Prologi
”Aaaaaa!”
Maailman kaunein nainen huutaa tuskissaan, hän on synnyttämässä poikalasta. Velho pitää hänen kädestään rohkaisevasti kiinni, mutta se ei auta vähääkään. Naine kirkuu ja karjuu. Mustat hiukset ovat liimautuneet otsalle ja valkoisesta kankaasta on enää vain punainen sekasorto jäljellä.
Vaikka tuskaa riittää, on nainen sisimmässään onnellinen. Hän on vihdoin saamassa hartaasti toivomaansa poikalasta. Onnen kyyneleet valuvat kivun kyyneleiden rinnalla poskilta tyynylle ja sängylle. Ne sekoittuvat hikeen.
Yhtäkkiä jokin rusahtaa, katkeaa, repeää ja kuuluu kauhea huuto. Verta on liikaa. Velhon silmät laajenevat. Tätä hänkään ei osaa korjata.
”Eii…” Viimeinen heikko huudahdus. Naisen ruskeat silmät tuijottavat velhon mustiin. Sitten naisen silmät himmenevät ja lasittuvat samaan aikaan kun pienen pojan – samanlaiset kuin isällään – kirkastuvat. Mustien hiuksien alla sydän lyö viimeisen lyöntinsä. Pieni lapsi alkaa parkua, mutta kaunis nainen ja velho ovat aivan hiljaa. Kymmenet suuret valkoiset salit moninkertaistavat vauvan huudon. Hetkeen ei kuulu muuta ääntä kuin kaikuva itku ja sitten sekin loppuu kuin seinään kun velho nostaa kätensä. Hiljaisuus.
keskiviikko 28. maaliskuuta 2012
Kiorian Kirous
Mä olen siis kirjoittanut tällasen kirjan Kiorian Kirous (n. 300 sivua). Ja ajattelin laittaa sen tänne blogiin jatkotarinana, luku kerrallaan. Alku voi olla outo, koska oon kirjottanut sen aika kauan aikaa sitten, mutta sitten toivottavasti paranee. Ja sen, että miten se prologi liittyy siihen tarinaan tajuaa vasta ihan kirjan lopussa. :)
Onnellisuus
Aluksi
Viimeinen lehti leijailee ruhtinaallisesti maata kohti. Tuijotan harmaalle taivaalle ja ajattelen Crystalia. Kaunis, hauras, pieni ja heikko ... Koska syksy on nyt lopullisesti asettunut puistoon, näyttävät alastomat puunrungot pelottavilta. Väsyttävä harmaus kietoo kaiken sisäänsä. Lasken pääni kylmää penkkiä vasten ja annan kyynelten valua poskeani pitkin. Kaikkialla on hiljaista...
Kaksi viikkoa aijemmin
Rose juoksee iloisena minua kohti. Otan hänet avosylin vastaan, vaikka hänen halauksensa saa henkeni salpautumaan. Kipu kyljessä on huumaava, jalat tuntuvat pettävän alta ja pääni on räjähtämäisillään, silti hymyilen. Hän käskee minut istumaan märkään maahan ja tottelen kiitollisena, kosken jaksa seistä heikoilla jaloillani.
Tämä aukea on aina ollut meidän paikkamme. Aurinko siivilöityy puiden hupenevien lehtien lävitse kalpealle iholleni. Rose tarttuu oikeaan ranteeseeni ja yrittää katsoa minua silmiin. Välttelen hänen katsettaa, koska tiedän mitä hän aikoo sanoa.
"Crystal, sun täytyy lopettaa!" Nyökkään heikosti, vaikka tiedän, etten voi toteuttaa hänen toivettaan.
"Etsä tajuu mitä sä teet ittelles? Kato mua silmiin! Mä rakastan sua, joten kuuntele mua!"
Minun on pakko katsoa Rosea silmiin. Niissä on kyyneleitä, raivoa, loputonta huolta ja surua. Minua sattuu jo muutenkin kaikkialle, mutta kun näen tuon ilmeen, kipu kaksinkertaistuu ja haukon henkeäni. En pysy kasassa.
