Kiorian kirous, luku 12

12.Myrsky

      Muutaman viikon kuluttua heräsin aamuyöllä siihen, että tuuli hakkasi telttamme seiniä. Nousin istumaan ja hivuttauduin ovelle. Avasin narujen solmut, mutta se oli virhe. Ulkoa tulvahti jääkylmä tuuli kasvoilleni ja sen mukana kasa lunta. Solmin narut äkkiä uudestaan. Hytisin ja totesin, ettei ulos ollut menemistä. Siellä pauhasi lumimyrsky.

      Käännyin ja tarkistin, etten ollut herättänyt muita. Kemin kasvot olivat surun murtamat, mutta hän hengitti ihan rauhallisesti. Nukkuessaankin suru painoi hänen kasvojaan kasaan. Tuo ilme ei varmaan koskaan enää lähtisi hänen kasvoiltaan. Miren oli kuvankaunis, kuten aina. Paksut lainehtivat mustat hiukset laskeutuivat upeasti hänen kapeiden kasvojensa molemmille puolille. Hänkin oli sikeästi unessa.

      Hätkähdin kun käänsin katseeni Endariin ja hänen silmänsä olivatkin auki.

      ”Huomenta”, hän kuiskasi ja hymyili.

      ”Anteeksi, että herätin sinut”, kuiskasin takaisin kylmästä hytisten. Hän vain naurahti ja nosti peittoaan. Ryömin kiitollisena hänen viereensä.

      ”Kello on vasta 6”, Endar sanoi hiljaa vilkaistuaan laukkuunsa. Nyökkäsin ja suljin silmäni. Kannattaisi nukkua vielä, sillä vaeltaminen oli uuvuttavaa. Endarista huokuva lämpö oli täydellinen rauhoittaja, joten nukahdin ihanan nopeasti.

   

      Aamulla Endar katsasti lumimyrskyn kovuuden ja totesi, ettemme voisi jatkaa matkaa sinä päivänä. Lepäsimme suurimman osan päivästä, jotta voisimme jatka matkaa virkeinä seuraavana päivänä, mutta lumimyrsky jatkui useita päiviä. Viikon kuluttua Endar päätti, että meidän oli pakko jatkaa matkaa. Minä ja Miren vastustimme sitä ja katselimme toisiamme vihaisesti, kuten aina, kun olimme samaa mieltä jostain.

      Jatkoimme kuitenkin matkaa, koska Endar oli matkan johtaja - hän sai päättää. Kuljimme toisiimme köytettyinä, Endar ensimmäisenä, sitten Miren, Kem ja minä. En ymmärrä miten Endar osasi suunnistaa siinä myrskyssä. Lunta satoi niin sakeana massana, etten nähnyt edes Mireniä. Tuijotin siis vain Kemin selkää ja rämmin paksussa lumikerroksessa suojaten naamani koko ajan kädelläni. Toisessa pidin keppiä, jota käytin toisena jalkanani. Pystyin jo astumaan haavoittuneella jalalla, mutta käveleminen oli vielä mahdotonta. Olimme hitaampia kuin koskaan sillä matkalla.

      Kolmantena päivänä – kun olimme syöneet päivällisen laavukankaan suojassa ja olimme lähdössä jatkamaan matkaa – en halunnut sitoa köyttä vyötärölleni, koska se oli alkanut hiertää kylkiäni inhottavasti. Pidin siis köyttä siinä kädessä, jolla suojasin naamaani ja tukikeppiä toisessa.
      Lumimyrsky ei ollut hellittänyt lainkaan, päinvastoin. Kun lähdimme liikkeelle, näin juuri ja juuri Kemin selän. Se oli hirveää ja minulla oli todella kylmä.

      Hetken kuluttua jotain mustaa vilahti sakean lumen seassa oikealla puolellani. Käännyin katsomaan ja tartuin automaattisesti jousipyssyyni. Laiton siihen nuolen ja pälyilin silmiä siristellen valkoisuuteen. Mitään muuta kuin lunta ei näkynyt. Kääntelin päätäni ja yritin löytää jotain, joka olisi mustaa ja kiinnittänyt huomioni. Ei mitään. Huokasin ja pyyhin lunta naamaltani. Käännyin takaisin Kemin puoleen.
      Missä hän oli? Heilutin käsiäni kuin sokea ja yritin tarkentaa katsettani. Missä köysi oli? Olin päästänyt siitä irti kun olin puolustanut itseäni jousella. Heilautin sen takaisin olalleni ja nojasin keppiini. Lähdin rivakasti harppomaan sinne suuntaan minne muut olivat menneet. En nähnyt mitään ja aloin jo hätääntyä. Eivätkö he huomanneet, että pysähdyin? Lähdin juoksemaan – mikä sattui sanoinkuvaamattomasti – ja aloin huutaa Endarin nimeä.

     ”Endar!” En nähnyt eteeni ja kompastuin kiveen lumen alla. Kylmä tunkeutui kaulaliinani alle ja nousin mahdollisimman nopeasti ylös. Kun jatkoin juoksemista, alkoi jalkaani sattua niin hirveästi, että minun oli pakko hidastaa vauhtia. Olin jo todella peloissani. En selviäisi tässä myrskyssä yksin!

     ”Endar!” Kukaan ei huutanut nimeäni, kukaan ei vastannut. Kuulin vain oman hengästyneen hengitykseni ja askeleitteni äänet, kun jalkani upposivat lumeen yhä uudestaan. Eivät he näin pitkälle olleet voineet kävellä. Olinko lähtenyt väärään suuntaan? Käännyin ja lähdin rämpimään vastakkaiseen suuntaan.

