veitsen.
Sävähdin ja nousin istumaan. Hän kohotti tikaria traagisesti, kuin voiton
merkiksi ja naurahti. ”Sinäkin voit sitten tehdä noin. Jätän puukon
olohuoneeseen, ettet rupea temppuilemaan. Sinun täytyy pitää se muilta
salassa.” Hän sanoi viimeisen sanan sihahtaen, kuin parhaalle salaliittolaiselle.
Sitten hän nosti joustaan nähtäväkseni, heristi sitä hieman ja harppoi toiseen
huoneeseen. Hän osasi olla todella äänetön – kuulin vain pienen kalahduksen,
kun tikari laskettiin lattialle ja sitten ovi sulkeutui hipihiljaa. Vaikka olin
jo päättänyt hakea tappoaseen, en pystynyt hievahtamaankaan. Tuijotin eteeni
varmasti puolituntia.
Mitä minä tekisin? Olen tuhon oma, jos en tee sitä. Tämä oli yhtä
painajaista. Mitä Miren siihen sanoisi? Tappaisiko hän minut? Mitä minun
pitäisi TEHDÄ?
Nousin hitaasti, jäsenet kankeina. Kävelin olohuoneeseen ja otin
metallisen puukon käteeni. Sipaisin automaattisesti sen terää sormellani ja
tunsin viiltävän kivun. Katsoin pimeässä sormeani kummastuneena, siitä
purkautui pieni veripisara. Pyyhin sen nopeasti mekon helmaani. Ei tavallisesta
puukosta noin helposti tullut haavaa. Lasiseinän takana loisti täysikuu. Tämä
oli vähän liiankin pelottava. Pidin asetta pelästyneenä ja kauhistuin omaa
veitsi kädessä seisovaa varjoani. Juoksin itseäni pakoon sänkyyni. Asetin
puukon varoen tyynyn alle. Mahtavaa, nyt en ainakaan saisi unta.
Pyöriskelin kauan, enkä saanut unta. Monen kyljen vaihdon jälkeen nousin
taas ja aloin kävellä ympäri asuntoa. Olohuoneenkohdalle vilkaisin kelloa. 02:17.
Jos oikein tajusin, oli aamuyö. Nuku nyt tyhmä! Huomenna olisi aikainen
herätys, miksi minun juuri nyt ei pitänyt nukahtaa? Kuljin spiraalia keittiössä
sitten olohuoneessa ja sitten makuuhuoneessa. Sitten taas olohuoneessa. Rasitin
jalkani ihan loppuun ja päädyin lasiseinän eteen istumaan.
Painoin
pääni sitä vasten ja tasasin hengitystäni. Tuijotin täysikuuta ruudun reunassa.
Puutarha oli aivan pimeänä, mutta meri kimalteli kuun valossa. Vuoria sen
takana ei näkynyt. Kävin matolle makaamaan, suljin silmäni ja kuvittelin
saavani siivet selkään. Olin keiju ja liisin puutarhan yllä. Sitten nousin
korkeammalle ja korkeammalle… Lopulta pääsin kuuhun asti ja siellä äitini oli
odottamassa minua. Hän antoi minulle kunnon halauksen.
Nyt
huomasin, miten paljon minulla oli koti-ikävä. Silmäni kostuivat ja koska olin
kyljelläni, valui luomen alta karannut kyynel posken yli hiuksiini. Miksi minä
itkin niin paljon täällä Timanttimaassa? Se ei ollut tavallista minulle,
yleensä itkin todella harvoin. Päätin, etten itkisi enää kertaakaan, ennen kuin
menisin kotiin. Pyyhin pisaran ja pidin silmät kiinni.
Aloin
laskea keijuja, jotta nukahtaisin: yksi, kaksi, kolme… kuusitoista,
seitsemäntoista… viisikymmentä, viisikymmentäyksi… satakolmekymmentäyhdeksän,
sataneljäkymmentä… kaksisataakahdeksankymmentäkaksi… mmm…