Rose kietoo varovasti kätensä ympärilleni ja itkee. Minä en enää pysty siihen, olen liian tyhjä ja turta. Annan hänen lohduttaa minua, vaikka oikeastaan minun pitäisi lohduttaa häntä... Yritän rauhoittua ja paras ystäväni silittää laihaa käsivarttani.
"Olen pahoillani...", kuiskaan. Vaikenemme ja nojaamme toisiimme ilta-auringossa. Yritän olla onnellinen, mutten pysty olla välittämättä tykyttävästä kivusta kaikkialla kehossani. Huokaan, sekin sattuu...
Viikko kuluu sairaalassa joidenkin aineiden lääkehuurteissa. En muista minä päivänä Rose tuli katsomaan minua, tai mitä hän sanoi. Kipu on aina ja kaikkialla, luulisi, että olisin jo tottunut siihen. Jonain päivänä minulle tuodaan - taas - pieni voileipä, mutten suostu ottamaan sitä vastaan - taaskaan.
Hoitajat ovat pumpanneet minuun jotain ravinteita letkujen kautta. Se inhottaa minua melkein yhtä paljon kuin tavallinen ruoka. Se, etten ole syönyt mitään oma-aloitteisesti kahteen vuoteen, kauhistuttaa Rosea ja kaikkia lääkäreitä, joille minua on näytetty. Mutta minulla on tietty päämäärä, tavoite. Enkä aio luovuttaa, ennen kuin olen valmis, täydellinen.
Aluksi halusin vain laihtua, mutta sitten se vähäkin ruoka, jota ahdoin itseeni alkoi kuvottaa minua ja lopetin kokonaan. Moneen viikkoon kukaan - edes Rose - ei huomannut mitään. Harmikseni äiti kuitenkin vei minut lääkäriin, koska minua heikotti todella usein. Siellä minut pakotettiin syömään, mutta oksensin joka kerta kaiken ulos. Siitä lähtien olen maannut sairaaloissa ja luonani on käynyt kotiopettaja. Ei ketään muita, paitsi tietysti Rose. Äiti kuoli vuosi sitten auto-onnettomuudessa enkä ole koskaan tuntenut isääni. Ystävät ovat tippuneet yksi kerrallaan, sen jälkeen kun jäin pysyvästi sairaalaan.
Nykyään saan poistua sängystäni vain lyhyiksi ajoiksi viikon välein, jonkun luotettavan henkilön seurassa. Rose on ainoa sairaalan ulkopuolelta, joka saa viedä minut ulos. Menemme aina, joka viikko, metsäaukeallemme. Se on ihana vapauden tunne kun letkut otetaan irti ranteistani. Odotan joka päivä, että hoitaja nostaisi minut istumaan ja taluttaisi metsään. Sairaalan harmaus ahdistaa minua aina kun en ole lääkkeiden jälkeisessä sekavassa tilassa.
Eräänä iltana hoitajat puhuvat sänkyni vieressä tilani huonontumisesta ja päätävät lisätä ravinteita. Sitä en enää kestä! Heti kun he ovat lähteneet ja osasto on pimentynyt yöksi, revin letkut irti ranteistani. Olen tehnyt niin aikaisemminkin, mutta viime kerrasta on jo monta kuukautta. Minuun luotetaan taas. Nousen sängystäni ja hortoilen heikoilla jaloillani seiniin nojaten peilin eteen. Napsautan pienen valon päälle ja tuijotan hämärässä kuvajaistani.
Vaaleat ohuet suorat hiukset ovat sekaisin, mutta laskeutuvat silti aika kauniisti luisille olkapäilleni. Sinisten silmien alla on suuret mustat varjot ja iho on todella kalpea. Huulissakaan ei ole melkein yhtään väriä ja posket ovat lommolla. Solisluut, kylkiluut ja lonkkaluut näkyvät liiankin selvästi, mutta minä pidän näkemästäni. Vatsa on täisin suora ja eivätkä posket ole enää rumat pallot. Minun on pakko hymyillä. Olen valmis. Päätän, että lähden seuraavana vapauden päivänä. Kun olen sulkenut lampun, pimeys ja hiljaisuus ovat täydelliset. Romahdan maahan ja kietoudun kivun ympärille.