      ”Endar!” Tämä oli varmasti väärä suunta, ajattelin ja kääntyilin paniikin partaalle. Tämä oli mahdotonta! Heti kun pysähdyin, alkoi kylmyys hiipiä vaatteitteni alle. Riisuin kaulahuivini ja ravistelin siitä lunta, mutta samalla lunta ryöppysi joka suunnasta takkini alle. Jatkoin tarpomista vielä hetken, mutta luovutin sitten harmissani. Tärisin kylmästä ja aloin kaivaa lumeen kuoppaa.
      Lunta olikin paksumpi kerros kun olin luullut. Kun olimme kävelleet, oli lunta hieman polven yläpuolelle, mutta kun kaivoin käsilläni yhä syvemmälle, sitä olikin paljon enemmän. Kaivoin raivoisasti, pitääkseni itseni lämpimänä. Lumi iski kasvoilleni kaikkialta ja pelkäsin alkavani itkeä. Pyyhin vedeksi sulanutta lunta kasvoiltani ja jatkoin hommaani. Endar oli opettanut, että lumen alla olisi lämpimämpää.

      Kun kuopan pohjalta näkyi mustaa maata, aloin kaivaa tunnelia vasemmalle päin. Siinä olikin työtä, mutta lopulta sain itselleni pienen luolan lumen alle ja käperryin sinne. Tukikeppini laiton pystyyn lumeen koloni suuaukon viereen, että he näkisivät sen, jos menisivät tästä ohitse. Mitenköhän kauan lumimyrskyä vielä kestäisi? Olinko tosiaan eksynyt toisista? Tämä oli hirveää…

      Tajusin nukahtaneeni vasta kun heräsin. Minulla oli vietävän kylmä ja kun tajusin missä olin, minulle tuli yhtäkkiä ahtaanpaikankammo. Lunta oli satanut kuoppaani ja pääni vieressä oli kasa lunta niin, etten melkein nähnyt ulos. Konttasin ulos ja vannoin, etten enää ikinä menisi noin ahtaaseen paikkaan. Lumimyrsky ei ollut lakannut. Olin yhä melkein sokea, kun tulin ulos kolostani, en nähnyt juurikaan eteeni. Keppiäni ei näkynyt, mutta löysin sen pian kun kaivoin siitä kohtaa missä sen olisi pitänyt olla. Tuuli oli varmaan kaatanut sen. Katselin ympärilleni, vaikken paljon nähnytkään. Pitäisikö odottaa, että joku löytäisi minut? Ei, se joku saataisi olla jokin peto. Pitäisikö odottaa jossain piilossa myrskyn loppumista? Ei, jäätyisin, jos en pian lähtisi liikkeelle. Niinpä lähdin vaeltamaan johonkin suuntaan ja yritin pitää pelkoa ja paniikkia taka-alalla.

      Mielestäni oli kulunut jo monta tuntia, kun tajusin maaston viettävän alaspäin. Kävelin siis väärään suuntaan. Olimme olleet jollain tasangolla, koska en ollut aikaisemmin huomannut mitään. Käännyin lannistuneena ja yritin nähdä myrskyn läpi. Lunta oli kaikkialla. Miten pitkään tällainen saattoi jatkua? En kai joutuisi viettämään toistakin yötä yksin jossain kolossa? Aloin täristä hysteerisesti.

      Samassa joku tarttui käteeni ja minun oli pakko kirkaista säikähdyksestä. En nähnyt ihmisen kasvoja sakeassa lumisateessa. Tuijotin häntä kummissani ja peloissani, sitten hän halasi minua niin, että henkeni salpautui hetkeksi. Kun taas pystyin hengittämään, imin sisään ihanaa lämpöä, jota hänestä huokui.

      ”Endar!” Hän oli jo päästämässä minusta irti, mutta tarrauduin häneen ja painoin poskeni hänen rintaansa vasten.

      ”Endar…”, kuiskasin taistellessani ilon kyyneleitä vastaan. Kaikki pelko liukui sekunneissa pois ja olin niin iloinen, että teki mieli huutaa, tai itkeä…

      ”Klara, olet turvassa nyt. Missä sinä olit yön yli?” Hän veti minut irti itsestään, mutta vain vähän kauemmaksi, niin, että hän pystyi katsomaan minua silmiin. Hänestä näki, että hän oli oikeasti huolissaan.

      ”Tein lumiluolan…”, huokasin.

      ”Hyvä. Mennään nyt telttaan.” Hän talutti minua myrskyn läpi hetken ja työnsi minut sitten telttaan. Miren ja Kem istuivat vierekkäin patjalla, molemmilla naama peruslukemille – Kemillä tietysti surullisempana – ja he tuijottivat minua. Hymyilin vaisusti ja ryömin makuupussiini. Endar tuli perässäni sisälle ja ilmoitti, että lumimyrsky loppuisi yön aikana. Kun kysyin mistä hän tiesi, hän sanoi nähneensä jonkun jyrsijän, jotka tulivat koloistaan vain hyvällä säällä. Olin iloinen tiedosta, yritin olla välittämättä Kemin ja Mirenin tuijotuksesta ja suljin silmäni. Heti kun Endar oli käynyt viereeni makaamaan, rauhoituin ja nukahdin.