11. Odotusta
Endar ja Miren nousivat ja astuivat
kunnioittavasti vähän kauemmas. Olisin halunnut tehdä samoin, mutten pystynyt.
Nostin itseni käsieni varaan ja yritin nousta haavoittumattomalla jalalla ylös.
Horjuin ja pinnistelin, etten huutaisi. Yritin varovaistakin varovaisemmin
laittaa painoa kipeälle jalalle, enkä voinut sille mitään, tuskan huuto
purkautui huuliltani. Endar oli sekunnissa vieressäni.
”Jalkani… ei… kannaaauuuuu!”, yritin
selittää ja samassa toinenkin jalka petti altani. Endar otti minut kiinni ja
nosti käsivarsilleen. Ei kyyneleitä, käskin itseäni yhä uudestaan, kun hän
kantoi minut teltalle.
”Hae teltasta peittoni!”, hän käski
Mireniä, joka teki työtä käskettyä, vaikkakin vastentahtoisesti. Endar laski
minut pehmeälle kankaalle ja hoki:
”Sinä pärjäät kyllä. Sinulle ei käynyt
pahasti, olet ihan kunnossa. Ei mitään hätää, sinä pärjäät kyllä…” Vaikka
tiesin, että pärjäisin, oli lohduttavaa kuulla se hänen suustaan.
Hän repi riekaleiksi repeytyneen lahkeen irti
ja pyysi Mireniä tuomaan kulhossa lunta. Tuotuaan sen, Miren sulatti lumen
sormia napsauttamalla vedeksi ja Endar alkoi puhdistaa haavaa.
”Mikset heti sanonut, että olit
haavoittunut?”, Endar kysyi vihaisena ja huolestuneena.
”En tiedä…”, vastasin totuuden mukaisesti.
”Ehkä siksi… että oli akuutimpikin… asia.” Vedin monta kertaa uudestaan ilmaa
keuhkoihini. Oli hieman vaikea hengittää. Endar asetteli syvien haavojen päälle
joitain parantavia yrtti lehtiä, joita meillä nähtävästi oli mukana. Hän pesi
myös naaman haavan ja asetteli siihen toisia lehtiä. Sitten hän sitoi koko
säären valkoiseen kankaaseen ja käski minun nukkua.
”Sattuuko vieläkin yhtä paljon?”, hän
kysyi vielä lopuksi. Ravistin päätäni ja näytin samalla peukkua, mutta tikari
hihassani liukui huonoon asentoon ja viilsi haavan kyynärtaipeeseeni.
”Auh!”, voihkaisin.
”Mitä nyt?” Endar oli aidosti peloissaan.
”Jalkaan vain… sattuu hirveästi…”,
vastasin hitaasti. Endar nyökkäsi, vaikka näin hänen silmistään, ettei hän
ollut vakuuttunut. Kannettuaan minut telttaan, hän suuteli poskeen raavittuja
arpia. Punastuin.
”Nuku nyt”, hän neuvoi vielä ja poistui.
Heti kun olin yksin, vedin puukon hihastani ja tungin sen reppuuni. Endarin
laukusta kaivoin laastaria muistuttavan lätyskän ja laitoin sen uuden haavan
päälle. Onneksi se ei ollut kovin iso. Kävin taas makaamaan ja yritin olla
välittämättä jalassani tykyttävästä kivusta. Vaikka sain puudutettua sen
taka-alalle, en saanut pitkään aikaan unta. Vasta kun huomasin valon katoavan
teltan ulkopuolelta – aurinko laski – tunsin oloni tarpeeksi kivuttomaksi
nukahtamiseen.
Emme päässeet lähtemään viikkoon, sillä
Endar ei löytänyt sitä tiettyä polkua, jota halusi kulkea, enkä minä pystynyt
kävelemään. Kem laittoi meille ruokaa ja itki. Useimmiten silloin kun hän oli
yksin, mutta huomasin aina hänen luokseen linkuttaessani, miten hän pyyhki
verestäviä silmiään. Emme olleet tienneet, että Saage ja Kem olivat naimisissa.
Kem oli taas yhtä vaitonainen kuin ennenkin, mutta hänen ilmeensä oli muuttunut
murheen murtamaksi. Minäkin tietysti surin Saagen kuolemaa, mutten saanut antaa
tunteille liikaa valtaa, lupaukseni takia.