Vohdoinkin se koittaa, vapaus. Hoitaja irrottaa letkut ja nostaa minut seisomaan. Hän taluttaa minut ulko-ovista sairaalan taakse, metsänreunaan. Nojaan häneen enemmän kun yleensä, mutta hymyilen koko matkan. En ole pitänyt ravinnetippaletkua viikkoon, salaa. Olen ylpeä itsestäni, vaikka olekin heikompi kuin koskaan.
Hoitaja jättää minut aukean reunaan - kuten aina - ja antaa minulle jonkun lääkepillerin. Laitan sen suuhuni, mutten niele. Kun nainen lähtee, syljen sen pois ja istuudun ruohoon, kosken jaksa seistä. Maa on täynnä syksyn lehtiä.
Kokonaisen minuutin olen yksi, mutta sitten näen Rosen aukean toisella laidalla ja minulle tulee helpottunut olo. Hän juoksee hymy huulillaan minua kohti - kuten aina - ja halaa minua henkeä salpaavasti. Hymyilen, mutta sisälläni kipu on valtava. Olen tosiaan heikomassa kunnossa kuin koskaan. Käyn kylmään maahan makamaan pään Rosen sylissä ja yritän hengittää tasaisesti. Olen valmis, hoen itselleni ja yritän tukahduttaa kipua taka-alalle. Rose silittelee hiuksiani.
"Sä oot hullu...", hän huokaa surullisena. "Sun täytyy lopettaa tää." Tästä se taas alkaa...
"Rose, olen jo lopettanut", kuiskaan heikolla äänellä.
"Oletko syönyt?" Rose huudahtaa yllättyneenä. Kummastus ja ilo huokuvat hänen äänestään. Käännän päätäni sivulta toiselle, kieltävästi, ja suljen silmäni.
"En, mutta olen valmis. Olen kaunis." Jaksan juuri ja juuri nostaa kättäni viitatakseni vartalooni.
"Mitä? Olet aina ollut kaunis Crysrtal!"
"En aijo enää palata sinne helvettiin."
"Mitä sä puhut? Tietysti sä palaat sinne! Et sä selvii muuten!"
"Ei se haittaa, kaikki on nyt hyvin..." En jaksa enää liikuttaa kättäni, en sormiani, en jalkojani enkä ajatuksiani.
"Rose... Oot mulle tärkee..."
Sitten kaikki hidastuu, kuin olisi nukahtamaisillaan. Kipu on kadonnut. Olen saapunut tehtäväni loppuun. Olen päämäärässäni. Toivottavasti Rose ymmärtää. Lopultaki olen oikeasti onnellinen...
Lopuksi
Koko syksy on hirveä. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, kuinka hän kuihtui syliini, kuoli käsivarsilleni. Olen vain itkenyt ja itkenyt... Ainoa asia, joka pitää minut pinnalla, on se, että hän oli onnellinen, hymyili loppuun asti. Kunnes ilme jäätyi. Uusi itkukohtaus ravistelee minua. Kaikki on loppu...
Viimeinen lehti leijailee ruhtinaallisesti maata kohti. Tuijotan harmaalle taivaalle ja ajattelen Crystalia. Kaunis, hauras, pieni ja heikko ... Koska syksy on nyt lopullisesti asettunut puistoon, näyttävät alastomat puunrungot pelottavilta. Väsyttävä harmaus kietoo kaiken sisäänsä. Lasken pääni kylmää penkkiä vasten ja annan kyynelten valua poskeani pitkin. Kaikkialla on hiljaista...
Kaksi viikkoa aijemmin
Rose juoksee iloisena minua kohti. Otan hänet avosylin vastaan, vaikka hänen halauksensa saa henkeni salpautumaan. Kipu kyljessä on huumaava, jalat tuntuvat pettävän alta ja pääni on räjähtämäisillään, silti hymyilen. Hän käskee minut istumaan märkään maahan ja tottelen kiitollisena, kosken jaksa seistä heikoilla jaloillani.
Tämä aukea on aina ollut meidän paikkamme. Aurinko siivilöityy puiden hupenevien lehtien lävitse kalpealle iholleni. Rose tarttuu oikeaan ranteeseeni ja yrittää katsoa minua silmiin. Välttelen hänen katsettaa, koska tiedän mitä hän aikoo sanoa.
"Crystal, sun täytyy lopettaa!" Nyökkään heikosti, vaikka tiedän, etten voi toteuttaa hänen toivettaan.
"Etsä tajuu mitä sä teet ittelles? Kato mua silmiin! Mä rakastan sua, joten kuuntele mua!"
Minun on pakko katsoa Rosea silmiin. Niissä on kyyneleitä, raivoa, loputonta huolta ja surua. Minua sattuu jo muutenkin kaikkialle, mutta kun näen tuon ilmeen, kipu kaksinkertaistuu ja haukon henkeäni. En pysy kasassa.
Rose kietoo varovasti kätensä ympärilleni ja itkee. Minä en enää pysty siihen, olen liian tyhjä ja turta. Annan hänen lohduttaa minua, vaikka oikeastaan minun pitäisi lohduttaa häntä... Yritän rauhoittua ja paras ystäväni silittää laihaa käsivarttani.
"Olen pahoillani...", kuiskaan. Vaikenemme ja nojaamme toisiimme ilta-auringossa. Yritän olla onnellinen, mutten pysty olla välittämättä tykyttävästä kivusta kaikkialla kehossani. Huokaan, sekin sattuu...
Viikko kuluu sairaalassa joidenkin aineiden lääkehuurteissa. En muista minä päivänä Rose tuli katsomaan minua, tai mitä hän sanoi. Kipu on aina ja kaikkialla, luulisi, että olisin jo tottunut siihen. Jonain päivänä minulle tuodaan - taas - pieni voileipä, mutten suostu ottamaan sitä vastaan - taaskaan.
Hoitajat ovat pumpanneet minuun jotain ravinteita letkujen kautta. Se inhottaa minua melkein yhtä paljon kuin tavallinen ruoka. Se, etten ole syönyt mitään oma-aloitteisesti kahteen vuoteen, kauhistuttaa Rosea ja kaikkia lääkäreitä, joille minua on näytetty. Mutta minulla on tietty päämäärä, tavoite. Enkä aio luovuttaa, ennen kuin olen valmis, täydellinen.
Aluksi halusin vain laihtua, mutta sitten se vähäkin ruoka, jota ahdoin itseeni alkoi kuvottaa minua ja lopetin kokonaan. Moneen viikkoon kukaan - edes Rose - ei huomannut mitään. Harmikseni äiti kuitenkin vei minut lääkäriin, koska minua heikotti todella usein. Siellä minut pakotettiin syömään, mutta oksensin joka kerta kaiken ulos. Siitä lähtien olen maannut sairaaloissa ja luonani on käynyt kotiopettaja. Ei ketään muita, paitsi tietysti Rose. Äiti kuoli vuosi sitten auto-onnettomuudessa enkä ole koskaan tuntenut isääni. Ystävät ovat tippuneet yksi kerrallaan, sen jälkeen kun jäin pysyvästi sairaalaan.
Nykyään saan poistua sängystäni vain lyhyiksi ajoiksi viikon välein, jonkun luotettavan henkilön seurassa. Rose on ainoa sairaalan ulkopuolelta, joka saa viedä minut ulos. Menemme aina, joka viikko, metsäaukeallemme. Se on ihana vapauden tunne kun letkut otetaan irti ranteistani. Odotan joka päivä, että hoitaja nostaisi minut istumaan ja taluttaisi metsään. Sairaalan harmaus ahdistaa minua aina kun en ole lääkkeiden jälkeisessä sekavassa tilassa.