Kun toinenkin viikko oli vierähtänyt,
pystyin jo hyppelemään yhdellä jalalla keppien varassa. Poskessani olevat viillot
olivat jo hyvin ruvella, mutta jalan vammasta ei voinut sanoa samaa. Aluksi se
oli tulehtunut pahasti ja siitä tuli mätää. Se oli kivuliasta aikaa. Yrttien
avustuksella haava kuitenkin parani hieman ja syvät hampaan jäljet alkoivat
umpeutua. Silti jalka oli yhä todella kipeä. Välillä heräsin keskellä yötä
viiltävään särkyyn ja joskus herätin muutkin tuskan parahduksillani. Endar
hoiti minua aina kun ei ollut lentoretkillä.
Miren istui enimmäkseen yksin tulen
ääressä, mutta hän ei enää mulkoillut minua vihaisesti. Se johtui varmaan
siitä, että hän luuli veitsen olevan lopullisesti poissa pelistä. Välillä
minuun iski kauhea syyllisyyden tunne ja minun teki mieli heittää veitsi
jonnekin kauas, mutta en sitten koskaan saanut sitä aikaiseksi. Enimmäkseen
yritin olla ajattelematta sitä.
Kuukausi ja kolme päivää
karhuvälikohtauksen jälkeen, Endar ja Miren tulivat etuajassa lennoltaan. Minä
ja Kem istuimme teltan edustalla paksujen kankaiden päällä. Minä pelasin
Endarin opettamaa peliä pienillä kivillä. Se oli säälittävää, muttei minulla
ollut muutakaan tekemistä. Oli taas harmaata. Endar juoksi laskeuduttuaan heti
viereeni ja sanoi hymy huulilla:
”Me löysimme Lomen-heimon polun! Se on
vain muutama kilometri etelään. Nyt voimme jatkaa matkaa!” Hymyilin, vaikken
ollutkaan niin innoissani matkan jatkamisesta, jalkani takia. Sitä särki
hirveästi aina kun olin pystyasennossa. En silti valittanut. Matkaa oli
jatkettava.
Lähdimme jo samana päivänä seurailemaan
vuoren juurta etelään. Ajattelin, että jättäisimme osan monista laukuistamme,
koska meillä oli nyt vain yksi kantaja, mutta jotenkin Kem sai tungettua kaikki
Saagen laukut omiinsa. Oliko se joku taika? Lunta oli nyt jo aika paljon ja
keppien avulla hyppiminen oli todella raskasta. Siksi Endarin ”muutama
kilometri” tuntui todella pitkältä matkalta. Olimme vasta iltamyöhään melkein
huomaamattoman polun luona. Söimme hieman kasviskeittoa ja kävimme nopeasti –
nyt nelistään – telttaan nukkumaan.
Seuraavat päivät olivat tuskallisia.
Polku lähti jyrkästi ylöspäin ja lunta satoi melkein joka päivä. Minun oli
todella hankala liikkua kainalosauvojeni kanssa. Pysähdyimme usein syömään ja
Endar vaihtoi aina jalkaani uuden siteen. Sitten hän paineli hellästi haavan
päältä ja yläpuolelta.
”Sattuuko?”, hän kysyi yhä uudestaan.
Kaikkialle sattui ja kerroin sen tukahdutetuilla huudoilla, jotka aina
purkautuivat huuliltani, kun kylmät sormet painautuivat haavan lähelle. Endar
näytti surulliselta ja antoi minulle ruokaa. Kukaan ei yleensä sanonut
ruoka-aikoina mitään.
Yhtenä päivänä polku alkoi loiventua ja
pian kuljimme tasaisella maalla.
”Tämä on Karles I:sen ylänkö”, Endar
ilmoitti ja selitti, että kaikki vuorten ylängöt oli nimetty Tuhonmaan
kuninkaiden mukaan. Suuri laakea alue oli helpotus minulle ja hymyilin koko
matkan Karles I:sen ylängön poikki.
Samana päivänä kettu hyökkäsi kimppuumme,
mutta Miren ampui sen nopeasti jousellaan. Minä en ollut ampunut omallani
kertaakaan matkan aikana ja aloin jo ajatella, että se oli minulla aivan
turhaan. Endar kummasteli sitä, että kettu oli hyökännyt näin mahdottoman
saaliin kimppuun ja arveli, että se oli nälkäkuoleman partaalla.
Söimme kettua illalliseksi ja kävimme
kylläisinä nukkumaan.