Eräänä iltana hoitajat puhuvat sänkyni vieressä tilani huonontumisesta ja päätävät lisätä ravinteita. Sitä en enää kestä! Heti kun he ovat lähteneet ja osasto on pimentynyt yöksi, revin letkut irti ranteistani. Olen tehnyt niin aikaisemminkin, mutta viime kerrasta on jo monta kuukautta. Minuun luotetaan taas. Nousen sängystäni ja hortoilen heikoilla jaloillani seiniin nojaten peilin eteen. Napsautan pienen valon päälle ja tuijotan hämärässä kuvajaistani.
Vaaleat ohuet suorat hiukset ovat sekaisin, mutta laskeutuvat silti aika kauniisti luisille olkapäilleni. Sinisten silmien alla on suuret mustat varjot ja iho on todella kalpea. Huulissakaan ei ole melkein yhtään väriä ja posket ovat lommolla. Solisluut, kylkiluut ja lonkkaluut näkyvät liiankin selvästi, mutta minä pidän näkemästäni. Vatsa on täisin suora ja eivätkä posket ole enää rumat pallot. Minun on pakko hymyillä. Olen valmis. Päätän, että lähden seuraavana vapauden päivänä. Kun olen sulkenut lampun, pimeys ja hiljaisuus ovat täydelliset. Romahdan maahan ja kietoudun kivun ympärille.
Vohdoinkin se koittaa, vapaus. Hoitaja irrottaa letkut ja nostaa minut seisomaan. Hän taluttaa minut ulko-ovista sairaalan taakse, metsänreunaan. Nojaan häneen enemmän kun yleensä, mutta hymyilen koko matkan. En ole pitänyt ravinnetippaletkua viikkoon, salaa. Olen ylpeä itsestäni, vaikka olekin heikompi kuin koskaan.
Hoitaja jättää minut aukean reunaan - kuten aina - ja antaa minulle jonkun lääkepillerin. Laitan sen suuhuni, mutten niele. Kun nainen lähtee, syljen sen pois ja istuudun ruohoon, kosken jaksa seistä. Maa on täynnä syksyn lehtiä.
Kokonaisen minuutin olen yksi, mutta sitten näen Rosen aukean toisella laidalla ja minulle tulee helpottunut olo. Hän juoksee hymy huulillaan minua kohti - kuten aina - ja halaa minua henkeä salpaavasti. Hymyilen, mutta sisälläni kipu on valtava. Olen tosiaan heikomassa kunnossa kuin koskaan. Käyn kylmään maahan makamaan pään Rosen sylissä ja yritän hengittää tasaisesti. Olen valmis, hoen itselleni ja yritän tukahduttaa kipua taka-alalle. Rose silittelee hiuksiani.
"Sä oot hullu...", hän huokaa surullisena. "Sun täytyy lopettaa tää." Tästä se taas alkaa...
"Rose, olen jo lopettanut", kuiskaan heikolla äänellä.
"Oletko syönyt?" Rose huudahtaa yllättyneenä. Kummastus ja ilo huokuvat hänen äänestään. Käännän päätäni sivulta toiselle, kieltävästi, ja suljen silmäni.
"En, mutta olen valmis. Olen kaunis." Jaksan juuri ja juuri nostaa kättäni viitatakseni vartalooni.
"Mitä? Olet aina ollut kaunis Crysrtal!"
"En aijo enää palata sinne helvettiin."
"Mitä sä puhut? Tietysti sä palaat sinne! Et sä selvii muuten!"
"Ei se haittaa, kaikki on nyt hyvin..." En jaksa enää liikuttaa kättäni, en sormiani, en jalkojani enkä ajatuksiani.
"Rose... Oot mulle tärkee..."
Sitten kaikki hidastuu, kuin olisi nukahtamaisillaan. Kipu on kadonnut. Olen saapunut tehtäväni loppuun. Olen päämäärässäni. Toivottavasti Rose ymmärtää. Lopultaki olen oikeasti onnellinen...
Lopuksi
Koko syksy on hirveä. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, kuinka hän kuihtui syliini, kuoli käsivarsilleni. Olen vain itkenyt ja itkenyt... Ainoa asia, joka pitää minut pinnalla, on se, että hän oli onnellinen, hymyili loppuun asti. Kunnes ilme jäätyi. Uusi itkukohtaus ravistelee minua. Kaikki on loppu...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)